Improtaivas 2019 – 5. päivä (Hannu Risku & Simo Routarinne)

Kesän varjot ovat jääneet ylleni pidemmäksi aikaa, kuin oli tarkoitus. Nyt on kuitenkin viimein tullut aika antaa niiden mennä elämään omaa elämäänsä menneisyyden sivuille ja viimeistellä tämän vuoden Improtaivaan tarina. Viimeiset päivät ovat aina eri tavalla vaikeita, kuin muut. Haluaisin sanoa olleeni haikea tuona päivänä, mutta en ollut. Oli ollut kivaa ja olin ihan valmis lähtemään kotiin. Moni asia jäisi mieleen ja muistuttaisi itsestään vielä viikkoja myöhemmin, mutta tuona päivänä en ollut haikea tai surullinen siitä, että viikko taivaassa oli tullut päätökseensä. En yleensäkään ole surullinen hyvästien hetkellä. Olen miettinyt onko se tunnekylmyyttä minun puoleltani, mutta en tiedä. Ehkä en vaan osaa ajatella niitä lopullisina tai pitkäaikaisina hyvästeinä, vaikka totuus on, että monen kohdalla se luultavasti oli juuri sitä. Kirjoittaessa se kuulostaa lopullisemmalta, sillä hetkellä se tuntuu vain hetken erolta. Siltä, että mennään hetkeksi pois ja voidaan palata milloin tahansa yhteen. Käytännössä niin ei tapahdu juuri koskaan, mutta onhan se mahdollista.

Toisaalta en ehkä nykyään osaa sillä tavalla kiintyä ihmisiin, että hyvästit sattuisivat. Se lienee rationaalisen aikuisuuden hyviä puolia, että on niin pintapuolinen ja tunnekylmä, ettei sillä ole väliä näkeekö toista enää uudelleen. En tarkoita, ettenkö ilahtuisi kenen tahansa tällä kurssilla tapaamani ihmisen näkemisestä myöhemmin. Tietenkin ilahtuisin. Tarkoitan vain sitä, että on jo kehittynyt se ymmärrys siitä, ettei kaikkien ihmisten ole tarkoitus jäädä omaan elämään pitkäksi aikaa. Osa hipaisee omaa aikalinjaa hetkisen, vain kadotakseen jälleen omalle erilliselle polulleen. Niinpä usein sitä sallii itsensä kiintyä vain sen verran, että on myös täysin valmis kurssin jälkeen luopumaan. Viimeinen päivä oli kuitenkin hieman hämmentävä siinä mielessä, että lyhyessä ajassa tunsin itseni enemmän osaksi jotain itseäni suurempaa, kuin ikinä ja toisaalta erillisemmäksi muista ihmisistä kuin pitkään aikaan. Kuten olen jo kertonut, niin siinä Pyhä Pietari kohtaamisharjoitteessa tapahtui aito kohtaaminen sellaisella tasolla, että jokainen solu kehossa tietää tulleensa nähdyksi ja hyväksytyksi. Siitä suurin kiitos kuuluu tietysti sille ihmiselle, jonka kanssa tuon hetken ja sitä seuranneet hetket jaoin. Se tunne ei kuitenkaan ollut se päällimmäinen, jonka kanssa poistuin tuona päivänä Ystävyyden Majatalosta ja Improtaivaasta. Minä vein mukanani erillisyyden tunteen, joka oli herännyt iltapäivän viimeisinä tunteina. Istuin bussipysäkillä melkein tunnin odottamassa bussia kaikkien muiden jo poistuttua omiin suuntiinsa. Tajusin, että vaikka aurinko korventaa ihoani, olen sisältä enemmän jäässä, kuin olin saapuessani. Käpertynyt itseeni ja yksinäinen. En siksi, että tämä matka päättyi, vaan koska olin koko ajan pintani alla ollut sitä ja viimeiset hetket taivaassa tekivät sen minulle kipeällä tavalla näkyväksi.

En tiedä miksi aloitin viimeisen tekstin tästä kurssista näin, minä vain tein niin…

Kun nyt tällä linjalla aloitin, niin tunnustettakoon, etten erityisemmin nauttinut siitä ylimääräisestä esiintymishetkestä, jonka viimeinen päivä toi mukanaan. Se johtui ihan siitä, että olin itse jo niin kyllästynyt siihen levyyn, mikä kurssilla toistui. Ymmärrän, että jokaisella ryhmällä on oma kasvukäyränsä ja jossain vaiheessa tabuksi koettaviin aiheisiin liittyvää sisältöä pitää saada sanottua. Se on tervettä ja suotavaa, mutta jossain kohtaa sitä alkaa miettimään: ”voitaisko kokeilla välillä jotain ihan muuta”. Taustatiedoksi mainittakoon, että tämä kommentti tulee todella lapsellisen huumorintajun omaavalta ihmiseltä, mutta kun on useamman päivän kuunnellut juttuja kaikkien mahdollisten asioiden päätymisestä perseeseen, niin se alkaa tympiä. Okei, pieru-, kakka- ja seksihuumori toimii, kun se syntyy tilanteessa organiisesti, mutta ei silloin, kun se on selkeä suojakeino. Ei silloin, kun se on keino välttää vaara kohtauksessa ja tehdä siitä mieluummin vitsi, kuin kohdata suru tai kauhu, jota tilanne voisi herättää. Ei silloin, kun se on gägi tai no joo, toimii se jollain tapaa, mutta se vaan käy tosi raskaaksi. Tekee mieli ravistella toista ihmistä siinä lavalla ja sanoa ”voitko jo päästää irti ja vain olla ja reagoida”.

Uskokaa pois, minä ymmärrän tosi hyvin sen suojakuoren tarpeellisuuden ja yleisön naurattamisen tarpeen. Siinä ei ole mitään pahaa ja saa niin tehdä. Jossain kohtaa vain sitä toivoo, että sen toisen olisi jo niin turvallista kanssasi, ettei jokainen kohtaus tulisi vitsimuurin takaa. Varsinkin, jos on puhuttu siitä, että toinen tahtoisi kokeilla vakavaa improa, niin siinä sitten lavalla turhautuu, kun toinen ei anna itselleen edes mahdollisuutta kokeilla sitä, vaan vääntää jonkun irtovitsin. Ehkä se on enemmänkin turhautumista siihen omaan kyvyttömyyteen auttaa toista tavoitteidensa saavuttamisessa. Siinä turhautuu myös omaan kyvyttömyyteensä hyväksyä asioiden tila ja yrittää vielä pakonomaisemmin puskea tilannetta siihen suuntaan, mihin toinen sanoi haluavansa. Eli tulee tyrmänneeksi sen todellisuuden, missä on, koska ajattelee että voidakseen tukea toista lavalla, pitäisi antaa hänelle se, mitä hän sanoo haluavansa ei sitä, mihin lavatapahtumat johtavat. Tulee vihaiseksi itselleen, kun yrittämällä auttaa pahentaa omaa ja toisen oloa lavalla, mutta ei osaa lopettaa. Tie helvettiin oli päällystetty hyvillä aikomuksilla.

Tyrmäten kevennetyt

Tässä tullaan hieman kiertäen hyväksynnän kannalta myös yhteen toiseen ydinkysymykseen eli siihen, voiko hyväksyä toista, jos kontakti puuttuu? Hyväksyminen mielestäni edellyttää tilanteessa läsnäoloa ja mikäli se puuttuu, niin ei voi improvisoida tilanteesta ja tilanteessa, vaan silloin aika käsikirjoittaa ja tuottaa jotain itse keksimällä keksimäänsä. Tämä on nyt oudosti ilmaistu. Tarkoitan sitä, että jos et kuuntele tai näe, mitä tilanteessa tapahtuu ja jätät siellä olevat asiat hyödyntämättä, niin et hyväksy todellisuutta. Minä en hyväksynyt. En hyväksynyt, koska minua ärsytti se, että kaikki taipuu halvan naurun perässä vitsiksi. Huomasin, että siinä pienessä yhden tekniikan mittaisessa esityksessä, jonka pareittain teimme, tein kaikki mahdolliset virheet. Siis virheet siinä mielessä, että tein sitä vastoin, minkä tiedän olevan improssa tärkeää. Toiseen keskittymisen sijaan käännyin sisäänpäin ja omaan tunteeseeni, jota koetin pakottaa toisen huomaamaan. Puskin omaa todellisuuttani, enkä ottanut toiselta impulsseja vastaan. En hyväksynyt. Lopulta, kun kyllästyin pattitilanteeseen ja huomasin toisen tarjoavan ihan minimi-impulssin tunnetilan muutokselle ja kohtauksen päättämiselle, niin tartuin siihen täysillä ja molemmin käsin. Se oli ihmeratkaisu elikkäs taikasauvan heilautus tai jumalan käsi, eikä aito tai uskottava muutos hahmossani. Se oli keino päästä ulos tilanteesta, jossa en pystynyt toimimaan. Minua hieman inhotti, että tein niin, mutta oikeasti halusin vain pois siitä tilanteesta, joten annoin itseni tarttua pienimpäänkin oljenkorteen. En ollut leikkituulella, aihe ja sen käsittely kyllästytti minua ja myös se kontaktin puute kohtauksessa ärsytti, niin paljon että sorruin passiiviseen vastarintaan.

”Helpoin tapa tehdä komiikkaa on tyrmätä.”

En selkeästikään ole kovin aikuinen tai vakaa improvisoijana. Hyvä huumorini tai hyväntahtoinen pirullisuuteni loppuu jossain kohtaa. Ehkä sitten pitäisi käyttää sitä tunnetta, mikä oikeasti tilanteessa herää paremmin hyödyksi, eikä yrittää väkisin löytää huumoria tai hyvää mieltä itsestään, jos sitä ei ole. Jos kerran tekee mieli työntää toinen lavalla ns. bussin alle, niin ehkä se on sitten se, mitä oikeasti pitäisi tehdä. Tämä on siinä mielessä vmäinen tunnistus itsestäni, että tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun tunnistan tämän katkeamispisteen itsessäni. Pitäisi löytää joku keino, millä voin pysyä hyväksyvänä (”joo, ja”-periaate ohjaa toimintaa), vaikka kuinka ärsyttäisi. Kun minulla on lavalla ihmisenä, ei hahmona, joku negatiivinen tunne, niin helposti toimintani muuttuu tyrmääväksi. Enkä nyt tarkoita, että minun pitäisi sanoa kirkkain silmin kyllä kaikkeen lavallakaan, vaan sitä että toimintani pitäisi pysyä rakentavana, oli tunnetilani mikä tahansa. Sen sijaan, että pystyisin siihen, muutun vain inhottavaksi ja vaikeaksi ihmiseksi, jota on ikävä katsoa lavalla ja jonka kanssa on tosi nihkeää improvisoida. Sellaisen hahmon voi toki tehdä, joka on negatiivinen tai valittaa koko ajan, mutta kun on itse improvisoijana hahmonsa alla inhottava ja hankala tyyppi, jolla on negatiivinen tunne, niin se on ongelma. Sen päälle on vaikea rakentaa fiktiota, jossa ehdotuksia kenenkään hyväksytään ja lopulta ei ainakaan tietoisesti huvita tehdä toiselle yhtään tarjousta.

En toki koko ajan ole tuollainen, mutta joskus olen ja tällä kurssilla tässä esitetyssä tekniikassa olin juurikin sellainen. Eikä tämä edelleenkään ole itseni ruoskimista, vaan tämä on se purku siitä, että tiedän tekeväni näin ja edelleen puuttuu keinoja, joilla voisin muuttaa toimintaani rakentavaksi tuhoavan sijaan tuollaisena hetkenä. Keskeneräisiä tässä ollaan ja matkaa on vielä paljon edessä ja ehkä se on ihan okei, että välillä on rasittava ja tyrmäävä tyyppi lavalla, jos ei ole sitä koko ajan. Joskus ihmisellä on huono hetki ja se on inhimillistä ja silti voi yrittää oppia tapoja käsitellä asioita jatkossa rakentavammin. Jos sitä puretaan ihan vuorovaikutus tasolle, niin oman tyrmätyksi tulemisen kokemukseeni vaikutti gägeilyn ohella myös se puuttuva katsekontakti väliltämme. Tuli tunne, että minua ei nyt ole tässä olemassa tuolle toiselle, vaan olen puhuva pää. Se on siinä mielessä absurdi tunnistus, että kun tajuaa olevansa puhuva pää ja että ratkaisu siitä tilasta pois pääsemiseen olisi suunsa sulkeminen, niin puheen määrä vain kasvaa. Kun toinen, todistettavasti näkökykyinen ihminen, ei katso sinuun päin, niin sitä yrittää yhä enemmän verbalisoida sitä, mistä kenkä puristaa. Siitä ehkä löydän sen armollisuuden omaa toimintaani kohtaan, koska se on reaktio siihen, mitä tilanteessa tapahtuu, eikä joku fiksattu ominaisuus minussa. Niin vmäistä, kuin käytökseni on omastakin mielestäni, niin siihen on joku syy, miksi minä toimin niin kuin toimin. Kauheampana pitäisin sitä, jos provosoimatta käyttäytyisin noin ääliömäisesti., ihan vaan siitä ilosta, että saa tyrmätä toisen ideoita ja olla tyly. Ei ole siitä kyse. On kyse siitä, että tiedostin tai en, niin varpailleni on tallottu ja minulla jää levy päälle, koska yritän osoittaa että nyt sattui, mutta sitä ei kuulla. Jankutus on raskasta ja valitettavan ymmärrettävää myös omassa toiminnassani.

Enkä nyt tarkoita, että tuokaan koko kohtaus olisi ollut jotain yhtä kärsimystä tai pelkkää pieruvitsiä, vaikka se sijoittuikin ripuloinnin jälkeiseen tilanteeseen, jossa vessapaperi ja saippua keskustelivat elämästä. Joo, kontekstiin ehkä muutakin kakkavitsi löytyy, mutta ehkä kiinnostavampaa olisi, jos ei ottaisi niitä helppoja nauruja. Jos ei tarttuisi siihen helppoon vitsiin, vaan antaisi kohtauksen mennä johonkin yllättävämpään suuntaan. Sillä sehän improssa juuri on parasta, kun saa yleisössä ja lavalla aidosti yllättyä. Sitä toki tapahtui sitten muiden parien tai pienryhmien esityksissä. Pääsi oikeasti tuntemaan tunteita ja nauttimaan siitä yhteisen leikin seuraamisesta yleisössä. Rehellisyyden nimissä toki myönnän, koska olemme kaikki oppimassa vielä ja inhimillisiä olentoja, niin kyllä ne impron perussäännöt vähän välillä muillakin unohtuivat lavalla, eikä se haittaa. Siellä oli jotenkin tosi herttaisen aggressiivinen ja tyrmäävä kolmen hengen kohtaus, joka lähti jännään suuntaan Simon sivustaohjauksen seurauksena. Simo taisi huutaa jotain tyyliin ”suhtautukaa positiivisesti toisiinne”, jolloin tilanteessa olleet kaksi asiakasta alkoi suhtautua toisiinsa positiivisesti, mutta oli edelleen yhtä negatiivisia kohtauksen lääkäri-/hoitajahahmoa kohtaan. Kaikkea voi tapahtua ja se on ok. Ei aina tarvitse hyväksyä ja silti on hyvä muistaa, että jankkaus ja jumittaminen eivät välttämättä ole aina se mielenkiintoisin vaihtoehto tilanteessa. Joskus voi myös valita jotain muuta. Siellä on aina joku muukin vaihtoehto, jos on kapasiteettia ja riittävä rauha, jotta sen ehtii havaita.

Kuinka tuntea itsensä tyhmäksi alle viidessä sekunnissa

Esittävien tekniikoiden ohella leikimme myös yhteisiä leikkejä viimeisenä aamupäivänä ja sieltä mieleeni jäi 1-2-3 -harjoitteen sovellus, missä numerot korvattiin leiriä kuvaavilla sanoilla. Eli kumpikin parista sai valita itselleen kolme sanaa ja näitä sitten tässä yhteisessä leikissä käytettäisiin. Nyt tässä tuli ilmi se, että en oikeasti tajunnut sääntöjä, ennen kuin paria vaihdettaessa ne tehtiin minulle todella selväksi. En ole oikeasti pitkiin aikoihin tuntenut itseäni niin ääliöksi, kuin tunsin siinä, kun toinen selittää miten tämä harjoite oikeasti toimii. Siis sen jälkeen, kun olit jo useamman minuutin ajan tehnyt sitä jonkun toisen kanssa. Siitä oli leikki kaukana, kun sinulle selitetään sääntöjä ja tunnet itsesi koiranpennuksi, joka on tehnyt jotain tuhmaa. Lopultahan sillä ei ole hitonkaan merkitystä, missä järjestyksessä ne sanat siinä pelissä esiintyvät, mutta joo ymmärrän kyllä pointin ja miksi en sitä ollut Simon selityksestä ymmärtänyt. Tarkoitan, että hän selitti sen varmasti ihan oikein, koska muut tajusivat säännöt. Minä en tajunnut, koska minun aivoni eivät tajunneet sitä niiltä puuttuvaa tietoa. Ensimmäisen parini kanssa käytimme oman listamme sanoja vaan järjestyksessä, mikä siis ei ollut se tarkoitus. Tarkoitus oli se, että kummallakin on kolmen sanan lista, jolloin jokainen sana edustaa yhtä numeroa tuossa harjoitteessa. Jos siis minun sanani olisivat vaikka: ihana-yhdessä-rakkaus ja parini sanat impro-ystävät-ilo, niin ne olisivat meidän kummankin numerot 1-2-3. Näin ollen minun aloittaessani peli menisi näin: ihana-ystävät-rakkaus-impro-yhdessä-ilo ja niin edelleen. Se mitä ekan parin kanssa teimme meni näin: ihana-impro-yhdessä-ystävät-rakkaus-ilo ja takaisin alkuun. Ei sillä lopulta ole mitään väliä, että siitä puuttuu se numeropohjainen aivojen nyrjäytys. Ihan yhtä haastavaa ne oikeat sanat ja järjestys on siinä kontaktissa ollessa muistaa.

Syy, miksi tuo ei ollut niin miellyttävä harjoite, kuin se olisi voinut olla, oli se korjaamisen hetki. Se on ihan ok, että jos toinen ei tajua sääntöjä kertoa ne hänelle, mutta tunnistin siinä vain sen, miten ikävää lopulta on se jos leikki ja hyvä mieli katoaa sääntöjen noudattamisen alle. Sen sijaan, että meillä olisi ollut kivaa väärinymmärtämieni sääntöjen kanssa, minua korjattiin koko ajan, kun tein väärin. Se oikealle polulle töniminen on ihan yhtä raskasta, kuin se oma pyrkimykseni saada toinen kohtauksessa suostumaan menemään kohti vakavaa improa, jos tämä ei sinne halua tai voi mennä. Olen tunnistanut sen monesti aiemminkin sekä omassa että toisten toiminnassa, miten sääntöjen orjallisesta noudattamisesta irti päästäminen voi itse asiassa olla parasta, mitä voit tehdä siinä tilanteessa. Oikeasti ihan sama niille säännöille, kun se pointti minun nähdäkseni oli pitää hauskaa yhdessä. Mokailla ja nauraa, kun asiat menevät solmuun.

Jos haluaa korjata toisen toimintaa, niin itse koen että paras tapa on näyttää esimerkkiä ja antaa toisen itse hoksata asia ajallaan, ei selittää sääntöjä ja koettaa ohjailla toista. Olisin varmasti ihan itse hoksannut, että teen jotain hassusti, jos toinen olisi pelannut pelin niin kuin säännöt ”oikeasti” menivät. Kuulin kyllä järjestyksen, jossa hänen sanansa hänen kuvitteellisella listallaan olivat, joten kun ne olisivat ilmestyneet pelissä poikkeavassa järjestyksessä, olisin havainnut että jotain on hassusti. Niinhän myös nyt tein. Huomasin, että hetkonen nyt ei pelata samaa peliä ja siinä kohtaa sitten tultiin oikean ja väärän kysymyksen äärelle. Minulle kerrottiin hyvin selvästi, että olin väärässä ja tämä on oikea tapa. Ei etsitty yhdessä sitä oikeaa tapaa tai mitenkään lempeästi lähestytty asiaa, vaan minun suuntaani viesti oli: ”ei, olet väärässä. Tämä menee näin.” Jolloin tunsin itseni tyhmäksi ja torjutuksi, eikä minua enää huvittanut edes leikkiä. Tämä ei nyt ole moite ketään kohtaan, vaan huomio siitä, miten helposti itsekin tulee aiheutettua toiselle sellainen tunne, että hän on huonompi. Ei tarvitse olla pahaa aikomusta tai olla edes ilkeä tilanteessa ja silti toiselle voi tulla tosi kenkku ja nöyryytetty fiilis. Ei aina toki tule, on minua korjattu lukemattomia kertoja ihan suoraan ja olen sitä varmasti muillekin tehnyt, mutta nyt tuli. Se oli jotenkin niin märkä rätti vasten näköä, että ei vaan ollut enää kivaa.

Tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan se yksi perustavanlaatuinen syy, miksi nautin taitavien sivustaohjaajien ohjattavana olemisesta niin paljon. Siinä ei tule sitä oloa, että olet nyt tyhmä tai tehnyt jotain väärin, kun sinua autetaan ”oikealle” polulle. Siinä validoidaan se, mitä olet tehnyt ja annetaan eteenpäin auttavaa ohjausta. Ei palauteta sinua ensin ruotuun kertaamalla tekemäsi virheet, vaan näytetään se, missä nyt jo onnistuit ja mitä voisit tehdä, jotta se jatkossa menisi vielä sujuvammin. Kun on ikänsä tullut aina jotenkin korjatuksi aloituksella ”ei, vaan…” on useiden improvisaatio-ohjaajien tarjoilema ”joo, ja sitten voisit kokeilla…” tyylinen ohjaus ollut ihan balsamia omalle mielelleni. Virheiden pelko ja ahdistus asioiden kokeilemisen suhteen on vähentynyt huomattavasti. Joo tuossa hetkessä tunsin itseni tosi noloksi ja tosi monessa vastaavassa tilanteessa arkielämässä olen pystynyt ottamaan sen tylyltäkin kuulostavan korjauksen ihan positiivisesti vastaan. Kokemuksena tämä paljasti minulle paitsi sen, miten ankara voin olla itselleni, myös sen miten ankara saatan olla toisille.

Aina ei pysty, eikä jaksa olla positiivinen, jos tulee tunne, että nyt tuli ihmisenä tyrmätyksi (vaikka sitä ei olisi tarkoitettu niin). Se on ihan inhimillistä ja voi miettiä, miksi itse reagoi niin kuin reagoi. Itse ehkä koin tuon sääntökorjauksen kovempana tyrmäyksenä, kuin mitä monessa tilanteessa olisin kokenut sen vuoksi, että kurssilla oli jo aikaisemmin tapahtunut vuorovaikutuksessa. Vaikka kuinka haluaisin sanoa tulevani vuorovaikutukseen aina puhtaalta pöydältä, niin se ei pidä paikkaansa. Se, miten joku on minua aiemmin kohdellut voi vaikuttaa melko voimakkaastikin siihen, miten tulkitsen hänen myöhempiä tekojaan. Silloin puhutaan nimenomaan tulkinnasta, ei havainnosta siitä, mitä tilanteessa oikeasti tapahtui. Olen oikeastaan jo etukäteen valinnut, millä asenteella toisen vähänkin negatiiviset sanat tai teot tulkitsen. Tämän tyyppisten tulkintakehikkojen tunnistaminen omassa mielessä on arjen sujuvuuden kannalta tosi tärkeää. Kun alkaa ymmärtää, miksi itse suhtautuu ja reagoi niin kuin reagoi, voi alkaa muuttaa sitä käytöstä. Nyt kuitenkin kyseessä on ohimenevä ja lyhyt aikainen vuorovaikutussuhde, joten ei siihen ole enää tarvetta palata. Ei toinen todennäköisesti edes huomannut, miten kovaa talloi jo aiemmin kipeytyneelle henkiselle varpaalleni. Toisaalta ei minun olisi tarvinnut sitä ottaa niin henkilökohtaisesti, kuin tuossa hetkessä otin. Ei siinä ollut mitään henkilökohtaista tai varsinaisesti älyäni loukkaavaa, mutta valitsin sillä hetkellä tulkita sen niin. Jos olettaa toisen teoille ilkeitä tausta-ajatuksia, niin niitäpä siellä sitten aika varmasti myös näkee.

Loppujen lopuksi

Niin. Aloitin tämän tekstin aika hämärällä ja negatiivisellakin tavalla. Nyt, kun olen saapunut sen loppuun tajuan, ettei se ehkä ollut ihan niin vakavaa. Tämä yksi merkittävimmistä syistä, miksi tekstini ovat monesti paljon negatiivisemmin latautuneita, kuin se varsinainen kokemus on ollut. On pakko saada ne negatiivisesti koetut asiat käsiteltyä ja nähtyä valo niiden takana. On totta, että tunsin itseni poistuessani erilliseksi ja yksinäiseksi, eikä se ole koko totuus. Enhän olisi voinut tuntea sellaista niin vahvasti, jos en olisi myös tuon viiden päivän aikana tuntenut itseäni osaksi jotain itseäni ja juuri tätä porukkaa. Kun sanon, etten ollut haikea, niin se oli totta. Se ei ollut tunteena päällimmäinen, koska se jäi sen erillisyyden alle. En ehkä olisi tuntenut itseäni poistuessani niin erilliseksi, jos olisimme lopettaneet päivän impro-ohjaukseen. Sen sijaan, päivä loppui ruokailuun ja siihen ihmisten sattumanvaraiseen poistumiseen. Siihen hetkeen, kun tajusin että joudun ihan yksin odottelemaan tunnin kyytiä, muiden ollessa jo matkalla. Ymmärsin, miten mukavaa olisi ollut, jos ei olisi tarvinnut odottaa yksin tai mennä yksin kotiin. Joten oli siellä myös se haikeuden tunne taustalla mukana. Oli ollut kivaa ja nyt kaikki vaan hävisivät, eikä ole enää mitään. Siitä se tyhjyys ja erillisyyden tunne kai kumpusi.

Moni lähti energisoituneena ja ilosin mielin, kun taas itse olin surullinen, koska tiesin päätyväni käpertymään itseeni. Näin jälkikäteistiedon turvin voin kertoa, että todellakin käperryin itseeni seuraavan viikon ajan. En tainnut sen viikon aikana poistua neljän seinän sisältä, kuin kerran, vaikka silloin oli mitä kaunein kesäsää ja helteinen heinä-elokuun vaihde. Sehän siinä ehkä oli, että tajusin, kun poistun Improtaivaasta, tulen sulkeutumaan itse luomaani helvettiin. En muista edes hirveästi siitä viikosta Improtaivaan jälkeen, mutta sen muistan että se ei ollut millään tapaa palauttava loma viikko. Olin henkisesti täysin uupunut sen jälkeen. En osannut nukkua tai olla vaan rauhassa, joten siinä meni ehkä täysin hyvää loma-aikaa hukkaan, jos niin tahtoo ajatella. Ehkä se eristäytyminen siinä hetkessä kuitenkin oli tarpeen. Tiesinhän, että olisin viikkoa myöhemmin menossa uudelle kurssille, uusien ihmisten kanssa, joten ehkä oli tarpeen muistuttaa itseään, miksi minulle tekee hyvää kääntyä itseni sijaan toisten ihmisten puoleen. Miksi ei kannata jäädä yksin pahan tai hyvän olon kanssa. Joo, olen kyllä introvertti ja tarvitsen aikaa ladata akkuja yksin, mutta silti joskus minun olisi oikeasti parempi olla toisten seurassa niinä hetkinä, kun luontaisesti ja tottumuksen vuoksi vetäydyn. Se tuska tulee siitä, että tunnistan tämän toimintatavan ja olen silti usein kyvytön tai haluton muuttamaan omaa käytöstäni. Tottumus ja mukavuudenhalu vahvoja voimia nekin.

Matka itseen ja itsensä yli

Improtaivaassa kuitenkin opin myös pitämään omasta hyvinvoinnistani huolta. Annoin itselleni luvan olla myös väsynyt ja rikkinäinen. Kun en illalla jaksanut olla sosiaalinen ja mennä mukaan laitujameihin, niin menin hyvällä omallatunnolla lepäämään. Huomasin olevani välillä pikkumainen ja negatiivinen, enkä syyllistänyt itseäni siitä. Huomioin ne hetket ja oman toimintani, jotta voin sitä niin halutessani ja jaksaessani muuttaa tulevia vuorovaikutustilanteita helpottaakseni. En kuitenkaan ottanut Improtaivaasta mukaani sitä repullista kiviä, joita voisi tämänkin tekstin perusteella luulla minun kantaneen sieltä. Otin mukaani myös keveyden ja sen huomion, miten ihanaa on tulla nähdyksi ja voida antaa jollekin toiselle se sama kokemus. Miten halaus voi tuntua tekona aivan eriltä, kun se tapahtuu siksi koska se on aidosti se, mitä kumpikin siinä hetkessä tahtoo tehdä tai kun se on sosiaaliseen ja kohteliaaseen käytökseen kuuluva tapa. Ei kumpikaan halaus ole epämiellyttävä, kumpikin tuntuu hyvältä. Kuitenkin ensin mainittu vaan on kokemuksena miljoona kertaa tyydyttävämpi, koska se perustuu siihen hetkeen ja kontaktiin toisen ihmisen kanssa, ei siihen että poistuessa on tapana halata. En ole ihmisenä erityisesti halailijatyyppiä, jos sellaista on. Kynnykseni mennä toisen henkilökohtaiseen tilaan on aika korkea eli en useinkaan sitä tee. Toiseksi viimeisenä ja viimeisenä päivänä kuitenkin huomasin olevan täysin pakottamatta ja vaivattomasti todella pitkässä halauksessa.

Viimeisenä päivänä istuin sen ihanan ihmisen, jonka kanssa teimme sen Pyhä Pietari -harjoitteen, kanssa siinä villiviinikatoksen vierellä olevan rakennuksen raunalla ja olimme vaan semmosessa leffahalauksessa. Se tuntui aidosti vaan hyvältä. Olla siinä toisen käsi omalla hartialla ja päinvastoin. Vaan hengittää yhdessä ja olla siinä. En osaa yhtään arvioida kauanko se hetki kesti ja tiedän, että se oli poikkeuksellisen pitkä. Normaalisti en varmasti halailisi julkisesti kenenkään alle viikon tuntemani ihmisen kanssa tuolla tavalla. Toisaalta mietin, että miksi en. No esimerkiksi siksi, etten tunne sellaista yhteenkuuluvuutta ja turvallisuutta monissa tilanteissa, jotta tuollainen toiminta voisi olla mahdollista. Siinä on mielestäni se impron taika, että se mahdollistaa asioita, joita ehkä voisi arjessakin haluta tehdä, mutta tyrmäyksen ja arvostelluksi tulemisen pelon vuoksi ei tee. Kenestäpä ei tuntuisi hyvältä, kun joku ystävällisesti ja hyväksyen koskettaa jotenkin sieluun saakka. Sen tyyppistä kosketustahan ainakin itse ihmisenä pohjimmiltaan huomaan janoavani joskus niin paljon, että itkettää. Jos sellainen vaivattoman läheisyyden ja yhteyden taso on mahdollista kaltaiselleni varautuneelle ja sulkeutuneelle introvertille mahdollista saavuttaa alle viikon improleirin aikana, ennalta tuntemattoman ihmisen kanssa, niin onhan siinä metodissa oltava jotain todella oikeaa.

Aloitin synkästä ja ikävästä, lopetan valon ja iloon, koska sitä kaikkea tämä leiri minulle tarjosi ja oli. Elämän moninaisuus ja koko tunnekirjo viidessä päivässä. Jos ei muuten varmasti jäänyt positiivinen fiilis, niin ainakin mukaan tarttui matkaan viikkokausiksi se, yli-iloinen ja hymyn huulille nostava aamupalalaulu, jonka Hannu opetti. Kiitos siis siitä korvamatokaverista ja kaikesta muustakin ihanille ohjaajille ja leiriläisille.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑