Monologiesitys sotaratsu kertoo nuoren miehen elämän yhdestä merkittävästä valinnasta: mennäkö armeijaan vai ei? Päätös, jonka päähenkilö oli jo tehnyt alkaa pohdituttaa uudelleen, kun hän kohtaa unessa Aleksanteri Suuren suurisuisen hevosen Bukefaloksen. Bukefaloksella on yllättävän paljon sanottavaa monestakin asiasta, mutta niin kai unihevosilla saakin olla. Nimi on enne ja härkäpäisen vuodatuksensa aikana Bukefalos onnistuu jakelemaan iskuja aika moneen yllättäväänkin suuntaan. Jotenkin myös Mannerheimin hevonen Käthy liittyy tähän uneen, mutta miten, ja miksi lavalla on matto sekä tyyppi kumisaappaat käsissään ja jaloissaan? Vaan miten tämä kohtaaminen vaikuttaa päähenkilön valintaan? Lapsuuden leikeistä on jo aikaa ja vaikka niistä on periaatteessa lämpimiä muistoja, on jokin vinossa. Tarina, jota toistaa kuulostaa hyvältä, kunnes antaa kaikkien yksityiskohtien vuotaa läpi. Kaikki on ok, paitsi se mikä ei ollut ok. Onko tilaa olla oma itsensä vai pitääkö oppia pois, jostain mikä on itselle luonnollista, jotta voisi elää siinä ympäristössä, johon on syntynyt? Mikä kaikki on sallittua ja kuka sen määrittää? Saammeko ympäristöstämme positiivista vai negatiivista vahvistusta, keppiä vai porkkanaa?

”Väkivalta oli mun lempipeli, urheilulaji ja harrastus.”

Sotaratsu on viihdyttävä ja liikuttava yhdistelmä hallittua liikettä, pohdiskelevaa ja muistelevaa tekstiä sekä villin absurdiakin kohellusta. Erityisesti vuorovaikutus miimisen hevosen kanssa sekä itsensä kanssa painiminen sykähdyttivät omaa sydäntäni. Esitys kysyy enemmän kuin vastaa ja saa pohtimaan mm. sitä, miten paljon valintoihimme vaikutetaan ulkopuolelta. Emme ehkä aina edes huomaa sitä, mutta sitten heräämme jonain aamuna paikasta, jossa emme koskaan oikeastaan halunneet olla, mutta jonne jostain syystä kuitenkin päädyimme.

”Hevonen kuolee, jos se jätetään yksin. Se tarvii seuraa. Niiden on pakko päästä puhumaan toisilleen.”

 

Sotaratsu

Sampo Ilmari Seppä