Tarina: Huhu ei ole totta

Tämänkertainen tarina on toteutettu sattumanvaraisten suomenkielisten lauseiden pohjalta. Alla on listattuna 11 lausetta, joista ensimmäinen on käytetty tarinan otsikossa ja loput varsinaisessa tarinassa:

  • Huhu ei ole totta.
  • Nyt voin jo sanoa sen, että inhosin sinua yhdessä vaiheessa, Tom.
  • Asun tässä naapurustossa.
  • Tervetuloa Helsinkiin, Suomen pääkapunkiin!
  • Söin sen koko omenan.
  • Kiivihedelmä on runsas K- ja C-vitamiinin lähde.
  • Koira on kotona.
  • Linja-auto pysähtyi yllättäen keskelle katua.
  • Sininen puhelin on pöydällä.
  • Hän polttaa 20 savuketta päivässä.
  • Hän ei kuuntele.

Lauseet on generoitu Tatoeban lause- ja käännöstietokannasta lausekoneen (http://saaressa.blogspot.com/2015/05/lausekone.html) avulla. Ideana oli yksinkertaisesti käyttää jokaista lausetta tekstissä kerran listan mukaisessa järjestyksessä. Toisto toki on sallittua, jos siltä tuntuu, mutta muutoin en sen kummempia rajoitteita tällä kertaa tarinalle laittanut. Muoto on sellainen, mikä mieleeni kirjoittamisen hetkellä juolahti. Tällainen tarina näillä eväillä syntyi:

Huhu ei ole totta

Evelyn käveli hitaasti ikkunan alla savuketta poltellen. Hänen puhaltamansa savu oli täynnä tervaa ja kytevää vihaa. Evelyn vilkaisi Tomia ja tuhahti: – Nyt voin jo sanoa sen, että inhosin sinua yhdessä vaiheessa, Tom.  Tom ei nostanut katsettaan kirjastaan, mikä vain lisäsi Evelynin kiukkua. – Sinä et todellakaan piittaa mistään. Evelyn sanoi ja käveli hitaasti ikkunan edessä istuvan miehen selän taakse. Evelyn vilkaisi Tomin olan yli kirjaa, jota hän niin keskittyneesti luki ja piru iski häneen. Se oli sen naisen kirja. – ’Asun tässä naapurustossa’ on typerä nimi kirjalle. Evelyn tuhahti ja karisti savukkeestaan tuhkaa kirjan sivuille. – Varovasti! Haluatko polttaa koko talon? Tom sähähti ja pomppasi ylös tuoliltaan. He tuijottivat toisiaan ääneti. Salamat sinkoilivat katseissa, kun pidätellyn raivon voima asettui heidän välilleen. Evelyn sieppasi kirjan Tomin kädestä ja luki julistuksellisesti: – Tervetuloa Helsinkiin, Suomen pääkapunkiin! Täällä kukin pärjää omillaan!

– Anna se tänne! Tom tiuskaisi, mutta Evelyn ei välittänyt. Hän selasi kirjaa läpi, kuin etsien jotain johtolankaa. Lopulta Tomin onnistui siepata kirja hänen kädestään. – Voisitko vaan antaa minun olla? Tom parahti ja palasi istumaan tuolilleen. Evelyn ei tästä hätkähtänyt vaan jatkoi: – Söin sen koko omenan. Tomin kasvoilla välähti epätoivoinen ilme. Evelyn ei aikonut antaa asian olla, vaan jatkoi: – Kiivihedelmä on runsas K- ja C-vitamiinin lähde, Evelyn ilkkui. – Onko se romaani vai keittokirja? Tomia ärsytti. Evelynistä oli tullut mahdoton sen jälkeen, kun se nainen oli muuttanut naapurustoon ja mullistanut heidän elämänsä. Mikään anteeksipyyntö ei riittäisi. Evelyn jatkaisi naljailuaan ja vihanpitoaan ikuisesti, se oli käynyt Tomille jo selväksi. – Koira on kotona. Tom mutisi ja poistui eteiseen. 

Evelyn kääntyi takan ääreen ja nieli kiukkuisena vihaansa ja savua, joka turrutti hänen keuhkojaan. Se oli kaikki ollut niin viatonta. Kirjailijatar tahtoi tutustua naapureihinsa ja olla ystävällinen. Kuka sellaista osaisi pelätä tai varoa? Kun linja-auto pysähtyi yllättäen keskelle katua, oli Evelyn itse ollut paikalla. Se nainen oli noussut siitä autosta hohtaen, kuin paraskin enkeli. Ne kultaiset kiharat ja sietämättömän sievät punaiset posket. Evelynin teki mieli repiä silmät päästä muistoltaan. Hän oli ollut ystävällinen. Kutsunut sen naisen taloonsa ja nyt hän joutui näkemään sen sietämättömän kiipijän jokaisena juhlapyhänä. Ja jos ei se ollut tarpeeksi paha rangaistus, että hänen isänsä oli sortunut sen toistaitoisen puppumaakarin pauloihin, hänen oma miehensä luki niitä sietämättömiä sepustuksia. Hän näytti jopa nauttivan niistä. Se suututti Evelyniä entisestään. Heidän piti olla samalla puolella, mutta Tom puolusteli sitä syöjätärtä ja tämän naurettavia kirjoja. 

Tom kurkisti oven raosta ja sanoi: – Sininen puhelin on pöydällä. Evelyn ei ollut kuulevinaan. – Sinä tiedät, että se on. Miksi se on siinä? Tom kysyi. Evelynin kasvoille piirtyi jääkylmä hymy. – Hän olisi nyt 5-vuotias. Evelyn sanoi vilkaisematta Tomiin. Tomin ääni kiristyi, kun hän kysyi: – Minä tiedän, mutta miksi se on siinä? Evelyn otti pari askelta lähemmäs takkaa ja heitti savukkeensa tuleen. – Sinä olet unohtanut hänet. Te kaikki olette. Evelyn sanoi ja poistui keittiöön. 

Tom oli kyllästynyt tähän. Evelyn kantoi kaunaa, eikä se loppuisi ikinä. Hänen suloisesta vaimostaan oli tullut sydämetön ja julma ihminen, joka ei antaisi anteeksi, vaan hukkuisi katkeruuteensa. Tom ei kestänyt elää tässä talossa. Hän ryntäsi eteiseen ja vihansa vimmoissa paiskasi sinisen puhelimen lattiaan, jolloin sen ontto muovikuori halkesi. Hän ei voinut enää hengittää tässä talossa. Tom puki hätäisesti takin ylleen ja säntäsi ulos. Sydän pamppaillen Tom juoksi syyssateen liukastamaa katua ilman päämäärä. Vasta, kun kotitaloa ei enää näkynyt hän pysähtyi. Hän oli juossut paikkaan, jonne hänen ei olisi pitänyt tulla, mutta joka oli hänelle enemmän koti, kuin hänen kotinsa oli ollut. Tom koputti ovelle.

Hän tuli avaamaan oven. Vaaleat kiharat olivat moitteettomat, kuin aina ennenkin. Nainen hymyili Tomille, se oli ensimmäinen hymy, jonka hän oli nähnyt sitten pääsiäisen. He olivat olleet Tomin ja Evelynin luona päivällisellä. Nainen oli ollut niin ystävällinen Tomille, että hänen oli tehnyt mieli pyytää tätä viemään hänet mukanaan. Siinä hän nyt seisoi appensa kuistilla ja tuijotti tätä naista sanaakaan sanomatta. – Evelyn on vain surullinen. Nainen sanoi hiljaa ja silitti hymyillen Tomin poskea. Se pieni kosketus sai jonkin Tomin sisällä heräämään ja kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen poskiaan. – Niin minäkin olen. Tom sanoi.

Nainen kutsui Tomin sisään ja he juttelivat koko illan. Tom puhui ja nainen kuunteli, vain hetkittäin kommentoiden tai jotain kysyäkseen. – Hän polttaa 20 savuketta päivässä. Tom huokasi. – Ei hän ennen edes polttanut. Tomin siemaisi kupistaan jo hieman jäähtynyttä teetä. Nainen oli ollut hiljaa pitkään ja hän katsoi Tomia pehmeillä sinisillä silmillään niin lempeästi, että Tom olisi voinut kuolla onnesta. – Hän ei kuuntele. Tom sanoi irrottamattaan katsetta naisesta. – Kuunteletko sinä? Nainen sanoi ja nousi kaataakseen lisää teetä. Tom ei vastannut mitään. Hän vain katsoi naista tajuamatta, miksi teki niin. Ehkä se oli tee tai ystävällinen kohtaaminen, mutta kaikki oli paljon selkeämpää nyt.

Tom kiitti teestä ja poistui. Hän oli tehnyt päätöksensä. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑