Alun perin sillä kerralla, kun ohjasin valmiin tekniikkalistan pohjalta lyhyen impron tekniikoita, minun oli tarkoitus ohjata ryhmällemme pitkää improa. No käytännössä, kun treenikerta on parin tunnin mittainen, niin se tarkoittaisi ihan vaan paria pidempää tekniikkaa tai formaattia. Hirveän syvälle siinä ei vielä pääse siihen mindsettiin, mitä siirtymä lyhyestä pitkään improvisaatioon edellyttää. Päätin etten lähde hirveästi edes liikkumaan tarinallisen pitkän improvisaation tekniikoissa, koska niitä on aina silloin tällöin sivuttu muutenkin. Lähinnä oma tavoitteeni oli kirkastaa määrittelyjen merkitystä ja yleisesti tarinan rakennetta sekä opettaa leikkaustekniikoita. Leikkauksia pidin aika tärkeänä mahdollistajana sille, että saadaan kerrottua pidempiä kokonaisuuksia jäämättä jumiin johonkin yksittäiseen kohtaukseen. Olemme tehneet aiemmin parilla kerralla kirjailija-tekniikkaa, minkä ainakin itse lasken pitkän improvisaation tekniikaksi, joten sitä pidemmän tarinan rakentumista ja kohtausten leikkaamista on tutkittu. Kuitenkin ne varsinaiset leikkaustekniikat olivat vielä vieraita suurelle osalle ryhmästä ja siksi niiden treenaus oli mielestäni tärkeää. Enemmän ehkä keskityin draamantajun herättelyyn kuin tarinallisen pitkän impron saloihin.

Teetin ihan peruslämppäreitä pari ja sitten mentiin kuitenkin tarinoiden maailmaan tarinakaavan muodossa, koska aioin kuitenkin teettää yhden tarinallisemman tekniikan myöhemmin. Hoksasin siinä, että eihän me tosiaan olla hirveästi tehty sellaista tarinankerrontaa tässä muodossa. Tarina- tai satukaava on kuitenkin semmonen perustyökalu tarinan rakenteen ymmärtämiseen, että siitä on apua kun lähtee tekemään pidempään tarinaa. Se on yksinkertaistus eli alussa määritellään päähenkilö ja paikka. Hänelle määritellään myös joku rutiini ja sitten se rutiini rikotaan, mistä päästään tarinan keskikohtaan. Sen jälkeen lähdetään etenemään tuntemattomille improvesille, kunnes viimein tulee vastaan jotain tuttua alussa jo mainittua vastaan ja löydetään lopetuskohta tarinalle. Itse nyt ohjasin löytämään sen ensimmäisen mahdollisen lopetuskohdan sekä näille tarinakaavatarinoille että myöhemmin improkohtauksille. Mitä pitää tarinassa vähintään tapahtua, jotta se voidaan tyydyttävällä tavalla päättää? Mihin kysymyksiin ainakin pitää saada vastaus ja mitkä voi ehkä jättää avoimiksi? Sen tunnistaminen, mitä tarinaa me kerrotaan. Keskivaiheilla voi tapahtua paljon kaikenlaista ja silti on yleensä tällaisessa juonellisessa tarinassa tunnistettavissa se pääjuoni, joka pitää jollain tavalla paketoida, jotta tarinan voi päättää. Muuten siitä jää vain sekava fiilis. Kaikkea ei tarvitse ratkaista, mutta jotain pitää. Sellainen kevyt pintasukellus draamankaaren ja tarinoiden pariin, mutta mielestäni sen kautta päästiin tosi olennaisten kysymysten äärelle. (Kuten sen, onko ohjaajan pakko olla niin karmea nipottaja alun määrittelyjen tarkkuuden suhteen 😉 )

Kun nyt kuitenkin silleen tuntee omaa ryhmää aika hyvin, niin päädyin siihen, että tuon mukani yhden tarinatekniikan ja toisena tarjoan sitten mahdollisuuden tehdä vapaata improa (free impro). Mietin kyllä useampaakin vaihtoehtoa tuohon tarinatekniikaksi, mutta päädyin sitten teettämään tosi yksinkertaisen kolmen kohtauksen tekniikan, missä ensimmäinen kohtaus on nykyisyydestä, toinen menneisyydestä ja kolmas tulevaisuudesta. Tutkitaan vain sitä, miten tarina ja kerronta rakentuvat. Nykytilanteessa on kaksi hahmoa, joilla on joku suhde ja he tekevät jotain yhdessä. Sitten siirrytään menneeseen, mikä jotenkin perustelee tai pohjustaa sitä, miten siihen nykytilanteeseen on päädytty tai mitä sitä ennen on tapahtunut. Tulevaisuudessa sitten katsotaan, mitä sen nykytilanteen jälkeen tapahtuu tai mihin se jos asiat pysyvät ennallaan tai muuttuvat jotenkin johtaa. Menneisyydestä ja nykyisyydestä voi ammentaa tietoa ja asioita tulevaisuuskohtaukseen. Rakennetaan turvallinen perusta nykyisyydessä, jossa kaikki on hyvin. Menneisyydessä voi olla jotain draamaa, mutta se on kuitenkin johtanut siihen nykytilaan missä kaikki on hyvin. Tulevaisuudessa saatetaan tarina päätökseensä ja siellä voi olla joku huikea kliimaksi tai sitten ihan vaan rauhallinen loppu, missä vedetään langat yhteen. Hirveän yksinkertainen ja toimiva rakenne sellaiselle ns. keskipitkälle tarinalle. Jos se olisi pitkä tarina, niin sitten voisi olla useampia kohtauksia nykyisyydessä, menneessä ja tulevassa sekä aikahyppyjä eri aikojen välillä. Perusrakennusosia voisi miksata eri tavoin. Nyt tehtiin vain kolmen kohtauksen tarinat siten, että kaksi paria kertoi kumpikin omaa tarinaansa limittäin. Aina siis toinen pari leikkasi edeltävän kohtauksen ja jatkoi omaa tarinaansa. Parien tarinat eivät liittyneet toisiinsa mitenkään, eikä niitä mitenkään linkitetty toisiinsa, vaan kumpikin pari kertoi yhden kokonaisen tarinan.

Sen jälkeen tehtiin pari settiä vapaata improa ja vaan tutkittiin sitä, mitä kaikkea voi tehdä, kun on vastuussa vain siitä yhdestä kohtauksesta kerrallaan. Ei tarvitse välittää mitään tarinasta tai leikkauksista, koska joku muu tekee sen päätöksen puolestasi. Käytetyt leikkaustekniikat tällä kerralla olivat hahmon tägääminen, juoksuleikkaus ja etualalla uuden kohtauksen aloittaminen. Tägäämällä voi siis poistaa yhden henkilön kohtauksesta ja aloittaa uuden sen lavalle jääneen hahmon kanssa. Lavan poikki juoksemalla voi tyhjentää lavan ilman, että välttämättä tarvitsee itse olla se joka aloittaa uuden kohtauksen. Jo käynnissä olevan kohtauksen etualalle asettumalla ja aloittamalla uuden kohtauksen yksin tai jonkun toisen kanssa voi sitten itse olla se kohtauksen aloittaja. Siinä oli mielestäni ihan riittävästi vaihtoehtoja yhdellä kertaa tutkittavaksi. Kokeiltiin näitä leikkauksia toki jo ennen free improon siirtymistä, vaan tekemällä lyhyitä kokeiluja, jotta mahdolliset leikkaukset olisivat kaikille tuttuja, kun ruvetaan tekemään pidempää kokonaisuutta. Tai ei siinä mitään kokonaisuutta edes ole, kunhan on kohtauksia. Itse menin ekaan free improon mukaan, koska tämä on sellainen tekniikka mistä pidän. Se, mitä itse sinne toin, oli toisto. Sen havainnollistaminen, että vaikka sanotaan, ettei tarvitse linkittää mitään, niin miten hauskaa se on, kun kokonaisuudessa on myös jotain toistuvia elementtejä. Esimerkiksi yksi siivooja hahmo, vaan toistui eri yhteyksissä. Se toisen tekemä siivoojahahmo oli vaan niin herkullinen, etten malttanut olla määrittelemättä häntä myöhemminkin samaksi siivoojaksi. Siitä tuli sellainen hauska pieni toistuva juttu sen kaiken muun keskellä. Ei tarvitse kertoa tarinaa ja silti voi tuoda jotain jatkuvuutta ja tarjota tunnistuksen hetkiä yleisölle. Sekin on jo niin herkullista, kun huomaa improvisoijan ajatelleen hetken jotain ihan muuta ja sitten näkee kun hän suostuu siihen toisen ehdotukseen, jolloin olemus ja kaikki vähän muuttuu. Jos sitä hahmoa ei olisi aiemmassa kohtauksessa määritelty niin hyvin, niin ei siihen olisi ollut mahdollista palata myöhemmin. Nyt oli ja se oli mielestäni tosi jees.

Se aito innostus, mikä ryhmässä syntyi, kun ruvettiin kokeilemaan free improa, oli todella ihanaa. Se, kun näkee että ihmiset syttyvät on aivan mahtavaa. Mielestäni se on tärkeintä, mitä voin itse omaan ryhmään tuoda omilla ohjausvuoroilla. Sen saman mahdollisuuden innostua improsta, mitä olen saanut kursseilla ja tässäkin ryhmässä. Tuoda semmoisia helppoja työkaluja ja rakenteita, mitkä vapauttavat luontaisen luovuuden ja leikkisyyden. Okei olin aika inha nipottaja lämppärinä tehdyssä ABC-piirissä ja tein sen tahallaan. Se oli tuttu tekniikka, joten vaadin vähän extraa eli keksityt sanat eivät nyt menneet läpi, paitsi jos ne sanoi riittävän vakuuttavasti. Se, mitä ehkä moni ei huomannut, niin tartuin siinä yleensä vain niihin epäsanoihin, joiden sanoja pyysi kasvoillaan anteeksi sanomaansa sanaa. Joitain tuplasanoja myös annoin mennä ohi korvien, koska testasin miten ryhmä itse monitoroi tekemistään eli ollaanko kartalla onko se ”nipottaja” jo sanottu vai ei. Kuunnellaanko, mitä muut sanovat vai onko huomio jo omalla vuorolla sanottavan sanan miettimisessä? Se oli ihan kiinnostava testi. Huomasin myös sen, että oma huomio vähän häröili sen seurauksena, joten aika monta kirjainta tuli minun toimestani tuhottua. Olenneista kuitenkin, että oli hauskaa siitä itsestään liikoja luulevasta ohjaajasta huolimatta 😉 Joskus tekee ohjaajana ihan hyvää kokeilla vähän erilaisia juttuja ja nyt mentiin tällä. Oli kyllä kivaa ja huomattavasti kevyempää kuin edellisellä ohjauskerralla.