Vappu on iloista aikaa opiskelijalle. Kevättä on ilmassa ja tiedossa huikeat bileet. Lukukausikin alkaa olla lopuillaan ja edessä on kesä, jolloin teoriassa voisi olla lomaa, mutta käytännössä tuskin on. Eihän opiskelija lomaa tarvitse, vaan jaksaa kyllä jatkaa opintojen jälkeen suoraan töihin koko kesäksi. Kukaan ei väsy, koska on etuoikeudet, hyvinvointiyhteiskunta ja niin poispäin. Ehdotus lomasta myös opiskelijoille herättää lähinnä halveksuvaa naurua, sormella osoittelua ja laiskaksi kutsumista. Kaikilla on mielipide, eikä kenellekään ole mitään väliä sillä, että opiskelu on ehkä muuttunut viimeisten kymmenien vuosien aikana. Pitäisi jaksaa, kun on ennenkin jaksettu tai sitten ei ole jaksettu. Eivät kaikki ole koskaan jaksaneet. Onko se todella kenenkään etu, että parikymppinen ihminen on burnoutissa liiallisen kuormituksen takia? Miksi yhä edelleen elää se myytti, että ihminen ei tarvitsisi lepoa vaan voi koneen lailla suorittaa elämää, opintoja ja töitä? Ovatko opiskelijat yksi yhtenäinen kollektiivi, jota voi sellaisena tarkastella vai olisiko kuitenkin lopulta kyse yksilöistä ja heidän tarinoistaan?

Väsymättä paras tarttuu monipuolisesti teeman eri puoliin neljän nuoren aikuisen kautta. Tarinaan on ehkä pakattu liian monta näkökulmaa, jotta viesti olisi riittävän kirkas. Se ei sinänsä haittaa, koska ne sirpaleet mitä tarjotaan tarjoavat useamman erilaisen peilin, mistä katsoa itseään, elämää ja yhteiskuntaa. Joissain mielikuvissa opiskeluaika vaikuttaisi ole villiä ja vapaata aikaa, jolloin viini virtaa ja laulu raikaa. Kyllähän se holtiton bailaus voi olla osa tarinaa, mutta eihän se missään nimessä ole koko totuus, ei kaikille ainakaan. Osa tekee töitä rahoittaakseen opintonsa ja osa jotain muuta. Joku ylisuorittaa opintojaan tai väsyy ulkopuolelta tulevaan painostukseen ja viestiin, että mikään ei riitä. Osa asettaa paineet itse itselleen, eikä oikein enää edes muista milloin olisi viimeksi lomaillut tai ehkä edes nukkunut kunnolla. Joku ei ole vieläkään keksinyt suuntaa elämälleen ja oman turhautumisen lisäksi saa kuunnella kettuilua muilta, kun ei tee mitään järkevää elämällään.

Lavastuksessa on hienosti hyödynnetty kuohuviinipulloja luomaan jyrkästi rajattu alue, missä tarina tapahtuu. Samoin pidin siitä, miten oli luotu hyvin sattumanvarainen, mutta ilahduttavaksi toistuva elementti Pikachu-hahmosta sekä ilmapallon muodossa että virtuaalisena. Siinä toistossa oli jotain oudolla tavalla hyvin tyydyttävää. Kiintoisaa oli myös se, miten vanhanaikaiselta puvustus, lavastus ja videomateriaali näyttivät. Vaikka puhutaan tästä päivästä, niin oikeastaan aika ei ole merkityksellinen. Kylmä asenne, pakeneminen vaikeasta tilanteesta ja silmien sulkeminen ongelmilta, mitkä ovat osa tarinaa, eivät ole vain tämän ajan ilmiöitä. Pidin siitä, miten ajoittain liuttiin neljännen seinän tuolle puolen ja hakeuduttiin sanallisesti kontaktiin yleisön kanssa. Ylipäätään nautin sellaisesta ihanan sekavasta tyylien sekoituksesta, missä oli vähän kaikkea hyppysellinen, mikä jätti odottavan tunteen. Osa lupauksista lunastettiin ja osa jää vaille katharsista, koska ne ovat laajempia ongelmia. Ei niitä voi yhdessä näytelmässä ilman taikasauvaa ja keijupölyä ratkoa tai positiivisiksi. Siinä mielessä olen varsin tyytyväinen, että ei pyritä lakaisemaan asioita maton alle tai pakoteta yltiöpositiivista loppua näytelmälle.

Mielenkiintoinen cocktail näennäisesti yhteenkuulumattomia osia, joista saadaan yhdessä melkoinen myrkky keiteltyä.

Väsymättä paras

KÄSIKIRJOITUS & OHJAUS
Veikko Aalste

ESIINTYJÄT
Mette Heinikainen, Juhana Hurme, Mona Nyman ja Sami Toikka

MUSIIKKI, ÄÄNISUUNNITTELU & LAULUN OPETUS
Ilmo Korhonen

VALOSUUNNITTELU
Kristiina Huuskonen

VIDEOSUUNNITTELU
Veikko Aalste, Nestori Majoinen & Mikko Välimäki

PUKUSUUNNITTELU
Salla Oinas

KOREOGRAFIA
Josefiina Uuranmäki

VALOKUVAUS
Taru Mäkitalo

LAVASTUS & TUOTANTO
Työryhmä