Impro IV -kurssi – Osa 2 (Kaisa Kokko / Suomen Harrastajateatteriliitto)

Olen sanonut monesti aiemminkin ja sanon jälleen: jos joku sanoo tutun harjoitteen nimen, niin usein se tarkoittaa, että seuraavaksi tulet oppimaan uuden version siitä harjoitteesta. Tutussa ryhmässä ja alueellisesti voi olla vakiintuneita muotoja harjoitteista, mutta usein on ihan perusteltua olettaa, ettei tunne harjoitteen sääntöjä, vaikka se jonain versiona olisikin tuttu. Zip-Zap-Zop on yksi niistä harjoitteista, jotka ovat niin yleisesti käytössä, että olen kohdannut siitä useita variaatioita. Kaisan tällä kertaa opettamassa versiossa twisti piili siinä, että viestejä kulki piirissä kaksi. Tämä on yleinen variaatio monissa vastaavissa piiriharjoitteissa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun törmäsin siihen Zip-Zap-Zop:ssa, joka on yleensä sen verran nopeatempoinen harjoite, että yhdenkin viestin seuraamisessa on tarpeeksi haastetta. Nyt viestejä oli kaksi ja ne saattoivat olla kahdella eri tyypillä tai sitten yhdellä henkilöllä. Etenkin tilanteet, missä molemmat viestit olivat samalla henkilöllä selkeästi hidastivat harjoitteen tempoa. Ei vauhti ole mikään itseisarvo harjoitteessa, mutta se oli ihan selkeä havainto, että tämä lisäsääntö toi tekemiseen lisää harkintaa ja hallintaa. Samoin huomasin itsestäni sen, että jos toinen viesti tippui minua edeltävällä vuorolla pelistä, niin en lisännyt sitä peliin mukaan, vaikka olisin voinut. Se on tunnistus, minkä teen omasta toiminnastani usein, etten yleensä ole se joka lisää asioita tai tekee korjauksia harjoitteissa. Reagoin siihen minulle tulleeseen impulssiin ja jatkan sitä, vaikka se olisikaan harjoitteen sääntöjen mukaan ”oikea”.

Se on pelin pelaamisen kannalta yleensä toimiva strategia, mutta toisaalta kyllä siinä näkyy myös pieni vilaus oman ajatteluni rajoitteita. En halua alleviivata kenenkään mokaa tekemällä korjauksen ja toisaalta saatan myös vältellä minkäänlaisten lisäysten ja muutosten tekemistä joissain harjotteissa, koska salaa uskon niistä rangaistavan tavalla tai toisella. Siis ihan riippumatta siitä, vaikka sanottaisiin, että se on ok, niin välttelen riskaabeleja valintoja. Monesti huomaan tekeväni niin, kun pelkään että joku tekemäni valinta harjoitteessa saattaisi nostaa sitä kautta minut purkukeskustelun yhdeksi aiheeksi, mutta joskus se johtuu ihan vaan siitä, etten edes huomaa menneeni robottimoodiin. Nyt kyseessä oli jälkimmäinen vaihtoehto, sillä olin niin keskittynyt seuraamaan vain itselleni tulevaa impulssia, etten olisi ilman tietoista hidastusta ja harkintaa tehdä valintaa lisätä tippunut viesti takaisin peliin. Toisaalta yleensä sen lisääminen onkin helpompaa vuoroa-paria myöhemmin, koska silloin on ehtinyt seurata hetken ja noteerata mitä puuttuu. Harvemmin itse ainakaan olen niin hoksaavassa tilassa, että toiminnan keskiöön heti joutuessani pystyisin havaitsemaan mahdollisen muutoksen, jos se ei ole harjoitteen toiminnan kannalta ilmeinen. Nyt se ei ollut. Tuttu harjoite tekee välillä vähän sokeaksikin, sillä ei välttämättä pysty hahmottamaan uusia sääntöjä joka hetki, vaan toimii rutiinilla. Yksi viesti riitti aivoilleni hyväksyttäväksi impulssiksi, joten toiminta jatkui normaalisti. Urautumista siis tapahtuu, joten välillä on ihan tarpeen ravistella itsensä aidosti hereille hetkeen ja irti automaattisen suorittamisen tilasta.

Hitaan tuumailijan haasteet

Tiedän, että moni tulee kursseille nimenomaan saadakseen paljon uusia ideoita omaan ryhmään tai vaikka työhön vietäväksi. Siinä on puolensa ja tämä kurssi, kuten suuri osa muistakin improkursseista, vastaa juuri tällaiseen tarpeeseen. Formaatteja, tai laveammin ajatellen erilaisten tarinoiden rakennuspalikoita, käytiin läpi niin monta, kuin aikaa lämppäreiden ja (pitkän) tarinankerronnan taitoja kehittävien harjoitteiden jälkeen jäi. Tämä on samaan aikaan hyvä ja haastava valinta. Hyvä siksi, että saa paljon ideoita. Osa nyt läpikäydyistä formaateista oli jo ennalta tuttuja ja osaan tutustuin täällä ensimmäistä kertaa. Haastava valinta tällainen runsas valikoima on siksi, että kosketus tutustuttaviin formaatteihin jää hyvin pintapuoliseksi. Kyllähän niitä tämänkin kokemuksen, joko tekijänä tai katsojana, pystyy eteenpäin siirtämään ja silti huomaan itse välillä kaipaavani sitä, että olisi mahdollista syventyä asioihin laajentamisen sijaan. Tietysti omat vakio treeniryhmät ovat niitä paikkoja, missä tätä syventämistä voi halutessaan tehdä ärsytykseen asti eli ei sitä ole pakko kursseilla tehdä, vaikka itse ymmärryksen syventämistä kaipaisinkin. Kuten jo aiemmin sanoin, tajuan, että moni ei välttämättä jaa haluani pysähtyä yksittäisen formaatin äärelle kurssikontekstissa, koska nälkä oppia uutta on niin kova. Se on ihan okei ja voin edelleen käydä kursseilla ihan vaan oman ymmärryksen laajentamismielessä. Se on aivan hyvä juttu sekin.

Toisaalta ei se olisi mikään synti, jos kurssilla pysähdyttäisiin jonkun kiinnostavan formaatin äärelle ja tehtäisiin se edes kahdesti, jolloin useimmilla olisi mahdollisuus kohdata se sekä tekijänä että katsojana. Monella kurssilla, tälläkin, sitä pienimuotoisesti tehdään. Nyt käytännössä tällä kurssilla meitä oli sen verran pieni ryhmä ja aikaa oli käytettävissä kahden päivän aikana todella rajatusti, niin ymmärrän, ettei se välttämättä olisi ollut kovinkaan mielekästä. Ihan siis jo siksi, että joissain formaateissa katsojan rooliin joka tapauksessa pääsisi vain yksi tai kaksi ryhmäläistä kerrallaan. Toinen päivä toi kuitenkin mukanaan pientä syventämistä edellispäivänä käsiteltyihin aiheisiin satukaavan muodossa. Kun satukaavaa ensimmäisenä päivänä käytettiin sanallisen tarinankerronnan välineenä, niin toisena päivänä se toteutettiin esitysmuotoisena. Tutkittiin miten improvisoitu tarina, joka noudattaa satukaavan rakennetta muodostuisi kohtauksista. Satukaavahan on pitkän juonellisen ja kronologisesti etenevän tarinan tutkimiseen tosi hyvä työkalu, koska siinä on ne oleelliset elementit. Alussa luodaan perusta eli kuvataan nykyhetki ja luodaan joku rutiini, joka voidaan rikkoa ”kunnes eräänä päivänä”. Sen jälkeen tarina kertookin mitä edellä nähdystä seurasi ja niin edelleen. ”Kunnes viimein” aloittaa tarinan kokoamisen, kun on saatu riittävä määrä tietoa ja joku uusi rutiini, tai alkuun verrattuna jollain tapaa uusi tila, on muodostunut. Sittenhän se onkin ”Siitä päivästä lähtien” -tyylistä paketointia vaille valmis tarina.

Tämä on tuttu rakenne ja olen aiemminkin päässyt satukaavamuotoisia pidempiä improvisoituja tarinoita kokeilemaan eri ryhmissä. Nyt oli kiinnostava tutkia vähän millaisia elementtejä siinä voisi esitysmuodossa olla vielä lisänä. Esimerkiksi nyt kokeiltu päähenkilön valitseminen yleisön avulla voi olla kiinnostava variaatio, esityksiä tehdessä. Kysyä kenestä hahmosta yleisö haluaa tietää lisää ja sitten tarina lähtee siihen suuntaan. Se voi olla tekijöillekin kiva yllättymisen mahdollisuus, jos on ryhmässä tapahtua urautumista joko pää- tai sivuroolien esittäjäksi ja yleisö valitsee jonkun normaalisti sivurooleja tekevän tyypin hahmon päähenkilöksi.

Formaatteihin tutustumista

Kuten mainitsin niin kurssilla tosiaan käytiin läpi useita formaatteja. Toisena päivänä satukaavan ohella kokeiltiin myös Illallinen kuudelle, La Ronde ja Courtesy sleeve formaatteja. Näistä Illallinen kuudelle ja La Ronde oli kokonaisuuksina helpoin hahmottaa. Sen sijaan Courtesy sleeven osalta jäi niin paljon avoimia kysymyksiä ja vaillinaista ymmärrystä rakenteesta, etten siihen tässä mene yhtään nimeä syvemmälle. En oikeasti vaan vielä hahmota, miten se formaatti kokonaisuutena toimisi, koska sitä tehtiin kokeiltaessa nopeina ja pieninä irrallisina paloina. Joku ajatus siitä jäi, mutta en pystyisi tämän katsojan roolissa tapahtuneen kokeilun perusteella sitä kenellekään, edes itselleni, selittämään. Illallinen kuudelle sen sijaan oli selkeä ja melko hauska formaatti. Ajatus siitä, että tarina alkaa ja päättyy illalliseen, joiden välissä jokainen hahmo pääsee alkuperäisen parinsa ja toisten hahmojen kanssa tekemään kohtauksen on ihan selkeä. Tarinan kaari siitä ensimmäisestä, ihan mukavissa merkeissä menneestä, illallisesta sinne loppuillallisen erilaiseen energiaan oli kiinnostavaa seurattavaa tekijänäkin. Hirveästi saa materiaalia toisten tekemistä kohtauksista sivustaseuraajana sekä omaan hahmoon että tuleviin kohtauksiin. Ensimmäisestä kohtauksesta ei voinut vielä päätellä kaikkea sitä, mitä tuleman pitäisi, vaikka toki siellä joitain selkeitä taustatarinan siemeniä olikin jo itämässä.

Mietittymään jatkoa varten jäi se, että onko mahdollista, ja varmasti on, tehdä tarinaa tällä kaavalla, missä kuitenkin päädyttäisiin kaikki edelleen ystävinä takaisin siihen viimeiseen kohtaukseen. Ihan vaan pohdinnaksi itsellekin, että onko kaikkeen pakko löytyä draamaa vai voiko olla kiinnostavia ihmissuhteita, vaikka ne olisivatkin rakentavia ja positiivisia molemmin puolin. Helpostihan se draama sinne luotaisesti syntyy ja toisaalta miettii, onko se ”pakollista”? Lähinnä mietin sitä, että onko kaikkien ihmissuhteiden lavalla tarpeen olla kauhean kompleksisia vai voisiko vaan olla hahmoja, joilla on kivaa keskenään koko tarinan ajan. Olisiko se liian tylsää seurattavaa katsojille? Voiko positiivisessa tilanteessa tehdä positiivisen käänteen eli jotenkin vaan parantaa entisestään hyvää tilannetta? Tässäkin on siis kuusi hahmoa, joten onko tarpeen kaikilla olla vähän vaikea ja konfliktiin johtava suhde keskenään? Oma hahmoni oli osa sisaruskolmikkoa, joista kaksi oli illallisen järjestäjäpari, johon siis itse kuuluin. Lähtökohtaisesti suhde sisarusten välillä oli hyvä ja vielä ensimmäisen parikohtauksen jälkeen oltiin iloisesti suunnittelemassa seuraavaa illanviettoa tällä porukalla. Sitten seuraavat kohtaukset pohjustivat sitä, että oikeastaan salaa vähän vihataan toisiamme ja ollaan tyytymättömiä tilanteeseen. Siinä kohtaa mietin, että onko se välttämättä tarpeen, kun muillakin hahmoilla oli niin paljon sitä draaman aihetta tuotavaksi tarinaan. Olisiko se ollut mahdollista säilyttää yksi lähtökohtaisesti ja ytimeltään positiivinen suhdetilanne alusta loppuun saakka?

Tämä tarina on jo kerrottu ja se oli hyvä. En siis halua muuttaa siitä mitään. Lähinnä mietin tätä tulevaa ja omaa ajattelua varten projektina, jota haluaisin kokeilla. Voisiko olla rakentava ja ilman suuria ongelmia oleva suhde kahden hahmon välillä tarinan alusta loppuun? Tiedän, että se on mahdollista ainakin päähenkilön ja jonkun mentori tai opas tyyppisen hahmon välillä, mutta kiinnostaisi kokeilla ihan muissakin lavalla kohdatuissa ihmissuhteissa. Enkä tarkoita, etteikö siellä voisi olla näilläkin hahmoilla myös muita tunteita kuin positiiviseksi luokiteltavia, vaan sitä, että suhde näiden hahmojen välillä olisi lähtökohtaisesti ongelmaton ja positiivinen.

Piiri pieni pyörii

Lopuksi puran vielä lyhyesti kokemusta La Rondesta formaattina. Nyt kokeiltiin lyhyt läpikäynti neljällä hahmolla, mutta tämä formaatti ei edellytä juuri tätä määrää hahmoja. Se nyt vaan sattui tänään olemaan se määrä, jotta osa ryhmästä voisi olla katsojina. Yleisellä tasolla tarina rakentuu siten, että ensimmäisessä kohtauksessa on hahmot 1 ja 2, joista 2:n jää lavalle seuraavaan kohtaukseen hahmon 3 kanssa ja niin edelleen. Sitten kun kaikki hahmot elikkäs koko esiintyvä improajaporukka kertaalleen, niin palataan kohtaukseen, jossa viimeinen ja ensimmäinen hahmo kohtaavat. Nyt se oli myös päätöskohtaus, mutta siitä voitaisiin ihan hyvin jatkaa kohtausketjua alusta uudelle kierrokselle. Nyt täytyy myöntää, että tämä oli itselleni haastava tarina, koska olin hahmo 1 ja näin ollen viimeinen kohtaus oli oman hahmoni ja hahmon 4 kohtaaminen. Yritin parhaan taitoni mukaan yhdistää aiemmin kuultua siihen kohtaamiseen ja se meni vaan omasta näkökulmastani enemmän solmuun, joten en osannut enää toimia siinä. Jo lähtökohtaisesti se oli hankala kohtaaminen omalle rajoittuneen loogiselle aivokopalleni. hahmot 1, 2 ja 3 tunsivat toisensa ja olivat jollain tapaa saman ikäisiä ja olivat olleet (työ)kavereita keskenään. Hahmo 4 sen sijaan oli hahmon 3 äiti. Siitä lähtökohdasta minun oli vaikea lähteä siihen viimeiseen kohtaamiseen.

En kyennyt missään kohtaa itselleni improajana tai hahmona perustelemaan tätä kohtaamista tavalla, jossa näillä hahmoilla olisi joku tunnistettava suhde keskenään. Kysymys ”miksi olemme tässä yhdessä” jäi omalta kohdaltani vastaamatta. Kun se kysymys jää vastaamatta sisäisesti tai selkeästi siinä lavalla ollessa, niin on aika vaikea edetä mihinkään. Se tuli myös purkukeskustelussa ilmi, että myös katsojalle tilanne jäi todella auki. Vaikka olen asiaa hieman ehtinyt työstää, niin en oikeasti keksi mikä se yhdistävä tekijä olisi tämän tarinan kontekstissa voinut olla. Jos siis, ei mennä suoraan siihen, että hahmollani on joku salasuhde ex-työkaverin äidin kanssa. Se on tietysti ihan mahdollinen valinta ja olisi sen voinut tehdä. Toinen minkä ehkä olisin siinä tilanteessa kyennyt keksimään olisi ollut se, että hahmollani ja hahmon 4 lapsella on ollut joku syvempi suhde. Se olisi kuitenkin ollut melkoinen yllätys tämän tarinan kontekstissa, koska mikään aiemmin kerrottu ei pohjustanut sellaista tulkintaa. Koska improvisoijana tiesin, että tämä on nyt tämän tarinan lopetuskohtaus, niin en halunnut heittää sinne enää mitään käännettä tai suurempaa draamaa siinä kohtaa. Se oli kohtauksena tietynlainen määrittelyn väistelyn perusesimerkki. Jos siihen olisi tullut määriteltyä joku selkeä syy, miksi nämä kaksi henkilöä haluaa olla tässä yhdessä, niin se olisi ollut heti tekijänä ja katsojana paljon kiinnostavampi kohtaus.

Toisaalta, koska se selkeä yhdistävä linkki näiden hahmojen välillä oli hahmon 4 lapsi, niin kohtauksessa puhuttiin paljon hahmosta 3, eikä näistä lavalla olevista hahmoista. Näin ollen se oli vähän samaa, kuin se jos joku aina kohtauksissa soittaa jollekin hahmolle lavan ulkopuolella, sen sijaan että puhuisi sille hahmolle, jonka kanssa on jo lavalla. Siinä ei ole sinänsä mitään väärää ja se on ihan validi valinta siinä tilanteessa. Se on kuitenkin jotain, missä tunnistan lisäkehittymishaasteen eli suhteiden määrittelyn taitojen kehittäminen. Tunnistin sen myös aiemmin samana päivänä tehdyssä määrittelyharjoitteessa, että minun on vaikea keksiä kovinkaan selkeitä tapoja määritellä ihmissuhteita hahmojen välillä. On helppo nopeasti määritellä esimerkiksi vanhempi-lapsi-, myyjä-asiakas- tai pariskuntarooleja, mutta siinäpä se oma mielikuvituksellinen ulottuvuus sitten loppuukin kesken. Seurasin ihaillen muiden toimintaa määrittelyissä, miten elegantista ja vähin sanoin saatiin määriteltyä erilaisia henkilöhahmojen välisiä suhteita todella tarkasti. Tavalla, josta on helppo lähteä luomaan se oma hahmo, koska siinä on riittävästi informaatiota.

Olen edelleen melkoinen aloittelija sanallisten määrittelyjen tekijänä. En tajua sanoa asioita ääneen tai edes osaa muotoilla sitä suhdetta selkeästi verbaalisesti ilmaistavaksi. Se on haaste, johon aion jatkossa vieläkin enemmän keskittyä omassa improamisessa. Minulle on tavattoman helppoa olla hiljaa ja jotenkin hitaasti tuijotellen ja kokeillen tutkia sitä ihmissuhdetta, mutta mitä jos aikaa ei olekaan siihen hitaaseen rakentamiseen? Miten voisin laajentaa omaa mahdollisuuksien ympyrää ihmissuhteiden määrittelyn osalta? Yksi selkeä juttu, mitä voisi ihan itsekseen tehdä on ensinnäkin tunnistaa millaisia kaikenlaisia läheisempia ja etäisempiä suhteita ihmisten välillä ylipäätään voi olla. Sitten lähteä treenaamaan sitä, miten eri tavoin sen suhteen voi sanallisesti ilmaista.  Mikä olisi tosi tiivis tapa tuoda ilmi, että tässä on nyt kaksi lukioikäistä kaverusta tekemässä jotain, mikä ei liity millään tavalla opiskeluun. Miten nopeasti saisi tuotettua sen olennaisen informaation siitä suhteesta? Nopeus tässä siksi, että olen hidas määrittelijä. Jos nopeus on jo hanskassa, niin sitten voi lähteä tutkimaan sitä hidasta määrittelyjen kehittämistä. Mitä, jos ei heti sanokaan kaikkea, vaan antaa myös toiselle tilaa määritellä? Treenaa sitä puolta, mikä itselle on haastavampaa.

Lopuksi

Alupuolella mainitsemä toiston ja syventämisen tarve on siis yleisen tason pohdintaa siitä, mitä huomaan nykyään alkavani yhä enemmän kaipaamaan voidakseni kehittyä. En minä esimerkiksi osaa välttämättä kysellä ja keskustella jostain formaatista tai tekniikasta heti sen jälkeen, kun olen sen tekijänä kerran läpi käynyt, vaan se vaatii kypsyttelyä. Siinä mielessä olen opiskelijana tosi epäkiitollinen lyhyillä kursseilla, koska minulla on niin pitkät piuhat ja nopea sanallinen määrittely on minulle haastaa, etten useinkaan pysty sanallistamaan kovinkaan suurta osaa oppimastani lyhyiden kurssien aikana. Niinpä usein olen kursseilla olen aika hiljaa, koska oikeastaan tarvitsisin aikaa ja toistoja saadakseni ajatukseni jäsennettyä ja puheena ulos tuotettua. Toisaalta usein minulle on helpompaa purkaa asioita parin tai pienryhmän kesken, kuin koko ryhmän keskusteluissa. Onneksi muut kursseilla ovat yleensä huomattavasti kyvykkäämpiä ryhmäpurkutilanteissa ja opitun nopeassa prosessoinnissa, joten monet itsenikin kannalta olennaiset kysymykset tulevat kyllä kysytyiksi, vaikken itse niitä siinä hetkessä pystyisikään kysymään. Ei aina ole pakko olla itse äänessä ja toisaalta tunnistan, että voisin itse joskus olla aktiivisemmin äänessä.

Piristävää, kun huomaa tilaa kehittymiselle olevan niin monessa suunnassa ja tasossa, että on varaa valita mistä seuraavan tutkimusmatkan aloittaisi. Toisaalta hienoa on myös se, että valinta-avaruus on tässä tapauksessa äärellinen, jolloin pystyy oikeasti tarttumaan johonkin konkreettiseen kehityskohteeseen ja treenaamaan sitä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑