Hannun Hyvän mielen musaimpro -kurssi – Osa 2 (Hannu Risku / Stella Polaris)

Blogin kolmassadas teksti on tämä pitkään lykätty ihanaisen musaimprokurssin kokemusten toinen osa. Wuhuu! Tässä siis musiikkia ja improa olkaatten hyvät 🙂 

Siirretäänpä fokusta nyt vahvemmin musaimpron pariin, koska aiemmassa tekstissä pohdiskelin aika paljon ihan yleisiä improjuttuja. Se johtuu tietysti siitä, että kurssilla tehtiin myös ihan yleisiä, ei vaub musiikillisia improharjoitteita, mutta ennen kaikkea kurssilla tietenkin laulettin. Lähdetään liikkeelle aiemmin mainitun Suomi-trilogian kolmannesta osasta eli rekilauluista ja mennään sitten loogisen sattumanvaraisessa järjestyksessä muihin juttuihin, jotka mieleeni kurssiin liittyen juolahtavat. Rekilauluja siis. Että mitä? No terminähän tuo taitaa olla lähinnä tutkimuksellisessa kontekstissa käytetty nimitys, mutta viittaa siis perinteisiin nelisäkeisiin kansanlauluihin, kuten Taivas on sininen ja valkoinen, Minun kultani kaunis on sekä Piupali paupali. Rekilauluissa, kuten annoin itselleni kertoa, erityispiirteenä on se että niiden sanoja voi siis aivan sujuvasti laulaa myös toistensa melodioilla. Perinteisiä suomenkielisiä kansanlauluja, joita ainakin minun lapsuudessani (muinaisella 90-luvulla) kouluissa vielä jonkun verran lauleskeltiin.

Siihen liittyen tuli kurssilla mainittua, että olen itse aloittanut kouluni vanhassa kansakoulussa ja keskustelukumppanini ilme oli kyllä näkemisen arvoinen. Miten vanha sä oikein olet? No teknisesti ottaen asia on näin, sillä koulurakennus oli vanha kansakoulu, jossa oppikirjoja, pulpetteja ja muutamaa uutta presidentin kuvaa lukuunomatta aika oli pysähtynyt jonnekin omien vanhempieni lapsuuden paikkeille. Olen aloittanut ala-asteen aikaan, jolloin peruskoulussa opettajina oli kansakoulun opettajina uransa aloittaneita opettajia. Koulusta löytyi myös se koulussa käytettävien soitinten klassikko eli urkuharmooni, jota käytettiin silloin tällöin musiikin tunneilla, vaikka toki piano oli se yleisempi säestyssoitin. Tuon koulun hyväksi puoleksi mainittakoon musiikin suhteen se, että soitinvalikoima oli todella hyvä. Soitinkaapista löytyi myös soittamistarkoitukseen kehitelty saha, joka oli koululla vierailleelta sahansoittajalta hankittu. Se miksi nyt mainitsen tämän, johtuu ihan siitä, kun minua vanhemmat ihmiset helposti olettavat, että koska olen heitä nuorempi, olisin jotenkin maagisesti saanut ihan erilaista opetusta kuin he. Voin kuitenkin kertoa, että opetuksen perinteet eivät muutu niin nopeasti. Vaikka olen itse syntynyt vuoden miekka ja kirves jälkeen, opettajani eivät ole ja opetuksen perinteet eivät muutu ihan niin nopeasti kuin luulla saattaisi.

Mutta niin, ne rekilaulut ja mitä tuo edeltävä pitkä turinointi niihin liittyi? No se liittyy yleisemmin perinteiden jatkumiseen ja siihen, että tajuan olevani vähän sellainen aikakausien väliinputoaja. Sitä, kun on maaseudulta kotoisin, niin silloin minun lapsuudessani asiat tulivat sinne vielä vähän viiveellä. Se viive alkoi purkautua oikeastaan vasta netin myötä. Olen vielä peräisin ajalta, jolloin suuri osa kokemuksista oli suurelle osalle kansasta jaettuja, sillä silloin telkkarista näkyi vain kolme kanavaa ja nettiä ei ollut nykyisessä muodossaan vielä olemassa. Nythän se on murtunut siinä mielessä, että esimerkiksi kuuntelmansa musiikin voi valita ihan vapaasti käytännössä loputtomasta valikoimasta. Omassa lapsuudessani oltiin vielä radioiden ja television musiikkiohjelmien varassa, jos siis halusi kuunnella jotain muuta kuin itse omistamiaan tai kavereilta lainattuja kasetteja tai CD:itä. Jos jonkun biisin halusi kuunnella uudelleen, niin se piti radiosta itse nauhoittaa ja se vaati kyllä melkoista kyttäämistä. Jotenkin se ehkä yllättää välillä itsenikin, miten paljon vanhempikantaisempi käpy olen kuin voisi iän puolesta olettaa. Sosiaaliskulttuurisen pintani alle kurkistaa niin sielläpä piilee aika vanhahtava suomalainen maalaismaisema. Siellä maisemassa on lehmiä, sekä käpyisiä että oikeita. Niinpä minulle oli varsin kotoisaa lauleskella rekilauluja, koska ne tosiaan ovat sitä laulukulttuuria, joka myös minulle on lapsuudessa siirtynyt.

Näissä lauluissa hienoa on se, että kun melodia on tuttu, niin se vapauttaa aivot improvisoimaan sanoja. Ei tarvitse miettiä, että montakohan sanaa yhteen riviin mahtuu, kun aivot automaattisesti tietävät sen. Toki välillä tulee tuotettua liian monta sanaa, mutta sen kyllä huomaa itsekin, kun lipsahtaa rajan yli. Eikä se ole vaarallista, jos niin tapahtuu. Siinä on vaan sanoittaja vähän innostunut ja lauluun on tullut hieman enempi sanoja, kuin siinä kohtaa oikeasti ehtii laulaa. Sellaista sattuu ja varsinkin improvisoidun laulun kaltaisessa hetkessä tapahtuvassa luomisessa, se on aivan sallittua. Jos sanoja tuotettaisiin kirjallisesti ja etukäteen suunnitellen, niin voisi vaihtaa lyhemmän ilmaisun tai miettiä riimejä, mutta improssa sellaista harkintaa ei usein voi, eikä ole tarpeen tehdä. Sanoja olennaisempaa on se, että laulaa sen mitä laulaa uskoen itseensä. Se mitä teet, on juuri oikein ja tämä nyt yhdessä luotava laulu menee täsmälleen niin kuin se juuri nyt laulettuna kuuluu. Loppujen lopuksi se tulee varsinkin kertsibiisien kohdalla hyvin selväksi, että sanoilla ei ole mitään suurempaa merkitystä. Siellä voi olla jotain ilahduttavia oivalluksia, mutta jos biiseistä jotain muistiin jää, niin se on kertsi. Sekin usein vain, jos se on tarpeeksi simppeli.

Kilpalaulantaa ja duettoja

En ole erityisemmin kilpailullisen impron puolestapuhuja tai kiinnostunut itse sen harrastamisesta, mutta toisaalta en sinänsä näe mitään pahaakaan siinä, jos hyvässä hengessä vähän kisaillaankin. Pienimuotoisesti sen tyyppistäkin laulua kokeiltiin kaksintaistelu duetoissa, joissa toinen laulajista oli jotain asiaa vastaan ja toinen puolesta. Itse pääsin kokeilemaan tätä laulullista argumentointia suvivirsi aiheisessa laulussa, jossa olin siis sitä vastaan, että sitä ei pitäisi laulaa. Sinänsä se oli aiheena aika helppo, koska itsellä ei ole sen kummempaa mielipidettä aiheeseen. Tämä on improvisoidussa laulussa mielestäni hyvä asetelma siksi, että silloin riski jäädä jumiin omiin mielipiteisiinsä on pienempi. Tieto nimittäin lisää tuskaa (ainakin minulle) tässäkin asiassa. Kun ei tarvitse miettiä yhtään, mitä tästä asiasta ”oikeasti'” pitäisi sanoa, voi vaan keskittyä kuuntelemaan ja antaa aivojen tuottaa jotain (kenties) järkevää laulettavaa aiheeseen liittyen. Lähinnä siis kyse on sisäisistä paineista ja toki joskus oma mielipide tai tieto voi myös toimia rimaa madaltavana tekijänä eli ei se aina ole este. Monesti kuitenkin se menee niin, että on oikeastaan vaikeampi improvisoida sellaisista aiheista, joista itse tietää paljon. Oikeellisuuden vaatimus omalla kohdallani monesti on johtanut siihen, että tyrmäysten määrä kasvaa, kun ei voi päästää irti tiedosta. Kyllä sekin kokemuksen myötä helpottuu ja toisaalta sitten osaa käyttää sitä omaa tietoaan rakentavalla tavalla, eikä vain toisen tiedon tyrmäämisen välineenä. En ole kyllä ihan varma pärjäsinkö oikeasti tuossa laulullisessa taistelussamme argumenteillani, mutta se oli kivaa ja laulu päättyi siihen, kun löytyi joku yhteinen lause, jota laulettiin yhdessä. Harmoniaan siis päädytään, vaikka oltaisiinkin eri mieltä ja se on kaunista. Vaikka, ei muuttaisikaan mielipidettään, niin voi silti kuunnella ja löytää jonkun pienen yhteisen jutun toisen kanssa.

Ylipäätään minusta duettojen laulaminen muutenkin oli yksi mukavimmista jutuista kurssilla. Toki yhteinen laulaminen piirissä koko ryhmällä on myös kivaa ja silti siinä voi tulla hieman ylimääräistä painetta siitä, että oma vuoro tulee tietyllä hetkellä. Parilaulussa on toisaalta se, että lauletaan vuorotellen, mutta toisaalta voi myös laulaa yhdessä ja jammailla sitä jotain yhtä ajatusta pidemmän aikaa. Myös se kontakti oman parin kanssa on aika hieno kokemus, kun voi täysin unohtaa esiintyvänsä ja vaan keskittyä kuuntelemaan toista ja tuottamaan omalla vuorollaan jotain sitä tukevaa, kontrastoivaa tai vaan jotain ääntä. Näistähän tuleekin välillä ihan maagisen hyviä biisejä, kun kaksi luovaa mieltä yhdistyy uuden musiikin tuottamisen äärellä.

Jossain kohtaa toisen päivän jo edettyä aika pitkälle tajusin, että en oikeastaan ollut tehnyt yhtään mitään joidenkin ryhmän jäsenten kanssa koko kurssin aikana. Päätin korjata tilanteen, vaikka tavallaan olisi houkuttanut mennä sillä sumealla logiikalla, millä päätyy yleensä samojen ihmisten kanssa pariksi, pienryhmään tai nousemaan lavalle samaan aikaan. Erään tekniikan kohdalla päädyin pidättäytymään lavalle menemisestä, kunnes siellä oli lisäkseni kaksi sellaista improajaa joiden kanssa en ollut tehnyt mitään aiemmin. Siitä tuli yllättävän hauska kolmen sisaruksen laulu aiheesta kaali. Hannu soitteli jotain aika mollivoittoista taustaa ja lähtökohta oli jotenkin määritelty, että vanhempamme ovat kuolleet ja olemme orpoja. Laulun ainekseksi oli annettu esine, joka siis oli kaali ja luontaisesti siinä lähti sellainen suruviisu, jossa se kaali oli jotenkin nostalginen muisto vanhemmista tai ainoa perintö, mitä jäi. Itse päädyin vähän vääntämään tätä suuntaa vastaan, koska huomasin, että se niin luontevasti sieltä tulee itsestään eli heitin omalla ekalla vuorollani pienen kierteen. Toisella vuorollani oltiinkin sitten jo laulun lopussa ja päädyttiin heittämään se kaali sisarellisessa yhteistyössä aidan yli, koska oikeastihan me kaikki vihattiin sitä hemmetin kaalipiirakkaa, mitä vanhemmat perinnereseptillään valmistaneet.

Se oli mielestäni hirvittävän tyydyttävä ratkaisu improvisoinnin kannalta, koska siinä näki sen, miten tarina rakentui vuoro vuorolta ja loppuratkaisu tuli vähän yllärinä kaikille, jopa minulle kunnes olin sen saanut loppuun laulettua. Vaikka päädyin siis uimaan vastavirtaan pohjustetun tunnelman ja tarinan suhteen, niin se ei ollut mitenkään muiden laulamasta irrallista, vaan vain heidän jo määrittelemälleen tarinalle toisenlaista tulkintaa tarjoavaa. Se on mielestäni tärkeää, että hyppy edeltävällä vuorolla lauletusta ei ole liian suuri, koska silloin se vaikuttaa irralliselta lisäykseltä. Omaa kivaa, sen sijaan että rakentaisi samaa tarinaa. Mielestäni en nyt tehnyt niin, vaan annoin pienen sysäyksen tiettyyn suuntaan ja katsoin mitä muut siitä rakentavat. Jos se oma sysäys olisi torjuttu seuraavilla vuoroilla ja palattu siihen vakava sisältöiseen itkuvirsimeininkiin, niin oma lopetussäkeeni olisi ollut toisenlainen. Jos toiset olisivat olleet sitä mieltä, että kyllä se kuitenkin oli todella rakas juttu se iskän kaalipiirakka, niin olisin kunnioittanut sitä, mutta kun he hyväksyivät ehdotukseni, niin pidin sitten siitä ideasta kiinni. Saa improvisoidessa olla vähän kieli poskessa ja se on ihan suotavaakin, mutta toki pitää miettiä, että milloin niin tekee ja millä tavoin. Joidenkin kohdalla oma huumorini menee ihan ohi ja päinvastoin, jolloin tämän tyyppinen tarjous jäisi hyödyntämättä. Nyt se käytettiin ja saatiin hieno loppu huipennus biisille, jossa oli miiminen yhdessä tekeminen mukana. Siitä olen tosi ylpeä, koska aika usein laulaminen jää itsellä seisoskeluksi, vaikka kyllähän siinäkin voi joskus oikeasti tehdä asioita, eikä vaan laulaa niistä.

Gibberishiä ja musatyylejä

Kuin aiemmassa samannimisessä työpajassa, niin myös täällä päästiin kokeilemaan vierailla kielillä laulamista. Tietysti, vaikka jokaisella ryhmällä ja myöhemmin parilla on tietty oikea kieli, niin sen sisältö on gibberishiä (siansaksaa) eli ei oikeasti tarvitse tuntea kieltä, vaan se luodaan siinä yhdessä. Sen toki huomasin itsestäni ja muista, että jos oli vähänkin sellainen kieli, mitä tuntee, niin sanat aika usein ovat oikeita jotain tarkoittavia sanoja, eivätkä vaan mukasanoja. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa siinäkään, jos oikeita sanoja tulee mukaan. Muistan, kun eräällä aiemmalla kurssilla tein ilman määriteltyä kieltä luotua gibberishiä, niin se mistä sain vähän palautetta, oli kun käytin siellä aidosti tunnistettavia sanoja. Itselläni hetkessä luotavaan gibberishiin nimittäin vuosi läpi espanjan sanastoa. Puheeni täysin keksitty kieleni siis oli tyyliltään espanjaan viittaavaa ja sinne eksyi mukaan muutamia oikeita espanjankielisiä sanoja. Sitä on aika mahdotonta välttääkään, jos ei rupea hirveästi omaa puhettaan kontrolloimaan,, mikä taas ei improvisoidessa ole aina se rakentavin tapa. Niinpä joissain tämän kurssin aikana kuulluissa gibberishlauluissa sanasto oli pääosin oikeita yksittäisiä sen aidon kielen sanoja. Sitten taas joissain kielissä, mitä kukaan ei oikeasti tuntenut, gibberishkieliversio oli muotoutunut jostain yhteisestä mielikuvasta, miltä se kieli voisi kuulostaa. Sen mielikuvan ei sinänsä tarvitse edes vastata todellisuutta, mutta toki voi olla palkitsevaa yleisölle, jos siellä on jotain sellaisia elementtejä, mistä kyseisen kielen tunnistaa. Vähän sama kuin genrejen kanssa, että mitä enemmän tunnistaa semmosia pieniä juttuja, mitkä tekevät tietyn tyylilajin, niin sitä paremmin niitä voi hyödyntää myös lavalla, kun pitää vaikka tehdä nuorisomusikaali tai kaurismäkeläistä kerrontaa.

Samahan on musiikkityyleissä, että niitä voi improta ihan tietämättä, miltä se musiikki oikeasti kuulostaa tai toisaalta voi tutkia eri musatyylejä ja opetella niiden piirteitä, jolloin improvisoiduissa versioissakin on jotain tunnistettavaa. Koska en itse juurikaan soita tai ole musiikin teoriaa opetellut, niin minulle ole lainkaan selvää, mikä tekee jostain musiikkityylistä sen tyylin kuuloista. Tunnistan kyllä kuullessa, mutta koska en ole tyylejä purkanut osiinsa, en tiedä mistä ne koostuvat. Minulle on takapotkut ja muut ihan hepreää, koska musiikin säestäminen on vieras maailma. Siinä ei hirveästi iloa ole lapsena harjoitetusta klassisesta pianonsoitosta tai kotona aika laiskasti harrastetusta kitaran ja ukulelen rämpyttelystä. Logiikka on niin vieras edelleen, etten pysty hahmottamaan mitä tapahtuu, ennen kuin joku ihan sanallisesti kertoo sen. Siksi minusta on tosi kiva päästä taitavan muusikon ohjauksessa kokeilemaan eri musiikkityylejä, koska sieltä tulee sen musatyylin säestystä, jolloin voi itse keskittyä vaan laulamaan siihen päälle. Joskus myös puhelaulamaan, koska räppiäkin tällä kurssilla kokeiltiin.

Se on muuten kiintoisaa, miten usein, jos kurssilla tulee joku yllättävä stoppi, niin se tapahtuu minun kohdallani. Se on varmasti ihan sattumaa, mutta olen huomannut sen vaan tapahtuvan. Nyt kun kokeiltiin räppäämistä koko ryhmänä taustanauhan päälle, niin se kohta, missä musa katkesi, osui minun kohdalleni. Siinä kohtaa lopetin toki laulamisen, mutta mietin myös, miten ahdistavaa joskus aiemmin tuommoiseen tilanteeseen joutuminen olisi ollut. Nyt olin vaan ihan rauhassa ja odottelin, että musa saadaan taas toimimaan ja jatkoin. Tunnistan kuitenkin, että esimerkiksi kesällä, kun vastaavan tyyppinen keskeytys yhdessä musatyöpajassa tuli, niin olin silloin aivan eri ahdistuksen tasolla. En tosiaankaan olisi pystynyt minkäänlaisella itsevarmuudella enää siitä jatkamaan. Se mikä siinä ahdistaa on se, että huomio jää itseen epämukavan pitkäksi aikaa. Kun tehdään koko ryhmänä ringissä jotain harjoitetta, niin fokus on sinussa vain sen pienen hetken ja voit siirtää sen eteenpäin. Nyt kun tapahtuu joku yllättävä pysähdys, niin henkisten paineiden spottivalo jää osoittamaan sinua koko siksi ajaksi.

Siinä, miten tuollaiseen hetkeen suhtautuu, omalla asenteella on merkittävä rooli. Nimittäin se tunne, että kaikki tuijottavat sinua on osittain henkinen. Totta kai voivat tuijottaa, mutta toisaalta aika monen huomio on siinä musiikin fiksaamisessa tai omassa itsessä. Se epämukavuus, mitä tuntee, tulee pääosin sisältä päin tai näin sen olen ainakin itse kokenut. Nyt katkoksen tapahtuminen omalla kohdalla tuntui toki turhauttavalta, mutta ei samalla tavalla ahdistavalta, kuin vastaavaa tilanne tuntui vielä viime kesänä. Huomioni ei kääntynyt sisäänpäin, vaan odottelin ihan rauhassa omaa vuoroani. Ei tullut ajatusta, että ”no ei sitten” tai ”taas tämä tapahtuu minulle”. Lähinnä mietin, että ah noin on minullekin käynyt, että puhelimeen jää kuitenkin äänet päälle ja tietenkin se soi juuri silloin, kun toistan sen kautta musiikkia harjoituksissa. Kun sen ajatuksen saa käännettyä siitä omakohtaistamisen pakosta (tulkinnat) siihen, että vaan havannoi tapahtuman ja hyväksyy sen, niin oma ahdistus laskee huomattavasti. Aina siihen ei pysty, mutta pienin askelin oma asenne kyllä muuttuu itsellekin armollisempaan suuntaan, kun jaksaa treenata ja reflektoida asioita.

Heittäydytään abstrakteiksi

Kurssin lopulla päädyttiin vielä kokeilemaan abstraktimpaakin kuorolauleskelua, mitä tehtiin laajemmin kesän teatteri-improvaation kurssilla Jouni Kanniston ohjauksessa. Se onkin muuten ihan hyvä muistaa, että jokainen musa- tai ääni-impron ohjaaja myös ohjaa sitä vähän eri tavoin. Olen käynyt useamman ohjauksessa ja jokaisella on ollut ihan eri lähestymistapa asioihin, vaikka käytettäisiin samojakin tekniikoita. Mutta sellaiset pienet tunnistuksen hetket eri ohjaajien ohjauksellisista yhtymäkohdista ovat jotenkin tosi palkitsevia. En siis sano, että Hannu ja Jouni ohjaisivat tämän tekniikan samalla tavalla, vaan tarkoitan vain että siinä tuli kiva pieni flashback-hetki kesän improiluihin. Kuorolauluja johdettuina tai ilman johtajaa nimittäin tehtiin kesällä tosi paljon. Tuli myös semmonen pieni naurahdus, kun muistin oman vastarintani muiden yrittäessä ohjata minut eturiviin, enkä suostunut siirtymään, vaikka toki olin lyhyempi, eikä minua takarivistä näe. Olen joskus tosi itsepäinen, kun sille päälle satun, vaikka vastarinnassani ei olisi edes itselleni mitään järkeä.

Tässä kuorotekniikassa siis pointti on vaan äänen tuottamisessa. Tietysti se mitä kuoronjohtaja tekee vaikuttaa siihen, millaista ääntä kuorossa tuotetaan ja toisaalta vaikutteita saa myös muilta kuorolaisilta. Mutta mitään laatuvaatimuksia ei sinänsä ole eli lopputulos voi olla tosi abstraktia musiikkia, jossa ehkä on jotain tunnistettavaa tai sitten ei. Kuoron ohella päästiin myös kokeilemaan äänimaiseman tekemistä sana kerrallaan tarinoiden taustalle, mikä on myös hauskaa vuoropuhelua taustaäänten ja tarinan välillä. Tarina antaa äänimaiseman tuottoon inspiraation ja toistaalta tuotettu äänimaisema saattaa vaikuttaa tarinan kulkuun, vaikkapa voimistamalla jotain tunnetta. Sitä samaahan myös musiikilla voi tehdä, mutta ei aina tarvitse erikseen olla musiikkia, vaan muut improvisoijat voivat tuottaa ne tarvittavat äänitehosteet ja äänimaiseman. Se pääsee joskus itseltä vielä unohtumaan, että joskus voisi vaan tuottaa sivusta sen kohtauksessa kaivatun äänitehosteen. Jos siellä puhutaan susien ulvonnasta tai vastaavasta, niin aivan hyvin sen äänen voisi sinne tuottaa. Oman ryhmän treeneissä huomasin pidättäytyväni tekemästä niin, vaikka selkeästi kohtaus jäi junnaamaan tekemisen välttely / itsensä turvassa pitämislimboon, koska sitä mainittua karhua ei edes äänenä tuotu kohtaukseen. Eli joskus se äänitehoste voi olla se pieni sysäys, mitä kaivataan, jotta päästään puhumisesta toimintaan.

Kaiken kaikkiaan tämä oli kyllä aivan ihanan leppoisa kurssi ja puitteet olivat musaimprolle tosi suotuisat. Vaikka huomasin, että jossain kohdin oma vanne vielä kiristää, niin paljon on myös rentoutumista laulamisen ja musaimpron suhteen tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Sehän se pointti onkin, vaikka välillä tuntuu, että tulee otettua monta askelta taaksepäin, niin pidemmällä aikajänteellä suunta on eteenpäin. Sitä ei vaan aina tiedä, minkä asian suhteen edistysaskeleita on tarpeen ottaa. Laulamisessa se, mitä ehkä laulun teoreettista tai käytännön taitoja enemmän kaipaan, on tekemisen varmuus ja lempeys omaa itseä kohtaan. Rento suoritus vaan yleensä on se paras suoritus eli rimaa alemmas myös itselle ja antaa musiikin viedä. Se minkä kurssilla huomasin jälleen tosi selkeästi, oli kehollisuuden merkitys omalle improvisoinnille, kun rytmi lähti menemään kehoon ja annoin itseni liikkua vapaammin, myös laulaminen helpottui. Joskus siis oman kehon ja asennon staattisuuden purkaminen voi olla avain myös oman äänen ja luovuuden virran vapauttamiseen.

Lopuksi sanottakoon, että jos musiikista on jäänyt opettajan ajattelemattomien sanojen tai huonon laulunumeron vuoksi jäänyt mitään epäilyksiä, niin ne kyllä Hannun musaimprokursseilla lieventyvät. Suosittelen siis ihan varauksetta, koska hyvä mieli tuossa kurssikuvauksessa on täysin paikkansa pitävä lupaus.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑