Impron ohjaamisesta – sivusta huutelijana ryhmässä

Tämä on muutama viikko sitten kirjoitettu teksti, joka jäi silloin vähän kesken ja siksi julkaisematta. Nyt oli aikaa laittaa loput ajatukset järjestykseen, joten tässä vähän kaikuja menneisyydestä 🙂

On ihan tosi vaikea olla hiljaa, kun tietää jostain asiasta paljon ja on tuttu ryhmä ympärillä. En tosin aina edes yritä, kun toisaalta tiedän, että siitä mitä sanon voi olla hyötyä myös muille, vaikka tavallaan harmittaa, kun vien tilaa kerran ohjaajalta omilla sivuhuomioillani. Olen minä toki välillä ihan hiljaakin ja puren kieleeni toivoen, että ne huomiot, mitkä mielestäni olisi oleellista tuoda esiin nousevat muusta ryhmästä itsestään esiin. Tokihan sen mahdollisuus riippuu myös aineesta. Tarinoiden kertomiseen ja impron perusperiaatteisiin liittyvät jutut voivat aivan hyvin nousta myös muiden mieleen, mutta sitten kun mennään teknisempiin juttuihin, ei niitä voi tietää, jos ei asioita ole ikinä opetellut. Nyt se aihe oli mimiikka, jota on itse jonkun verran tullut opiskeltua ja tiedän asioita ja tekniikoita, vaikka olenkin aivan liian laiska treenaamaan vapaa-ajalla näitä juttuja niin paljon, että osaisin. Se, että en niitä itse osaa soveltaa joka tilanteessa ei vähennä yhtään sen ohjauksellisen tiedon määrää, mikä minulla on. Koska olen saanut asiantuntevaa ohjausta ja olen itsekin useita miimisen todellisuuden asioita joutunut osiin purkamaan, voin auttaa myös muita näkemään niitä. Esimerkiksi, kun tehdyssä harjoitteessa liikuttiin miimisessä varastossa, jossa oli kaikenlaisia esineitä, mm. putkia, joita piti kädellä seurata niin toki kerroin sen, mitä itse olin oppinut. Tässä tapauksessa liittyen esineeseen tarttumiseen ja otteen irrottamiseen. Lähinnä siis pointti oli sen tekemisessä näkyväksi, että oikeasti päästää irti näkymättömästä esineestä. Se pieni aksentti ja jännite, kun tarttuu esineeseen pitäisi irrottaessa olla selkeä paluu rentouteen. Samoin mainitsin toki sen peruspointin, että jos tarttuu esimerkiksi miimiseen kynään, niin sormien väliin pitäisi jäädä sen kynän verran tilaa. Tosi pieniä juttuja, mutta merkityksellisiä ja joita ei välttämättä tule ajatelleeksi, jos ei niihin kiinnitä huomiota.

Se tosin johti sitten siihen, että kun olin kerran saanut suuni auki, niin muutakin kommenttia sitten alkoi löytyä. Sinänsä kaikki oli ihan asiaan liittyvää ja toimintaa tukevaa eli huutelen sivusta ihan asiaa. Lähinnä vähän ehkä harmittaa, jos tulee tyrkättyä toisen ohjauskerralle omia harjoitteita. Tai omia ja omia, mutta siis joku itselle tuttu harjoite, jonka kerron ja päädyn sitä myös sivustaohjailemaan. Se on vallankäyttöä, mitä en oikeastaan tahtoisi harrastaa, koska tahtoisin antaa jokaiselle tilaa tehdä itse oman näköisen kerran. Eihän sinänsä mikään harjoite, jonka minä mainitsen ole sen kummempi tai jotenkin parempi siihen kokonaisuuteen, kuin se jonka ohjaaja oli itse valinnut. Toisaalta, jos joku on ohjaamassa ensimmäistä kertaa aihetta, joka ei ole välttämättä hänellekään erityisen tuttu, niin voi olla, etteivät tekniikat sinänsä ole tuttuja muuten kuin luettuina. Sekin on monissa ryhmissä ihan ok, että kokeillaan ja tehdään harjoitteista yhdessä toimivia eli ei tarvitse tietääkään, millainen harjoite on käytännössä. No ei se ehkä toimisi peruskurssilla ensi kertaan improilevien kanssa, mutta siis toimii kyllä yleensä sitten kun on päästy sen ensimmäisen ”joo, ja tuen kaveria” -kynnyksen yli. Eikä se pointti ole, että minun olisi pakko päästä pätemään, mutta toki tuon esiin asioita, joista koen muille mahdollisesti olevan hyötyä. Siinä en arkaile enää niin paljon kuin joskus aiemmin, vaan jaan tietoni, jos sellaista on jaettavaksi ja tilaa jakamiselle löytyy. Nytkin tuo harjoiteidea tuli tauon aikana, enkä tyrkännyt sitä mitenkään kesken ohjaustilanteen. Mietin vain ääneen, olenko itse ohjannut tietyn harjoitteen aiemmin tässä ryhmässä vai onko se jäänyt vain suunnitelman asteelle. Tiedän kuitenkin sen ajatelleeni ja mahdollisesti olen jotain samantyyppistä vuosi sitten miimisiä juttuja tarkasteltaessa voinut ohjatakin. (Tarkistin, en ollut) Joka tapauksessa sitä kokeiltiin sen kerran ohjaajan toivomuksesta silloin ja pienimuotoisesti sitä harjoitetta myös sivustaohjasin.

No siitähän se ajatus sitten lähti. Tuo kerta jotenkin herätti pienoisen tekemisen palon taas itsessä ohjaamisen suuntaan. Aiemmin mainitsinkin sen, että päädyin pohdinnoissani siihen, ettei minun kannata nyt ohjata improa, koska minulla oli ongelmia kontrollista irti päästämisessä. Niin se silloin olikin. Oli joku ruuvi ihan todella kireällä, kun oma mieliala vaihteli akselilla aktiivinen ahdistus ja lamaannuttava surumielisyys. Nyt tuo talvella tunnettu paino ja puristus rinnassa on hellittänyt ja on ollut jo pidempään kevyt olla ja hengittää. Pystyn taas päästämään irti liiallisen kontrollin tarpeesta, mitä en silloin kyennyt tekemään ja voin vaan uteliaasti kokeilla asioita. Niinpä päädyin varaamaan ohjausvuoron tälle keväälle, koska se on kuitenkin jotain mitä tykkään tehdä ja koen, että minulla on moniin impron osa-alueisiin jotain annettavaa. Mitä hyötyä tiedoista ja taidoista aidosti on, jos niitä ei jaa muiden kanssa? En välttämättä itse saa niistä täyttä hyötyä, koska en aktiivisesti treenaa niitä taitoja, mutta jos voin opettaa ja jakaa ne toisille, niin heillä on myös mahdollisuus niitä asioita halutessaan harjoitella ja tutkia. Panttaamalla tietojani se osaaminen päättyy minuun ja koska impro on hyvin vahvasti suullisena perinteenä liikkuvaa ja kehittyvää materiaalia, niin miksi en haluaisi omalta osaltani sitä perinnettä jatkaa ja kehittää.

Tekemisen ilo ja semmonen hyvä tasainen olotila on taas löytynyt, mistä oon tosi kiitollinen. Impro on paljon kevyempää, kun itsellä on kevyt olla ja silloin on myös helpompi mennä synkempiin ja vakavampiin aiheisiin.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑