Vuoden vaihteessa mietin, että jatkanko erään harrastuksen parissa enää tänä vuonna. Lopulta päädyin oikeastaan sekä sattuman että oman päätöksen myötä lopettamaan. Tajusin, että en jatkaisi omasta halustani, vaan sitä päätöstä ohjaa joku muu. Huomasin aivoissani nakuttavan semmosen pienen perfektionistin, joka hokee ”ei saa luovuttaa ja jättää asioita kesken”. Mikä on vähän hassua, kun miettii miten paljon olen jättänyt asioita kesken hetkeäkään katumatta. Nyt mietitytti katuisinko sitä päätöstä myöhemmin.

Tänään kirkastui, etten kadu yhtään. Se ei vaan ollut sitä mitä haluan tehdä tai tavallaan on, mutta ei kuitenkaan. Se on ja olis ollut jonkun muun ajatus siitä, mitä pitäisi osata. Eikä mun tarvitse todistella itselleni yhtään mitään. En tarvitse sitä muottia. Jos haluan oppia ne asiat, niin voin sen tehdä myöhemminkin. Voin oppia ne sitten, kun on näiden asioiden aika, mitä ei välttämättä koskaan tule. Eihän sitä voi tietää, mikä kiinnostaa viiden tai vaikka kymmenen vuoden päästä.

Tärkein syy miksi päädyin siihen ratkaisuun oli se, kun pohdin asiaa, niin huomasin vastaavani ”ei” moneen itselleni olennaiseen kysymykseen. Olennaisin niistä siinä kohtaa oli: Koenko oloni niin turvalliseksi, että voin olla oma itseni? Ja, kun huomasin vastaavani tuohon kysymykseen ”en”, niin tajusin jonkin olevan pielessä.

Se on osin oma sisäinen maailma ja osin ympäristö rakenteineen, joka tähän vaikuttaa. Rakenteet mainitsen siksi, että se on se sama kaava mikä toistuu kaikkialla. Täsmälleen sama kurssista ja harrastuksesta toiseen. Aidon turvallisuuden tunteen sijaan on tarjolla joku toistuva kaava, mihin turvautua. En luottanut siihen, että mua autetaan tai että itse uskaltaisin auttaa toisia. Luotin siihen, että on olemassa joku oikea tapa tehdä asiat, jonka joku kertoo minulle. Enkä halua sitä, että joku seisoo vieressä kertomassa, mitä teen väärin. Mikä luovan tekemisen pointti on, jos se lukitsee enemmän kuin avaa? Muu elämä lukitsee jo niin paljon, ettei harrastusten tarvitse sitä tehdä.

Niinpä valitsin toisin ja käänsin suunnan. Aloitin myöhemmin tänä vuonna saman harrastuksen, eri painotuksin ja eri ryhmässä, toisaalla. Se ei johdu siitä, etteikö se aiempikin olisi voinut toimia ja todennäköisesti minulla olisi ollut kivaa. Se vaan oli henkinen suoritusansa, johon olin lankeamassa ja halusin kokeilla osaanko päästää irti asioista, jos ne eivät enää tuota minulle iloa. Osaan ja tänään tajusin, etten kadu päätöstä, sillä se ei ollut se, mitä tarvitsin sillä hetkellä. Mitä tarvitsin, oli pudotus tyhjän päälle, sillä sieltä löytyi uusi suunta, joka taas herätti omaa kipinää eri tavalla. Samaa asiaa voi tehdä monella tapaa ja joskus on päästettävä tutusta tavasta irti voidakseen löytää sen oman tavan.

*Ding*