Ohjasin alkukuusta improryhmällemme lyhyen impron tekniikoita sisältäneen parin tunnin treenikerran, jossa poikkeuksellisesti käytössäni oli valmis tekniikkalista, jonka mukaan treenit rakentuivat. Yleensä siis koostan suunnitelmani itse, mutta nyt mentiin sen listan mukaan ja vähän yllätyin siitä miten raskaaksi se ratkaisu osoittautui. Olimme siis osallistumassa Improliigaan ja sieltä oli saatu käyttöön valmis lista tekniikoista, joita voitaisiin itse tapahtumassa käyttää. Kävimme näitä kertaalleen ohjatusti Improliigan valmistautumistreeneissä treenaamassa eli ne olivat jollain tasolla sille pienelle osalle improryhmästämme tuttuja. Sitten ennen itse tapahtumaa pidettiin vielä omalla ryhmällä yhdet treenit, joissa käytiin läpi tekniikoita, joita oli joko käyty ohjatuissa treeneissä läpi tai sitten ne olivat tekniikkalistassa, mutta niihin ei ollut harjoituksissa tutustuttu. Päädyin itse ohjaamaan sen oman ryhmämme treenikerran, jossa siis olivat mukana kaikki ryhmäläiset, ei vain improliigaan osallistuva osa ryhmästä. Mikä oli hyvä juttu, koska itse tapahtumassakin tehtiin tekniikoita aika paljon sekaryhmillä ja vain joissain tekniikoissa oman ryhmän jäsenten kanssa. Toisaalta ehkä tämän pienemmän ryhmän yhtenäisyydelle olisi tehnyt hyvää, jos olisi pidetty ihan sillä porukallakin yhdet treenit. Ehkä se sanakirja osio olisi sujunut vähän sulavammin, jos olisi kokeiltu sillä porukalla edes kerran sitä :´) No se on jossittelua. Tehty mikä tehty ja niillä mentiin.

Se suuri ero, minkä huomasin itse tehdyn suunnitelman ja jonkun toisen laatiman suunnitelman käyttämisessä oli tekniikoiden välinen tasapaino. Olisi minulla ollut kaikki vapaus muokata myös tuota valmista tekniikkalistaa tekniikoiden järjestyksen osalta, mutta päätin olla tekemättä sitä. Se aiheutti sen, että itse ohjaajana uuvuin ihan täysin, koska monet tekniikat, joita treenattiin, olivat suurelta osin ohjaajan / juontajan roolin varaan rakentuvia. Ohjaajana joutuu koko ajan kuuntelemaan todella tarkalla korvalla ja myös kehittää kysymyksiä sekä ohjata tilannetta. Ehkä osin omaan täydelliseen väsähdykseen vaikutti myös se, että treenattiin pienessä tilassa, jossa happitasapaino ei välttämättä ollut ihan optimi. Ihan vaan, että hiilidioksidia on liikaa ja tila on vähän liian lämmin, jolloin ei jaksa pysyä niin skarppina. Tietysti myös treenin puute vaikuttaa, koska en nyt ole kevään aikana ohjannut improa ryhmällemme. Kognitiiviset muskelit ovat päässeet vähän surkastumaan tai jotain. Viimeisenä selityksenä ehkä esitän sen, että itse treenattava tekniikka eli yhteen ääneen puhuminen (kaksipäinen asiantuntija yms.) on sellainen, minkä koen muutenkin aika raskaaksi. Huomasin nimittäin Improliiga-päivän lämmittelytreeneissä, että omat aivoni lakkasivat ihan toimimasta, kun koko ryhmä teki samaan aikaa pareittain yhteen ääneen puhumisharjoitetta. Siinä vaan tulee liian kova ylikuormitus, joka ei ole vapauttavaa mukavaa ylikuormitusta, vaan se on raskasta ja voimia vievää ylikuormitusta, mikä sulkee kaikki aistit. Liikaa ääniä, liikaa kaikkea. Tuli oikeasti fyysisesti paha olo, mutta en minä sitä siellä näyttänyt kovin julkisesti.

Tietenkin se, miten sen oman ylikuormitustilansa purkaa tai näyttää riippuu siitä missä seurassa on. Nyt näissä ohjaamissani treeneissä kun oli tuttu ryhmä, niin näytin ihan avoimesti, että en jaksa keksiä yhtäkään kysymystä tai keskittyä kuuntelemaan niin tarkasti, kuin pitäisi. Siinä heitin sitten selkeämmin pallon yleisölle. Olin tietysti aiemminkin pyytänyt kysymyksiä yleisössä olevilta, mutta jotenkin vaan väsyin koko juttuun. Tässä ihan jo sen myöntäminen, etten pysty, helpotti omaa oloa, koska se romahdus kesti sen yhden yleisökysymyksen verran ja sitten pystyin taas jatkamaan ihan normaalisti. Aistit tarvitsivat hetken huilin ja sitten voidaan taas mennä. Tämä ehkä vahvimmin itselle kertoo juuri siitä, että kun oli tehty näitä yhteen ääneen puhumiseen perustuvia harjoitteita useampia putkeen, niin ei olisi kannattanut. Olisi kannattanut siinä vireystilassa teettää väliin joku tekniikka, missä ei itse tarvitsisi ohjaajana olla niin vahvasti mukana. Tietysti sivustaohjausta kohtaustekniikoissakin tulee annettua, mutta se ei ole niin kuormittavaa, koska kohtauksissa käydään yleensä dialogia, eikä puhuta päällekkäin. Aistit eivät pääse välttämättä ylikuormittumaan ärsyketulvassa.

Tämä on se syy miksi pidän itseäni vahvasti introverttinä, koska minulle aika usein ihan tavalliset sosiaaliset tilanteet, missä on paljon päällekkäistä puhetta aiheuttavat uupumista. Eikä sillä ole mitään tekemistä oman sosiaalisuuteni tai puheliaisuuteni määrän kanssa. Tuon tyyppinen sosiaalisuus ei tuo, vaan vie energiaa, joten alan väsyä melko nopeastikin. Vaikka siis olisi mukavaa seuraa ja itse tilanne olisi positiivinen, niin silti voimavaroja kuluu siihen aistitiedon prosessointiin todella paljon ja se uuvuttaa. Tarvitsen vastapainoksi hiljaisuuden ja rauhan tilanteen nollaamiseen. Minulle esimerkiksi kolmisuuntainen keskustelu -tekniikka (Threeway conversation), joka Viola Spolinin kirjasta löytyy, on normaalissa olotilassa helppo. Minulle on helppoa seurata kahta erillistä keskustelua ja pystyn tarvittaessa osallistumaan jonkun aikaa molempiin, mutta siinäkin on rajansa. Jos en pysty sulkemaan mitään äänen lähdettä pois, niin väsyn todella nopeasti. Ongelma on se, että tietoa tulee liikaa, koska kuulee ja ottaa vastaan enemmän, kuin jaksaa käsitellä. Sitä aistimista ei voi sulkea pois, muuten kuin keskittymällä ihan täysillä toiseen ihmiseen, jolloin se häly taustalla katoaa. Aina ei vaan pääse sellaiselle keskittymisen tasolle ja silloin se häly on tosi raskasta. Ohjaajana pyrin miettimään asioita myös siltä kannalta, joko tietoisesti tai alitajuisesti, että pystyn itse pysymään riittävän skarppina koko ohjaustilanteen läpi sekä myös huolehtimaan ryhmän energiatasosta ja rytmitän tekemisen tukemaan omaa tavoitetta. Nyt tavoitteeni ei ollut omani, vaan se oli tavallaan ulkoapäin tullut: ”tällä listalla olevat tekniikat on käytävä läpi”. Se harvemmin on (tai ei oikeasti koskaan ole) tavoite omassa ohjauksessani. Siksikin niin usein tulee vaihdettua tekniikoita lennosta, koska ei sitä voi etukäteen tietää, millainen fiilis itsellä tai ryhmällä on juuri sinä päivänä.

Nyt en vaihtanut mitään, koska sitä luksusta ei valmiin listan kanssa toimiessa ole. Tämä tyyli johti uupumiseen eli jos tästä jotain oppia haluaa ottaa, nin kannattaa kuunnella itseään ja luottaa siihen omaan juttuun. Niin ja jos ei ole ihan pakko, niin en suosittele valmiita tekniikkalistoja. Jonkun toisen tekemä ohjaussuunnitelma voi olla ihan ok itselle sovitettuna. Tekniikkalistoissa taas yleensä rytmitystä ja järjestystä ei ole järkevällä tavalla mietittynä, vaan siinä tekniikat ovat siinä järjestyksessä missä ne ovat tulleet kirjoittajalle mieleen. Eli kannattaa mieluummin koostaa niistä palasista itse kokonaisuus, jos on sellaista siltää ehtinyt kehittyä, muutoin kannattaa vaan rohkeasti kokeilla ja sitten todeta mikä toimi ja mitä voisi ehkä vielä miettiä. Valtaosin siinä listassa olevat tekniikat olivat itselleni tuttuja eli olisin voinut listaa muokata, mutta en vaan tehnyt sitä ja kokeilin mitä tapahtuu. Ymmärrän, että suunnitelman tekeminen tai tekniikoiden millään tavalla tolkullinen rytmittäminen on vaikeaa, jos ei tunne tekniikoita entuudestaan yhtään, vaan on vain lukenut kuvauksen kirjallisena. No siksipä kannattaakin käydä improkursseilla aina, kun mahdollista, niin pääsee itse kokeilemaan eri tekniikoita ohjattuna. Impro on kokemuksellinen laji ja silti kannattaa muistaa se, että oma kokemus ei ole ainoa totuus asiasta. Se millaisesta kuormituksesta minä jo uuvun, ei välttämättä tunnu toisella missään. Siksi on tärkeää sovittaa ohjaussuunnitelmat itselleen ja sille ryhmälle, mitä juuri sillä hetkellä ohjaa.