Innostumisen (pois)oppiminen

Viimeisen parin vuoden aikana olen sekä oppinut aidosti innostumaan asioista ja taas unohtamaan, että moisia tunteita edes on olemassa. Oikeasti noita 180 asteen käännöksiä on tapahtunut useita tässä ajassa, eikä vaan yksi. Olen unohtanut ja muistanut miksi asioista kannattaa innostua sekä sen, miksi aikoinaan niin vahvat muurit omien tunteideni ympärille rakensin. Pudotus nimittäin sattuu sitä enemmän, mitä korkeammalta putoaa. Ehkä putoamisessa jossain kohtaa tulee raja, minkä jälkeen pudotessa sattuu vain saman verran, kuin vähän alempaa pudotessakin. Henkisiltä mustelmilta ja murtumilta vaan ei välty oikein millään korkeudella. Ei minun mieleni ikinä ole ollut tasainen, muutoin kuin pakotettuna ja silloinkin se tasaisuus oli sumuista harmautta, johon itseni turrutin, kun kieltäydyin tuntemasta yhtään mitään. Nyt se ei ole enää vaihtoehto, koska arvostan itseäni nykyään enemmän, enkä suostu enää vaientamaan hauraampia puolia itsessäni. Innostun ja putoan taas synkkyyteen, koska niin mieleni toimii. Hajoan ja vannon, että suojaan itseäni tältä ja koetan hetken olla antamatta tilaa lapsenomaiselle asioista, ihmisistä ja maailmasta innostumiselle.

Se minkä huomaan tapahtuvan aina, kun en jaksa tai halua antaa itselleni lupaa innostua asioista, niin alan vähin erin tai joskus todella nopeastikin masentua. Vaikka sitä välillä yritänkin, niin en oikeasti voi estää sitä toiveikasta ilahtumisen ja innostumisen tunnetta heräämästä. En edes silloin kun osaan jo odottaa että todennäköisesti olen taas käsittänyt ihan väärin ja kohta sattuu. Siihen ei vaan totu, että joka kerralla se pudotus huipulta takaisin masennuksen rämeelle tuntuu yhtä pahalta. Innostumisessa itsessään ei tietenkään ole mitään pahaa, eikä oikeasti olisi mitään syytä yrittää suojata itseään positiivisilta tunteilta, mutta silti välillä teen niin. Yritän pysyä negatiivisuuden turvissa edes jollain tavoin tasaisella maalla ja vältellä sitä tunteiden vuoristorataa, mihin luontaisesti päädyn. Toisaalta tuo negatiivisuuskin on minulle nykyään valitettavan luontevaa, koska vuosikausia olen hokenut sen värittämiä mantroja: ”Oma vika, mitäs innostut tyhjästä.” Itsensä syyllistäminen on niin syvällä, että jos herpaantuu hetkeksi, niin se nostaa jo kriittistä päätään. Ihan riippumatta siitä, oliko minulla mitään mahdollisuutta vaikuttaa asioiden kulkuun tai riittävästi tietoa että olisin voinut tulkita ”oikein”, niin sisäisen räyhänhenkeni mielestä kaikki on täysin minun syytäni. Tietenkin tietoisesti tiedän, ettei niin ole, mutta siltä se tuntuu ja silloin kun tuntuu siltä, niin sen syyllisyyden ja pahan olon painon todellakin tuntee.

No arvata sattaa, että nyt liikutaan taas aika alhaalla, koska asiasta kirjoitan, mutta ei olla pohjalla, koska jaksan kirjoittaa. Vaikka nyt mieli ja keho tuntuvat raskaalta, niin olen silti iloinen siitä, että minussa on myös se herkästi innostuva, luottavainen ja höpsö puoli. Se on nimittäin aika ihana puoli minussa, myös silloin kun se on ihan kuutamolla ja tanssahtelee kuilun reunalla.

One thought on “Innostumisen (pois)oppiminen

  1. Ihanaa itsetuntemusta ja itsensä arvostamista tihkuvaa tekstiä! Onhan se tunteiden vuoristorata rankkaa (mutta myös ah, niin ihanaa!), mutta mahtavaa lukea rivien välistä, että olet löytänyt luottamuksen siihen, että sieltä masennuksestakin pääset kuitenkin aina myös ylös.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑