Ennakoiva torjunta estää kontaktin

Joskus muinoin mietin olevani hyvin selkeä sanattoman viestintäni suhteen. Enpä ajattele noin enää nykyään. Jossain vaiheessa tuli tajuttua se, vaikka itse kuvittelen viestiväni hyvin selkeästi, lähetän itse asiassa jatkuvasti todella ristiriitaisia viestejä. Sain itseni kiinni eleistä ja toiminnasta, jotka olivat aika tyrmääviä, vaikka en mitään sellaista tarkoittanut viestintää. Kuitenkin tarkkailijan näkökulmasta tulkinta olisi ollut aika selkeä tyrmäys. Asian huomasi aika selkeästi suhtautumisessani erilaisiin ihmisiin. Ihmiset, jotka herättivät minussa neutraalin tai asiallisen tyynen reaktion kohtasivat yleensä myös sen mukaista sanatonta viestintää minulta. Sen sijaan voimakkaan negatiivisen tai positiivisen tunnereaktion aiheuttavat henkilöt saivat vastaanottaa minun suunnastani melko pitkälti samantyyppistä torjuvaa ja usein melkoisen passiivisaggressiivista sanatonta viestintää.

Tajusin jotenkin jämähtäneeni sellaiseen moodiin, jossa oman itseni suojelemiseksi olin opetellut torjumaan paitsi epämiellyttävät kohtaamiset myös potentiaalisesti positiiviset. Tyrkkäämään kiinnostavat ihmiset kauemmas, jotta kukaan ei vahingossakaan erehtyisi jäämään liian pitkäksi aikaa seuraani. En halunnut ihmisten tulevan liian lähelle edes hetkeksi. Siksi alitajuisesti lähetin torjuvaa viestiä saman tien, jos huomasin että jollain tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla pidän ihmisestä. Siis ihminen joka herätti minussa ystävällisiä ja hyviä tunteita sai osakseen täsmälleen saman torjuvan reaktion kuin vaikkapa humalassa liian lähelle änkeävä tyyppi saisi. Eikä siis tarvitse edes ajatella mitään sen syvempiä motiiveja, vaan ihan jo ystävyyssuhde kenenkään kanssa oli minulle täysin ylitsepääsemätön ajatus. Huonostihan siinä kuitenkin kävisi, jos olisin luottanut ja avautunut, toisella olisi minusta sellaista tietoa, millä voisi oikeasti satuttaa. Olin myös supistanut ilmaisuani, jotten vahingossakaan edes ilmein paljastaisi, miten paljon välitän toisesta.

Olenkin viime vuosina tietoisesti pyrkinyt poisoppimaan tästä taipumuksestani. Ei se helppoa kuitenkaan ole ollut, mutta siinä impro on auttanut kummasti. Ilmaisuvalikoimaani on nimittäin salakavalasti ja myös täysin tietoisesti treenaamalla ilmaantunut myös positiivisia ja hyväksyviä sanattomia viestejä. Eleiden ja ilmeiden kirjo on laajentunut, joten ei ole pakko aina lähettää neutraalia tai torjuvaa viestiä. Toisaalta myös pelko, jonka vuoksi sanaton viestintäni tuohon tilaan oli ajautunut, on helpottanut. Kyllä edelleen ajoittain huomaan positiivisen tunnereaktion tai palautteen toisten ihmisten minuun kohdistamana aiheuttavan yhä välillä pakoreaktion ja paniikin, mutta ei aina tai niin vahvasti kuin aiemmin. On tavallaan tajunnut sen, että ei siihen kuole, jos antaa jonkun toisen koskettaa itseään pintaa syvemmältä, vaikka se ihminen ei pidemmäksi aikaa elämään jäisikään. Se asioiden, tilanteiden ja ihmissuhteidenkin väliaikaisuuden hyväksyminen on helpottanut. On ihmisiä, joihin kiintyy ja silti ei nähdä vuosikausiin, mutta toisaalta ei kontaktin ohimenevyys ole syy olla kiintymättä.

Torjuva viestintääni osaltaan selitti myös se, että pyrin tekemään ensimmäisen iskun itse. Torjumaan, jotta toisen olisi helppo toteuttaa se, mitä olin mielessäni olettanut hänen joka tapauksessa tekevän. Olin siis rakentanut mieleeni ajatuksen siitä, että kaikki ihmiset kuitenkin torjuisivat minut, joten passiivisaggressiivisella ja sulkeutuneella viestinnälläni tein sen heille saman tien helpoksi. ”Ei minusta kannata välittää”. Tämä liittyy aika vahvasti minäkuvani ongelmiin, jotka rävähtivät huippuunsa jossain varhaisaikuisuuden kynnyksellä, jolloin arvottomuuden tunne oli aika vallitseva omaa ajattelua ohjaava voima. En vakavissaan uskonut ansaitsevani mitään positiivista. Uskoin sisimmässäni olevani ihmisenä täysin rikkinäinen ja kelvoton. Hyväksyin ympäristöstäni vain ne viestit, jotka vahvistivat kuvaa kelvottomuudestani ja hylkäsin valheellisina vastakkaiset viestit. Sen sijaan, että olisin suhtautunut avoimesti toisten lähettämiin signaaleihin, vahvistin negatiivisia ja kumosin positiiviset. Siksi minun onkin ollut vaikea opetella uudelleen huomaamaan ne positiiviset signaalit, koska sen positiivisen viestin hyväksyminen on vaatinut myös sen hyväksymisen, että minussa voi olla jotain hyvää.

Kun ei torju itse koko ajan kaikkia muita ihmisiä, niin paljon helpommin saa itse hyväksyntää osakseen. Oma ilmaisu nimittäin vaikuttaa siihen, millaista vastakaikua muu maailma tarjoaa, eikä kukaan jaksa loputtomiin taistella lempeydellä tylyyttä vastaan, jos toinen ei ole yhtään avoin vaikuttumaan tai tulemaan edes vähän vastaan. Kuitenkin jos sen pienen päännyökkäyksen tekee ja päästää irti varmuuden vuoksi tyrmäämisestä, niin se voi kutsua luokse juuri sen mitä koko ajan kaipasikin, vaikkei uskaltanut myöntää. Kun ei joka hetki oleta ja odota pahinta on myös hyville asioille tilaa tulla elämään kaikissa kipeissä ja ihanan lempeissä sävyissään.

P.S. ihan kuriositeettina mainitsen, että tämän tekstin ensimmäinen luonnos on kirjoitettu elokuun 2017 alussa. Hetki meni koota ajatuksia 😉

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑