Improtaivas 2019 – 4. päivä (Osa 1) (Hannu Risku & Simo Routarinne)

Viimeinen kokonainen päivä taivaassa sisälsi paljon tuttua sekä uutta asiaa. Vaikka tehtiin tuttuja ja itselleni monella tapaa turvallisia harjoitteita, niin olin ihan jumissa aamulla. Ei jaksanu innostua oikein mistään, vaan olin ihan ameeba-moodissa. Tehtiin liikettä ja laulua yhdistävä harjoite, missä olisi ollut vapaus kokeilla eritasoista ilmaisua. Olin jäykkä kuin rautakanki, koska ei vaan tuntunut siltä, että tahtoisin tehdä mitään isompaa tai edes pienempää liikettä tai ääntä. Auoin suuta ja ehkä heilutin vähän käsiä, siinäpä se energiataso siltä aamulta. Tämä on siinä mielessä keskeinen itsereflektiollinen havainto, että tiedän, mistä se tahdoton lollerointini johtuu. Olin edellisenä iltana skipannut iltajamit laiturilla ja mennyt tosi varhain nukkumaan. Se ei ole minulle tyypillistä, koska yleensä elän pysyvässä univajeessa tai ylipäätään nukun aika vähän. Sen olen kuitenkin huomannut, että usein se pahin väsymys näillä viiden päivän kursseilla iskee juuri keskiviikon kohdalla. Näin ollen olin siis nukkunut edellisenä yönä aivan liikaa, mikä vaikuttaa omaan ajatteluun ja mieleen passivoivasti. Kun olen nukkunut liikaa, niin aivoissa on semmonen kevyt sumu, minkä vuoksi luovuus ei oikein kuki ja alkaa muutenkin ihan fyysisesti laiskotuttaa: ”En nyt viitsi hötkyillä”. Tästä juttelinkin toisen kurssilaisen kanssa, kun ohjaaja pyysi meitä pohtimaan, miten olemme estäneet tai tukeneet itseämme improvisoidessamme. Kyllähän se oli ihan oma päätös, etten antanut keholleni lupaa reagoida oikein mihinkään ärsykkeeseen. Ei se niin vakavaa ole ja ei aina tarvitse olla antamassa mitään 110 %:n suoritusta, vaan joskus on tarpeen vaan löysäillä, kunnes taas jaksaa. On kuitenkin hyvä tiedostaa että itseään voi estää tekemästä asioita.

Noh, siitä sitten ilman raippaa ja turhaa mutinaa päätin, että loppupäiväksi jalka poistuu jarrulta. Ei ole pakko valita sitä apaattista passiivisuutta, vaan voin aktivoida kehon, jolloin mielikin todennäköisesti herää ihan eri tavalla. Se kyllä kannatti. Teimme nimittäin myöhemmin iltapäivästä harjoitteita, joihin minulla on vähän kahtiajakoinen suhtautuminen: Naps-korttipeli ja Pyhä Pietari. Naps on yleensä kivaa, mutta joskus siinä tulee kuvitteellisten korttienkin kanssa semmonen jyrän alle jäänyt fiilis, ettei tiedä mikä iski. En ole erityisen kilpailullinen siinä mielessä, että tahtoisin ehdoin tahdoin voittaa. Kuitenkin, kun se on yhteinen leikki, niin kyllä se kilpailullisempi puoli nousee esiin. On se tietekin olemassa, mutta se ei ole yleensä se päällimmäinen juttu, mikä ajaa minua. Tällä kertaa pelaaminen oli ihan törkeän hauskaa, sillä olimme parini kanssa niin samalla aaltopituudella tai ehkä se vaan oli sama statusilmaisun taso tai jotain. Joka tapauksessa, ei tarvinnut arkailla tai jotenkin hakea sitä, että mitenkä me tässä pelataan, vaan kummallekin oli sanattomasti sopien jutun juoni aivan selvää jo heti alussa.

Kun tästä siirryttiin Pyhä Pietari -harjoitteeseen tämän saman parin kanssa, niin kyllä se keskustelu aika syvälle tasolle upposi. Nyt ei tuntunut pahalta, kuten viime vuonna tuntui tuon harjoitteen jälkeen, koska ne haavat mihin samantyyppiset kysymykset aiemmin osuivat olivat parantuneet. Tai jos ei parantuneet, niin olen oppinut elämään niiden kanssa, jolloin en triggeröidy tai ahdistu, kun niihin pisteisiin kysymyksellä kevyesti tökätään. Viime vuonna ne haavat tai kipupisteet olivat niin akuutisti tulehtuneet, että vaivuin sen keskustelun jälkeen melkoiseen itsesääliin ja maailmantuskaan, vaikka ne olivat vain pieni osa sitä keskustelua mitä käytiin. Sitä ei päällepäin voi päätellä, missä ne ihmisen kipupisteet kullakin hetkellä sijaitsevat ja vahingossa voi tulla tökänneeksi arkaan kohtaan, vaikka se jonain muuna hetkenä tai jonkun muun ihmisen kohdalla olisi ihan neutraali kysymys. Pyhä Pietari -harjoitteessa siis kerrotaan fiktiiviselle syntyvälle sielulle siitä, millainen elämä häntä odottaa ja materiaalina käytetään omaa elettyä elämää eli mitään ei tarvitse keksiä. Toisaalta avautumisen asteen voi itse valita eli mitään ei ole pakko toiselle kertoa, jos ei halua, vaan voi vastata myös että ”se vastaus on hämärän peitossa”, mikä pätee myös silloin, jos ylitetään oma aikalinja eli kysytään asioita, joita ei oman ikänsä puolesta voi elämästään tietää. Se oli ihana tajuta, että vaikka ne asiat, mitkä viime vuonna tuntuivat tosi pahalta, edelleen tuntuvat välillä kipeiltä, niin se on haikean hyvää kipua, eikä lamaannuttavaa tuskaa. Se on siellä olemassa, koska joskus asiat elämässä eivät mene kuten haluaisi tai ajattelisi ja se on okei, vaikka siitä jälki jääkin. Ihminen voi olla iloinen ja tyytyväinen, vaikka olisikin haavoja sielussa. Kenelläpä ei jotain säröjä olisi.

Kun tuon harjoitteen jälkeen sitten tehtiin yksinkertaista kohtaamisharjoitetta ”Minä näen sinut / Mä nään sut”, niin oli tosi levollinen olo. Semmonen maailmaa syleilevä empaattinen hehku. Sehän tuossa edeltäneessä harjoitteessa onkin kieroa, että sehän tavallaan ”huijaa” sinut olemaan empaattinen paitsi toiselle, myös itsellesi. Viime vuonna en ehkä ollut valmis siihen, mutta tänä vuonna huomasin kyllä sen vaikutuksen, mitä tapahtuu, kun kertoo lempeästi omaa tarinaansa. Siellä on ne tunnetut ja koetut karikot, mutta toiselle kertoessa niitä pehmentää silleen muotoon, että kyllä sä selviät niistä ja valo löytyy kyllä, vaikka välillä olisi tosi pimeää. Silloin sitä alkaa hahmottaa omaa historiaa eri tavalla, lempeämmin. Se on tosi terveellinen ajatusharjoitus siinä mielessä. Tosin se voi olla aika raadollinen tai surullinen kokemus, jos ei ole vielä valmis olemaan empaattinen itselleen. Mutta sekin kokemus voi olla ihan tarpeen, jotta ymmärtää, että itselleenkin kannattaa olla ystävällinen ja empaattinen.

Tuossa, kun kuljettiin kohtaamassa ihmisiä ja katsomassa silmiin, kunnes aidosti näkee toisen, tuli huomattua se, miten eri tasoisia kontaktin hetkiä ihmisten kanssa syntyy. Siihen vaikuttaa ehkä eniten se, mitä on jo koettu yhdessä. Edeltävän harjoitteen parini kanssa jäimme ihan tyytyväisenä tuijottelemaan toisiamme lempeästi pitkäksi aikaa, ennen kuin sanoimme mitään tai vaihdoimme paria. Sitten taas joissain kohtaamisissa riitti muutama sekunti sen toteamiseen, että olemme tulleet nähdyksi, sillä tasolla, mikä nyt on riittävä. Ei kaikkia sinänsä katso jotenkin sieluun saakka, vaikka kuinka tuijottaisi. Ei sellaista painetta kannata kohtaamiselle asettaa, että nyt pitää katsoa niin että näkee. Oikeastaan se, että jos ehtii tuollaisen ajatuksen ajatella, niin sitten ei todennäköisesti edes näe sitä toista ihmistä. Ainakin itse olen huomannut sen, että jos oikeasti katsoo ja keskittyy siihen, niin ajatukset menevät ohi huomaamatta. Joku havainto toisesta saattaa tulla mieleen, mutta oikeastaan muuten on hiljaista.

Yhteen kontaktiin jäinkin pidemmäksi aikaa, kuin ajattelin, koska tajusin etten oikeasti näe sitä ihmistä edessäni. Katson kyllä, mutta ajattelen ihan muuta. Ajattelen mm. sitä että pitäisi katsoa ja nähdä toinen. Ei se ole sellainen prosessi, jota voi tietoisella paineella ohjata. En voi pakottaa itseäni näkemään, käskemällä silmiäni. Voin nähdä, jos lakkaan käskyttämästä itseäni ja annan aistieni toimia. Toisaalta ei sitä keskittymisen tasoakaan voi käskien saavuttaa, vaan vasta sitten kun rentoutuu ja päästää irti kontrollista. En ole ihan varma vieläkään, valehtelinko vähän lausuessani sanat ”minä näen sinut” siinä hetkessä. Odotin kyllä kauan ja pidin katsekontaktia, mutta en ole varma näinkö kuitenkaan oikeasti. Tämä menee nyt vähän pikkutarkalle tasolle, mutta se johtuu vain siitä, että tunnistan sen eron, mikä siinä on kun oikeasti näkee ja kun katsoo. Ehkä puuttuva osa oli siinä, etten sallinut itseni tulla näkyväksi siinä hetkessä, koska olin uponnut omiin ajatuksiini. Voi olla fyysisesti läsnä, mutta mieli on jossain muualla tai kietoutuneena itseensä. Jos on liian tietoinen itsestään, niin on vaikea tulla näkyväksi toiselle. Olen itse kipuillut vuosia oman ”sulaudun mieluummin tapettiin kuin annan kenenkään nähdä” -ajattelumallin kanssa, mikä teki minusta pitkään ihan järkyttävän yksinäisen, koska en pystynyt kohtaamaan ihmisiä. Nykyään huomaan, että hetkittäin oma suojaus laskee ja verhot aukeaa, jolloin kontakti toiseen ihmiseen voi syntyä. Kuitenkin joskus avointen silmien takana on kaihtimet kiinni eli en vaan tietoisesti tai tiedostamattani anna lupaa nähdä pintaa syvemmälle.

Olen puu. Taas. Joo.

Vähän pidemmällä aasinsillalla tästä päädytään olen puu -harjoitteeseen, josta en aina hirveästi pidä. Nytkin tuli ensin se fiilis, että taitaapa jäädä osallistumatta. Tarjokkaita oli enemmän kuin tarpeeksi joka kierrokselle. Mutta olin päättänyt, että menen vaikka väkisin ja niin meninkin. Päädyin sitten esittämään mm. helvettiä ja vuoripuroa. Kohtausmuotoon muuttuvassa versiossa perusharjoitteesta helvetti koetti houkuttaa yksinhuoltajaa huomaansa ja vuoripuro kutsui bambia juomaan ja koetti suojella sitä metsästäjältä. Jälkimmäinen ei ihan onnistunut. Se oli yllättävän kivaa, kun en jarruttanut itseäni, vaan menin kun siltä tuntui. Enkä yhtä kertaa useammin edes väistänyt, kun joku reagoi samaan aikaan, vaan menin röyhkeästikin keskelle piiriä enkä pyydellyt anteeksi. Jos joku toinen aloitti samaan aikaan, puhuin kovempaa ja selkeämmin. Tunnistan toki, että se ei ole miellyttävä strategia usein käytettynä, mutta silloin tällöin voi törkeästi ajaa vain omaa etuaan. Siinä oli selkeästi sellainen ilmapiiri, että halukkaita yleensä oli enemmän kuin se kolme ja mistään vuorottelusta ei ollut tietoakaan, niin miksipä olisin turhan kohtelias. Jos muut vaativat nostamaan statusilmaisun tasoa, jotta pääsee harjoitteeseen mukaan, niin vastataan sitten haasteeseen. Enkä siis millään muotoa tarkoita, että siinä kukaan olisi ollut erityisen röyhkeä tai olisi tallottu kenenkään varpaille ”minäminäminä”-asenteella. Se mistä tuossa harjoitteessa en pidä, ja miksi se oli pitkään minulle epämiellyttävä harjoite, on nimenomaan se kilpailu omasta vuorosta päästä mukaan harjoitteeseen. Se on välillä ujolle introvertille ihan tuskaa. Sitä tilaa ei löydy missään vaiheessa, jos yrittää pikkulintuna työntää nokkaansa harjoitteeseen, vaan sinne täytyy mennä metaforisen tavarajunan lailla. Ei tartte töniä ketään pois, mutta tekee oman aikeensa niin selväksi, että se on toinen, joka väistää. Muuten sitä väistelee koko harjoitteen ajan.

Siitä ei kuitenkaan kannata soimata itseään, jos ei jostain syystä pääse tai uskalla lähteä tämän tyyppiseen harjoitteeseen lähdön kilpajuoksuun mukaan. Siihen voi tottua siedättämällä itseään ja silti se oma aktiivisuus lähteä mukaan voi vaihdella mm. päivän ja mielialan mukaan. Aina ei lähde ja se on ok. Eihän aina ole pakko tehdä, myös katsoessa oppii. Sen kuitenkin sanon, että jos asia pelottaa, niin kannattaa ottaa hieman etukenoinen asento piirissä ja mahdollisimman nopeasti vaan ”kaatua” sen rajan yli ja katsoa mitä siitä seuraa. Mitä kauemmin odottaa piirissä, sitä kovemmaksi sisäiset paineet voivat kasvaa. Itse ainakin olen huomannut sen, että mitä kauemmin lykkää johonkin harjoitteeseen menemistä, niin sitä vaikeammaksi sen lähtöpäätöksen tekeminen muuttuu. Siinä voi lähteä semmonen itsesyyttelyn nauha (”en taaskaan uskaltanut”) käyntiin mielessä, jos ei saa mentyä harjoitteeseen, koska ei vaan ehtinyt tai pelotti. Minulla ainakin on ollut aloittaessa sellainen ajatusmalli hyvin vahvana ja uskon, että monella muullakin voi sellainen olla, niin siksi sanon tämän. Siinä ei ole mitään pahaa. Jos ei nyt, niin seuraavalla kerralla sitten. Ei mitään ole menetetty sillä, että tällä kertaa ei osallistunut. Tulee uusia mahdollisuuksia, ei ehkä tässä ryhmässä nyt, vaan joskus myöhemmin. Improharjoitteet ovat sellaisia, että ne samat harjoitteet tuppaavat tulemaan yhä uudelleen ja uudelleen vastaan, kun alkaa tekemään enempi. Jos se on pelko, mikä rajoittaa, niin sitten voi miettiä, miten sitä voisi itseltään lievittää. Miksi piirin keskelle astuminen pelottaa ja mikä voisi olla sellainen pieni askel, jonka voisi ottaa kohti sitä, että tulevaisuudessa pystyisi sen tekemään? Jokaisen pitää kuitenkin itsensä kanssa työskennellä tällaisissa asioissa, sillä vain itse voi päästä käsiksi omiin ajatuksiinsa ja pelkoihinsakin. Mitä oikeastaan pelkään ja miten sitä voi lievittää?

Nyt mentiin vähän sivuraiteille, mutta ei se mitään, koska erilaisia pelkoja itselläni on vielä lukemattomia jäljellä. Toisaalta huomaan, että moni sellainen pelko, jota olen aiemmin tuntenut on tietoisella treenaamisella helpottanut. Siksi haluan sen muistaa aina välillä mainita, että mikään pelko ei ole lopullinen. Niitä on mahdollisuus, jos ei kokonaan poistaa, niin ainakin lievittää. Itselleen saa ja voi antaa aikaa, koska ei kaikkia kynnyksiä voi välttämättä sillä hetkellä vielä ylittää. Asioita voi aina helpottaa itselleen. Tärkeintä on se, että suhtautuu omaan pelkoonsa ja jännitykseen uteliaasti ja lempeästi, jolloin sen tutkiminen mahdollisuus. Saa pelottaa ja jännittää, sehän on selkeä viesti keholta ja mieleltä. Ne kokemukset, mitä olen viimeisen kolmen vuoden aikana saanut ovat laajentaneet omaa mukavuusaluetta eli monet asiat, jotka ahdistivat todella paljon eivät ahdista niin paljon enää. Toisaalta monet asiat, jotka ahdistivat silloin alussa, ahdistavat enää vain ajoittain ja huonoina päivinä. On ihan normaalia jännittää ja pelätäkin sellaisia asioita, mitä ei ole ennen kokeillut. Sen vaan sanon, että impro siitä todella ihanaa, kun siinä voi yleensä luottaa kavereiden tukeen ja hyväksyntään. Ihan sama mitä teet tai sanot, niin jollain tapaa toiset tekevät siitä omalla vaikuttumisellaan jotain todella upeaa. Vaikuttuminen on avain, millä se hyväksyntä osoitetaan, eikä se silti tarkoita sitä maanisen iloista pomppimista, vaan se voi myös paljon pienempi ja silti merkittävä nosto toisen tekemän tarjouksen arvolle.

Olen puu on tosiaan ollut pitkään sellainen harjoite, mitä en vaan tykkää tehdä, mutta olen viime vuosina oppinut tykkäämään siitä. Oikeastaan se johtuu siitä, että olen oppinut siitä uusia versioita. Perusmuotoinen harjoite, jossa jähmetytään keskelle sinä kerrottuna hahmona tai esineenä ei oikein ole jaksanut inspiroida. Sen sijaan se versio, mitä varsinkin Simon kursseilla on käytetty, jossa jossain kohtaa ohjaaja voi sanoa, että nyt kaikki keskelle olevat esineet, asiat, hahmot tai mitä ikinä siellä onkaan heräävät henkiin ja voivat käydä pienen keskustelun. Se on mielestäni mahtava mahdollisuus päästä tekemään tosi abstraktejakin asioita elollisiksi. Miten usein muuten improvisoitu kohtaus alkaisi vaikkapa sosiaalisen median palveluiden kohtaamisena. Siinä on oma viehätyksensä, kun elottomat asiat heräävät henkiin ja saavat muodon ja äänen. Yksi mieleenjäänyt kohtaus sisälsi kyllä kaksi ihmishahmoa, mutta kolmas hahmo olikin se sähkö näiden kahden treffikumppanin välillä. Kun siitä sähköstä tehtiin äänetön miiminen hahmo, niin tarjosi tosi hienon mahdollisuuden leikkiä fyysisesti, sillä miten se sähkö virtaa näiden kahden välillä. Yllättävän paljon sitä voi näköjään piin desimaaleistakin innostua, kun kaksi samanmielistä tyyppiä kohtaa sokkotreffeillä.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑