Toiminta ja tunne -kurssi 2019 (osa 3) (Sami Henrik Haapala / Helsingin seudun kesäyliopisto)

Paketoidaan tämä Helsingin seudun kesäyliopiston järjestämään Toiminta ja tunne -kurssia käsittelevä tekstisarja näillä sanoilla. Tämä kurssi oli valaiseva katsaus omaan tapaa toimia ja siihen, mitä muuttuu, kun dialogi onkin jo etukäteen käsikirjoitettu. En ole edes puolivakavissani miettinyt, että pitäisikö hakea mukaan johonkin harrastajateatteriproduktioon, koska improvisaatio on vienyt viime vuosina niin vahvasti. Huomasin sen kyllä nytkin, että tekstin opetteleminen ei kuulu ihan lempitoimintoihini, sillä en meinaa saada itseäni motivoitua tekemään sitä. Pystyn oppimaan ja muisti pelaa, mutta onhan se ylimääräinen vaiva, jota ei improvisoidessa tarvitse tehdä, kun kaikki materiaali syntyy tilanteessa. Pääosin tälläkin kurssilla improvisoitiin, mutta opettelimme myös kurssin viimeisiä päiviä varten dialogia Harold Pinterin näytelmästä Petos. Kuitenkin kun kyseessä on kesäkurssi, joka kestää viisi päivää aamukymmenestä iltapäivän neljään, niin lopulta kurssipäivänn jälkeen repliikkien harjoitteluun on aika vähän aikaa. No siis teoriassa aikaa on monta tuntia, mutta kun sitä on ihmisenä henkisesti kesälomalla, niin mieluusti sitä tekee vähän turisti- ja lomailuhommia siinä kurssipäivän jälkeen. Opettelin repliikkini riittävän hyvin, mutta eivät ne ihan täydellisesti olleet selkärangassa, mikä näkyi kyllä sitten viimeisenä päivänä, kun kohtauksia esitettiin ulkomuistista.

Saimme kolmen hengen ryhmissä itse päättää mitä roolia haluamme oman ryhmämme versiossa esittää ja mitkä ovat hahmon tavoitteensa kahteen muuhun hahmoon nähden. Tässä prosessissa huomasin sen, miten vaikea minun on kestää sitä, että olen nähnyt mallin. Kun keskustelimme pienryhmässä hahmojemme tavoitteista kerroin ne ihan selkeästi. Sen sijaan, kun muutaman ryhmän suorituksen jälkeen tuli meidän vuoromme, aloin epäillä valinneeni ihan typerät tavoitteet. Se on naurettavaa, miten voimakas se tunne siitä, että teen jotain väärin on, kun olin kuitenkin nähnyt että jokaisella ryhmällä oli eri tavoitteet samoille henkilöhahmoille. Vaikka tiesin, ettei tässä haeta nyt mitään näytelmän kannalta oikeaa tulkintaa, vaan se sen hetkinen ajatus siitä, mitkä tavoitteet hahmolla toisten hahmojen suhteen juuri tässä, kontekstistaan irrotetussa kohtauksessa. En tunne kyseistä näytelmää, joten en voi tietää mitään muuta kuin sen, minkä voin lukea ja silti en pysty luottamaan omaan tulkintaani. Tuntuu, että pitäisi antaa joku ”oikea” vastaus. Se oli hämmentävää, miten voimakas se tarve oli ja miten selkeästi se näkyi tavassani puhua. Aloin sopertaa ja vähätellä sitä omaa ideaani. En nyt ehkä suoraan sanonut ”no tää nyt vaan tämmönen tyhmä idea, että mitä jos tää haluais…” mutta aika lähelle. Näköjään totuus on, että kun olen epävarma, niin olen sitten kans ihan helvetin epävarma. Tulee vain se tunne, että joku muu on tehnyt tämän jo oikein ja nyt tämä minun valintani on ihan järjetön sekä näyttelemiseen kelpaamaton.

Kurssilla ei varsinaisesti käytetty sen kummemmin kirjallisuutta apuna, mutta Sami esitteli kyllä kaksi kirjaa, jotka näihin asioihin perehtyvän kannattaa lukea. Nämä molemmat itseltäni toki jo löytyivät, koska parhaan maanisen tiedonjanoni aikaa hankin käsiini kaiken materiaalin, mikä suinkin vaikutti hyödylliseltä. Ensimmäinen kirja on tietysti Meisner-tekniikan perusteos: Sanford Meisner on Acting (Sanford Meisner & Dennis Longwell), joka kannattaa lukea, jos tämä tekniikka kiinnostaa yhtään. On pitänyt jo pidempään kirjoittaa siitä teksti ja se onkin tulossa blogiin lähiaikoina, kunhan saan sen viimeisteltyä. Olen sen nyt lukenut uudestaan pariin kertaan, mutta oikeastihan se on yksi niistä kirjoista, jotka saivat kipinäni teatterin tekemistä kohtaan todenteolla syttymään eli se on entuudestaan tuttu. Voin kyllä suositella sen lukemista.

Toinen teos, mitä hieman kurssilla käytettiinkin, oli Actions – The Actor Thesaurus (Marina Caldarone  & Maggie Lloyd-Williams), joka on sanakirjatyyppinen teos, josta voi etsiä näyttelemiseen soveltuvia verbejä ja synonyymejä niille. Se on tarjolla vain englanniksi, mikä ei sinänsä ole huono asia, jos kielitaito ei rajoita, koska englanti vain on sanamäärältään huomattavasti rikkaampi kieli, kuin esimerkiksi suomi. Teon sanojen kirjo ja pienet nyanssierot ovat saavutettavissa paremmin englanniksi, kuin suomeksi. Se tuli tällä kurssillakin huomattua, että yksi suomenkielinen verbi voi sisältää jollain tapaa samoja ajatuksia, mutta se voi olla kuitenkin vähän liian laaja ja epätarkka näyteltäväksi. Hahmon tavoitteesta saa paremmin kiinni, kun sen kääntää englanniksi, koska silloin päästään tarkemmin kiinni siihen, mitä ollaan näyttelemässä. ’Kieleni rajat ovat maailmani rajat’, pätee myös näyttelemisessä. Joskus kielen vaihtaminen auttaa, koska se tarjoaa erilaisia mielikuvia ja toimintaa, joita välttämättä toisen kielen sanoista ei saisi irti, koska niiden tulkinnan tuottama toiminta on eri. Kuitenkin tässä on hyvä huomata se, että samakaan verbi ei tuota kahdella näyttelijällä identtistä toimintaa. Jos ajattelee, vaikka että hahmo haluaa kohtauksessa vietellä toisen hahmon, niin se millä keinoin tuo viettely tapahtuu ja ilmenee on näyttelijäkohtaista. Joku on hyvin fyysinen, kun taas toinen tekee ehkä enemmän työtä äänenpainoilla ja katseilla. Valintoja ja yhdistelmiä on lukematon määrä. Kuitenkin kannattaa valita sellainen tavoite ja sitä kuvaava sana, joka on näyteltävissä (actionable). Adjektiivit ovat kivoja, mutta niitä on vaikea näytellä. Siis uskottavasti, kyllähän sitä voi ”näytellä” eli esittää olevansa surullinen, mutta pointtihan ei ole monessa näyttelemisen tyylisuunnassa omaksua surun ulkoisia piirteitä, vaan toimia sisältä ulospäin. Niin, että toiminta ja vuorovaikutus tuottaa sen tarvittavan tunteen, eikä sitä tarvitse näyttelemällä näytellä. Tiedätte, mitä tarkoitan eli sitä alleviivattua ”katsokaa, kun näytän teille miten surullinen olen” -tyyppistä näyttelemistä, missä kyyneleet ja räkä voi roiskua, mutta sen näkeminen jättää katsojansa kylmäksi. Se ei missään nimessä ole se näyttelemisen tyyli, mitä Meisner-tekniikan kautta haetaan, vaan siellä on nimenomaan kyse totuudellisesta elämisestä kuvitelluissa olosuhteissa. Valmistautuminen kantaa sinut ensimmäiseen hetkeen saakka, mutta sen jälkeen kaikki on vuorovaikutusta ja reagointia siihen, mitä lavalla tapahtuu. 

Tekstin hallintaa

Joskus sitä huomaamattaan tulee asettaneeksi itsensä haastavampaa tilanteeseen, kuin oli ajatellut. Kun itse valitsin hahmon, jota haluan esittää, niin tein sen aika itsekkäistä syistä. En halunnut valita sitä hahmoa, jolla on kaikkein eniten repliikkejä, koska tiesin, etten jaksaisi opetella niin pitkiä monologipätkiä, mitä sillä hahmolla oli. Toisaalta en halunnut valita kohtauksen ainoaa naishahmoa, koska en saanut mitään irti siitä hahmosta. Kyllähän siinä on sisältöä ja mahdollisuuksia, mutta en tämän yhden kohtauksen myötä saanut koko hahmosta otetta. Toisaalta, kun nämä kaksi muuta hahmoa olivat selkeästi pariskunta, niin oli kiinnostavaa olla se selkeästi tilanteeseen ulkopuolelta tuleva hahmo. Selkeästi siinä oli jotain jännitettä hahmojen välillä, mikä tulee rivien välistä esille ja siksi se hahmona oli kiinnostavin minulle näytellä. Myönnettäköön kuitenkin, että se ehkä oman ryhmämme dynamiikassa oli ehkä väärä valinta. Tarkoitan lähinnä sitä, että kun pitkiä monologejaan pitävän Robertin tavoite aika monessa versiossa, omassammekin, oli dominoida esittämääni hahmoa, Jerryä, niin se osoittautui aika haastavaksi yhtälöksi. Siinä, kun pääsi seuraamaan myös muiden ryhmien kohtausten treenaamista lavalla, näki tosi selvästi, miten tärkeää on valita oikean tyyppinen näyttelijä rooliin. Toki pidempi harjoitusprosessi hioisi asioita monella tapaa ja tämä oli tosi lyhyt aika kokeilla mitään, joten en sano mitään siitä kuka sopii mihinkin rooliin. Tarkoitan vaan lähinnä sitä, että kun on saanut itse valita hahmonsa tavoitteet ja ne tulevat jotenkin sieltä tekstistä, niin se, mitä tapahtuu sen jälkeen paljastaa paljon ihmisen ilmaisullista mukavuusalueista. Jos on valinnut tavoitteekseen dominoida toista hahmoa, mutta se ei mitenkään toiminnassa ilmene, niin voi olla että se on joko itselle liian vieras toiminto tai se on näyttelijänä vaikea toteuttaa juuri tämän vastanäyttelijän kanssa.

Ei se ole mikään automaatio, että sitä itsekään olisi oikea näyttelijä esittämään tiettyä roolia ylipäätään tai juuri tämän ryhmän kanssa. Se tuli tällä kurssilla tosi selväksi itselle, miten paljon se, kenen kanssa näyttelee ja heidän valintansa kohtauksessa vaikuttavat siihen, mitä itse pystyy tuomaan esiin siinä vuorovaikutuksessa. Syy miksi tämä kirkastui niin paljon itselleni oli se, että olin vahingossa onnistunut valitsemaan sellaisen roolin, jonka repliikkien taitajista oli kurssin viimeisenä päivänä pula. Olimme työstäneet aika vapaidenkin improvisaatioiden avulla kohtausta omissa ryhmissämme, mutta päivän lopuksi käytiin jokaisen ryhmän versio läpi ulkomuistista oikeiden repliikkien kanssa. Parista ryhmästä puuttui jäseniä ihan jo poissaolojen vuoksi ja sitten kävi vielä ilmi, että repliikkien kanssa oli epävarmuutta, joten päädyin sitten oman pienryhmäni lisäksi esittämään Jerryä kahdessa muussakin ryhmässä. Tämänhän voi ajatella kahdella tapaa: joko rasittavana ylimääräisenä stressinä tai hienona mahdollisuutena kokeilla erilaisia tavoitteita samalla hahmolla. Itse valitsin jälkimmäisen katsantokannan. Treenaamaanhan sille kurssille oli tultu ja nyt sitten sain todellakin mahdollisuuden treenata.

Tajusin kyllä, että pieni epävarmuuteni käsikirjoituksen kanssa näkyi kaikissa versioissa. Muistin ja unohdin eri versioissa eri juttuja. Se tarinan kaari ja yksityiskohdat olivat kyllä hanskassa, mutta sitten joku yksi puuttuva repliikki saattoi sysätä väärään kohtaan kohtauksessa. Siellä oli kaksi kohtaa, missä puhuttiin squashista ja oli joissain versioissa vaikea päätyä siihen Robertin pitkään monologiin siitä, kuinka squash on miesten laji ja naisia ei kaivata kentälle. En vieläkään ole ihan varma johtuiko se vaikeus siitä, että sanoin liian aikaisin väärän repliikin vai oliko se vaan sitä, että jonkun toisen repliikkiä ei tullut. En tarkistanut enää kässäristä, koska se meni miten meni. Tuli vaan yhdessä versiossa mieleen Näytelmä, joka menee pieleen ja se kohtaus, missä hovimestari ei vaan muista repliikkiään, minkä vuoksi kierretään kehää, kunnes hän viimein sanoo sen. Siinä tuli semmoinen sama fiilis, että pitäisikö mun muistaa jotain vai onko se nyt jonkun muun repliikki, mikä puuttuu. En oikeasti tiedä, koska olin laiska ja opettelin vain omat repliikkini ja niitten järjestyksen sekä iskut niille. En jaksanut, enkä ehtinyt opetella myös muiden hahmojen repliikkien tarkkaa sisältöä. Tiesin suunnilleen, mitä pitää tulla sanotuksi missäkin kohtaa, mutta se mikä repliikki tarkalleen ottaen on, ei ollut minulla hallinnassa. Eli en olisi voinut auttaa vastanäyttelijääni muistamaan omaa repliikkiään, vaikka olisin halunnutkin. Eikä se tässä nyt mitään haitannut, tuli vaan hassun jännitteisiä kehää kiertäviä hetkiä squash-aiheisen keskustelun parissa.

Se, minkä omasta näyttelemisestä tajusi suhteessa muihin oli se, miten paljon se vaikuttaa, millä tavalla toinen näyttelee. Omassa pienryhmässä oli vaikeaa päästä siihen, että Robertin hahmo jotenkin dominoisi tai edes vakavissaan pyrkisi sellaiseen oman hahmoni suhteen. Toisaalta sitten tarinan naishahmo eli Emman suhteen se oli hahmolleni se tunteikkain versio. Olin määritellyt Jerrylle hahmona tavoitteeksi selvittää rakastaako Emma häntä ja yrittää saada hänet itselleeni. Se oli tavoite, mistä olin hirveän epävarma, että onko se ok olettaa, että Jerry ei tiedä vai olisiko pitänyt kuitenkin valita, että hän on täysin varma heidän rakkaudestaan. En tiedä, kun en tunne koko näytelmää. Oma fiilikseni oli, että jotain on tapahtunut, mutta ehkä ei olla vielä ihan selvillä oliko se esimerkiksi yhdenillan juttu tai hairahdus, jota Emma ehkä katuu vai oikeasti rakkautta. Sitten kun tuossa versiossa Emman hahmoon oli ohjaajan tukemana saatu todella paljon eloa ja kipinää (mitä en olisi itse osannut siihen tuoda ja siksi tuota naisroolia välttelin), niin siitä hahmoni tavoitteesta selvittää rakastaako Emma häntä tuli todella voimakas jännite kohtauksen sisälle. Jotenkin jokainen hetki, katse ja repliikki, joka saattoi olla kohdennettu kohdennettu Robertille, sai ihan järkyttävän merkityksen näiden kahden suhteen määrittelyssä. Todellakaan ei puhuta siitä mistä on puhe, vaan ihan jostain muusta. Hitot squashista, sano nyt helvetissä tunnetko samoin kuin minä?

Sitten, kun siitä siirtyi toiseen versioon, missä Robertin hahmo oli huomattavasti ylästatuksisempi ja huomasi päätyvänsä itse alastatukseen häneen nähden, niin se herätti ihan eri fiiliksiä. Siinä Emma kyllä päätyi omasta tahdostaan valitsemaan Jerryn, mutta hahmona Jerry olisi kyllä niin saanut Robertilta turpaansa käytöksensä vuoksi. Siinä oli oikeasti semmonen miehinen uho ja aggressio näiden kahden hahmon välillä. Kumpikaan ei laske statustaan, että hahmona itse jotenkin vaan yllytin Robertia, enkä antanut tippaakaan periksi. Sitä ei ehkä oikeassa elämässä tekisi, koska siinä tosiaan saattaisi saada henkisesti tai fyysisesti turpiinsa. Ihan vaan koska konfliktin on ratkettava jotenkin ja se ratkaisu tulisi olemaan räjähtävä, jos painetta tilanteesta ei millään pureta. Se ei oman hahmoni kannalta niinkään kertonut siitä Emman ja Jerryn suhteen tilasta, vaan siitä, että olin tullut viemään kaverilta vaimon ja tämän olisi parempi vielä tykätä siitä. Nämä kaksi versiota olivat, kuin yö ja päivä. Toisaalta tästä jälkimmäisestä olin päässyt kurssilla näkemään version, missä oli alkuperäinen heidän ryhmänsä Jerry tekemässä sitä kohtausta ja se oli aivan eri maailmasta, kuin se versio jossa itse esitin sen roolin. Vaikka tarinan ydin pysyy eheänä ja se sama tarina tulee kerrottua, niin siellä voi tehdä todella monenlaisia valintoja. On lukemattomia keinoja pyrkiä samaan tavoitteeseen ja niitä voi yhdistellä monin tavoin. Olisi omalta hahmoltani järjetöntä pyrkiä samoin keinoin samaan tavoitteeseen kahden täysin eri tavalla reagoivan hahmon kanssa. Jos toinen on selkeästi dominoivampi, kuin toinen versio samasta hahmosta, niin tietysti se vaikuttaa siihen, mitä keinoja minun hahmolleni kannattaa kokeilla ja valita. Ei olisi ollut mitään järkeä yrittää soveltaa näihin kahden hyvin erilaisen näyttelijän luomaan hahmoon täsmälleen samoja stretegioita. Se ei toimi arkielämässäkään, on pakko kokeilla jotain muuta, jos joku keino ei toimi ja edelleen haluaisi sen tavoitteensa saavuttaa. Siinä kohtaa, kun se pyrkimys kohti tavoitetta on koko ajan aito ja keinot hahmolle on valittu sen mukaan, niin se on ihan sama saavuttaako sen tavoitteen vai ei.

Lopuksi

Tämä on nyt se, mitä halusin vielä tuoda esiin tästä kurssista, koska koen sen avanneen mieltäni monella tapaa. Oli mukavaa vaihtelua, kun oli kurssilla selkeä rakenne ja toistuvuutta. Älkää käsittäkö väärin, en todellakaan kaipaa sellaista kaikille kursseille, on ihanaa kun ei tiedä mitä odottaa ja tällä kurssilla toisto ja rutiinit olivat tosi hyväksi kokemani juttu. Opeteltiin tietyt artikulaatioharjoitteet sekä lämppäriharjoitteet äänelle, keholle ja mielelle, missä oli turvallista jatkuvuutta ja mahdollisuus kehittyä siinä tekemisessä. Jos ei alkuviikosta meinannut kieli taipua siihen artikulaatioharjoitteeseen tai edes muistaa, mitä ne tavut tai sanat olivat, niin loppu viikosta huomasi sen menevän jo melko sujuvasti ja saattoi nostaa tekemisen tempoa. Toisaalta vaikka rakenne on jollain tapaa tuttu ja pysyvä, niin sisältö on hetkessä syntyvää. Jos jonain hetkenä ei meinannut Meisner-tekniikan toistoharjoite lähteä ja keskittyminen hajoili, niin seuraavana päivänä tai seuraavassa hetkessä tilanne oli ihan toinen. On välillä tosi hienoa nähdä myös se, että miten paljon erilaiset tosi pienetkin asiat voivat vaikuttaa siihen, mitä tulee tapahtumaan samoissa raameissa.

Kurssilla toki edettiin ehkä Meisner-tekniikan kannalta aika nopeasti vaativampiin harjoitteisiin, mutta kurkistuskurssina tähän tekniikkaan, niin se tahti toimi hyvin. Kyllähän Sami sen selittikin, että normaalisti näitä tehtäisiin vielä paljon pidempään ja että nyt tarkoituksena on päästä kokeilemaan vähän laajemmin, joten edetään nopeammin. Eikä se siis tuntunut itsestä mitenkään erityisen nopealta, koska on kuitenkin aiemmin kokeillut tätä tekniikkaa ja se toistoharjoitteen idea alkaa olla selvä, vaikka sen perusideaa tuleekin tahattomasti ja tahallaan aina välillä rikkoneeksi. Tämä oli hyvä ja merkityksellinen kokonaisuus, josta jäi paljon sellaista, mitä tekisi mieli tutkia vielä enemmän. Yksi sellainen sivustaohjaus, mikä jäi mieleen liittyi tunteiden ilmaisemiseen. Tulin vielä vähän tietoisemmaksi siitä, että minulla on taipumusta sivuuttaa omia tunteitani. Jos toinen ei huomaa sitä, niin saatan tiputtaa sen kokonaan, mikä ei ole välttämättä mitenkään toiminnan tai käydyn dialogin mukaan perusteltua. Se on osin ehkä tarpeetonta toisen suojelua, kun luopuu siitä tilanteessa heränneestä aggressiosta tai surusta, jotta sitä ei tarvitsisi käsitellä. Ei mene kohti vaaraa niin kuin draamassa olisi hyvä tehdä, vaan kääntyy pois päin. Sen sijaan, että ottaisi sen kipinän ja kasvattaisi sitä, niin vaihtaakin suuntaa täysin. Se on ehkä sellainen, mikä heijastuu lavalle omasta tavasta käsitellä tunteita sosiaalissa tilanteissa. Sitä olisi fiktiossa aika hyvä tutkia vähän enemmän.

Otan myös mukaani tältä kurssilta sen vahvistuneen oivalluksen siitä, miten helppoa näytteleminen on, kun tavoitteet ja toiminta ovat selkeästi määritellyt. Esimerkiksi se korttitalon rakentaminen, jossa itse yritin häätää parini huoneesta. Ei siinä tarvittu mitään muuta, kuin se tavoite ja syy miksi niin pitää tapahtua, jotta siihen hetkeen löytyi toiminta ja tunteet. Siinä hetkessä olin flow’ssa ja toisessa tietoisuuden tila, missä ei mieti näyttelevänsä, vaan oikeasti reagoi siihen, mitä toinen tarjoaa ja yrittää saavuttaa sen, mitä tavoittelee. Kun se syy omalle toiminnalle on sopivan dramaattinen ja riittävän aito, niin se kantaa yli huoneen kynnyksen ja kaikki sen jälkeen tapahtuva syntyy reaktiona siihen tilanteeseen ja toiseen ihmiseen. Siinä on fiktio, koska eihän se tavoite ole sellainen, että minun ihmisenä tarvitsisi sitä toteuttaa, mutta se on riittävän aito minulle, jotta voin elää sitä todeksi lavalla. Riittävän totta, jotta siitä seuraa toimintaa ja tunnetta.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑