Suurella osalla suomalaisista jo pelkkä nimen Matti Nykänen sanominen herättää mielikuvia. Ei kaikilla, mutta merkittävällä osalla. Se liittyykö tuo mielikuva millään tavalla mäkihyppyyn, ei ole mielestäni relevantti kysymys, sillä eläminen julkisuuden valokeilassa tuo aina mukanaan julkisuuden avoimen painolastin. On asioita, mitkä ehkä jo haluaisi unohtaa, mennä eteenpäin, mutta ei kai koskaan kokonaan voi jättää niitä taakseen. Hyvät, ja etenkin ne ihan helvetin synkät hetket, ovat ikuisesti lehtien sivuilla ja ihmisten mielissä. Joku muistaa aina. Joku soittaa aina ja haluaa osansa tästä tarinasta. Monologiesitys Matti Nykänen – Hyppy sumuun on samalla lempeä ja realistisen raaka tarina, jota ohjaa vilpitön halu päästä julkisten sanojen taakse. Se on osittain hypermaanista hypeä Matti-visan merkeissä ja toisaalta hyvin rauhallista ja rentoa rikkinäisen sielun tarinointia mielensä maisemissa. Se on esitys, jonka taltioimista ja jakamista ei ole kielletty. Se on sopivaa, sillä kertoohan se ihmisestä, jonka elämästä on jaettu niin paljon enemmän, kuin ehkä olisi pitänyt. Eihän se, mikä myy lehtiä ja päätyy lööppeihin ole koko todellisuus. Asiat, mitkä ovat tapahtuneet ovat tapahtuneet, mutta se olisiko niistä koskaan pitänyt tehdä koko kansan viihdettä viihdelehtien sivuille vai huolestua ja auttaa ihmistä, hänestä hyötymisen sijaan.

Esitys on samalla viihdyttävä ja sydäntä särkevällä tavalla rikkinäinen. Ollaan sumussa ja eksyksissä, koko ajan jollain kynnyksellä, jonka takana on joko loputon pudotus tai askel kohti hyvää. Pidän siitä etäännytyksestä, mikä esityksessä on tehty. Se on alusta asti selvää, että tässä on näyttelijä, joka esittää tämän tarinan ja kertoo myös miksi juuri tämä tarina. Tämä ei ole muotokuva Matti Nykäsestä, se on fiktion keinoin koottu siivu hänen julkisuuteen näkyneestä elämästään. Dokumentaarista teatteria, joka on sekä totta että fiktiota. Kun materiaalia on niin paljon voi valinnoilla ohjata sitä, millainen kuva tarkastelun kohteesta muodostuu. Mitä korostetaan antamalla enemmän aikaa, mitä jätetään kokonaan pois? Millaiseen valoon kohde jätetään, kun tarina päättyy ja on aika palata sumusta teatterin pimeyteen? Itse sanoisin sen valon olevan pehmeää ja herkkää valoa. Esityksestä muistuttamaan jääneissä kyyneleissä on empaattinen ja toiveikas lämpö. Tämä ei ole ollut kirjoitettaessa muistonäytelmä, vaan elävän ihmisen tarina. Koska tarina on ytimeltään elävä, on se elänyt ja muuttunut ajan mukana ja se on muovautunut siihen muotoon, jossa sen tänä päivänä voi nähdä: menneen jälkenä nykyisyydessä.

Matti Nykänen – Hyppy Sumuun

Ohjaus: Seppo Honkonen

Lavalla: Tatu Mönttinen

Äänisuunnittelu: Juuso Voltti

Ääninäyttelijät: Elsa Saisio, Kai Vaine ja Riku Korhonen