Impro ja synkkyys törmäävät

Lievää blokkia nyt muiden tekstien viimeistelyssä, joten sukelletaan hetkeksi tunnemuistin puolelle. Impro on siitä hassu laji, että välillä se on kevyttä ja kivaa yhteistä tekemistä ja sitten joskus osutaan periaatteessa kevyeltä vaikuttavalla harjoitteella kipeästi ihmisen mielen kipukohtiin. Muutama viikko sitten oli taas vaihteeksi sellainen kerta, että heti alussa tärähti jossain syvällä. Olin vähän väsynyt huonosti nukutun yön jäljiltä, mutta noin muuten olin ollut koko päivän ihan hyvillä mielin. Sitten tuli ensimmäinen lämppäriharjoitus ja tajuan, että kehoni ei suostu liikkumaan ja mieli vetää todella vahvasti maata kohti. Ehkä siinä vaikutti osin itse harjoitekin, koska kyseinen harjoite (sekorivi) on minusta ollut aina ihan todella ahdistava ensimmäisenä lämppärinä, mutta olen siitä aiemmilla kerroilla aina jotenkin selvinnyt. Nyt en selvinnyt, vaan poistuin parin kokeilun jälkeen rivistä ja jäin istumaan sivuun. Päätin kuitenkin, että en jumiudu, vaan menin sitten taas seuraavaan harjoitteeseen mukaan, koska se oli tilassa liikkumista ja miimisesti sekä tanssillisesti oman päivän esittämistä. Liikuin, mutta lähinnä kävellen, tanssiminen oli täysin mahdotonta, eikä rytmi siirtynyt musiikista kehoon. Keho ja mieli tuntuivat tosi raskailta. Tajusin myös silmieni vuotavan, joku raskas melankolia täytti kaikki ajatukset, vaikka musiikki, jonka kuulin oli ihan reipasta ja iloista.

Tuossa kohtaa olisin voinut ihan hyvin jo jättäytyä hetkeksi sivuun, koska selkeästi en sillä hetkellä ollut siinä mielentilassa, että pystyisin asioita tekemään. Kokeilin kuitenkin vielä antaa itselleni mahdollisuuden ja kuuntelin seuraavan harjoitteen ohjeistuksen, mutta tajusin kyllä aika nopeasti, että just nyt en sitä pysty tekemään ja jäin sivuun. Miksi en pystynyt? No, harjoite oli siis vapaata tanssia parin kanssa siten, että koko ajan on joko katsekontakti tai sitten kehollinen kontakti. Tajusin siinä ohjeistusta kuunnellessa, etten kykene katsomaan ketään silmiin. Ihan fyysisesti tekee liian pahaa kohdata toisen ihmisen katse. Se oli vähän pelottava oivallus, sillä kuten ehkä joku saattaa muistaa, niin olen melkoinen tuijottelija ja katsekontaktin ihanuudessa ja kamaluudessa kelluja. Nyt ei pystynyt. Oma mieli oli sellaisessa harmaan synkeässä sumussa, että ajatus nähdyksi tulemisesta aiheutti pakoreaktion. Epäilin, että jos katsoisin vähänkään pidempään toiseen ihmiseen joutuisin myöntämään, miten pohjattoman surullinen juuri sillä hetkellä olen ja olisin alkanut itkemään. Ei itkemisessä sinänsä mitään vaarallista ole, mutta huomaan kyllä että välttelen tuon kynnyksen ylittämistä ryhmätilanteissa. Oma sisäinen tunteen poisselittämisen tarve on niin voimakas, että siinä itkiessä yrittäisin luultavasti selittää, miksi se ei ole merkittävää, jotta kenellekään muulle ei tulisi paha mieli oman tunnereaktioni sivutuotteena. Ihan pimeää logiikkaa, mutta minulle aika normaalia, kuten ehkä täälläkin on näkynyt. Minulla on sellainen ajatuksellinen kieroutuma, että negatiivisilla tunteillani pitää olla oikeutus tulla näkyviin tai muuten pyrin kätkemään ne ihan viimeiseen saakka.

Se on ehkä osin turvallisuuden tunteeseen liittyvä juttu, että pitäisi olla kyllä todella turvallinen tunne ja tilanne, että suostuisin päästämään irti tunnetason kontrollista, jos minulla on vielä voimavaroja pitää kulissit pystyssä. Nyt oli ja siispä jäin harjoitteesta sivuun. Huomasin vaan siinä toisten tekemistä seuratessa, että en pystynyt oikein keskittymään liikkeen seuraamiseenkaan eli se synkkyyden tunne oli vaan siinä hetkessä niin voimakas, ettei sitä pystynyt ohittamaan. Järjellisesti ajatellenhan kyse on varmasti jostain kemiallisesta / hormonaalisesta reaktiosta kehossa, joka vaikuttaa mielialaan tai päinvastoin. En tiedä en ole perehtynyt niin tarkasti. Kuitenkin sehän vain osoittaa, että mieli ja keho ovat synkassa, kun synkkyys vetää kummankin samaan jamaan. Se onkin tässä viimeisen parin vuoden aikana yllättänyt, miten selkeä yhteys kehon ja mielen välillä on. Ei oikeastaan edes nuoruuden kuohuissa masennus ikinä vetänyt kehoa niin kirjaimellisesti ja voimakkaasti lattiaan kuin nykyään. Joo lattia veti puoleensa, mutta keho ei tuntunut välttämättä raskaalta, vaan enemmänkin tyhjältä ja mieli oli se joka kulki lattiassa. Nykyään tulee sellaisia hetkiä, jolloin en oikeastaan pysty edes liikkumaan, koska keho tuntuu lyijynraskaalta. Se menee kyllä ohi, mutta se ei ole tunne, jota voin (aina) pakottaa poistumaan, vaan se asettuu kehoon ja poistuu, kun aika on. Eikä siinä sinänsä mitään pahaa tai vaarallista ole, ne hetket vaan välillä osuvat hankalaan hetkeen. Usein pystyn tarvittaessa pakottaa kehon liikkeelle, jos on niin paljon energiaa jäljellä, mutta mieltä en pysty keventämään ennen kuin tunne on saanut riittävästi tilaa ja aikaa.

Tuona iltana tunne pikkuhiljaa helpotti ja kun siirryttiin tekemään kohtauksia ja musaimprojuttuja, niin yhtäkkiä pystyinkin taas liikkumaan ja toimimaan. Kaikki ei enää itkettänyt ja tuntunut synkältä, vaan pystyi taas nauramaan ja olemaan läsnä hetkessä. Pystyin myös katsomaan ihmisiä taas silmiin, mikä vielä muutama minuutti aiemmin oli tuntunut täysin mahdottomalta. Vuorovaikutus synkkyyden tunteen ollessa akuutisti päällä on mahdotonta juuri siksi, että oma fokus kääntyy sisäänpäin. On vain se synkkyys ja minä sen keskellä. Sitten kun se poistuu on taas mahdollista kääntää fokus ulospäin ja toisiin ihmisiin. Mietin kyllä vakaasti lämppäreiden aikana, että olisi pitänyt vaan poistua, kun se tunne oli niin voimakkaasti mielen päällä ja yhteinen improaminen oli mahdotonta. Toisaalta olen kuitenkin iloinen, etten tehnyt sitä, koska sitten minulla olisi jäänyt kokematta se hyvä fiilis, mikä löytyi vasta noin puolituntia aloittamisen jälkeen. Se olisi ollut sääli, koska todennäköisesti sitten olisin vähintään alitajuisesti ajatellut omassa asenteessani tai mielessäni olevan jotain vikaa, vaikka ei oikeastaan ollut. Oli vaan tunne, joka kaipasi huomiota ja kun se sai hetken rauhassa vaikuttaa kehossa, sen ote mielialastani keveni. Ei se toki kadonnut, vaan kun pääsin kotiin se tunne oli taas odottamassa, mutta hetken ajan oli ollut kevyt olla ja se on ihan hyvä muistutus synkkyyden keskellä, että vaikka siltä saattaa tuntua, niin valo ei ole kadonnut tai tavoittamattomissa. Se nimittäin saattaa unohtua siinä, kun oma mieli kipuilee pohjattomalta tuntuvan synkkyyden kanssa.

Se mitä olen viime aikoina taas aktiivisesti opetellut on armollisuus omaa synkkää puoltani kohtaan. Ehkä en ole täysin toimintakykyinen noina hetkinä ja se on ok. Se mitä juuri sillä hetkellä pystyn antamaan riittää. Ne ovat hetkiä, jolloin pelkkä selviytyminen on ihan riittävä saavutus. Sitten, kun on taas täysissä voimissa voi vaatia enemmän, mutta kun oma kone toimii puoliteholla ja tankki on lähes tyhjä, niin silloin tavoite on vaan selvitä seuraavasta askeleesta ja sitten mietitään vasta seuraavan ottamista. Silloin, kun ei näe omaa kättään pidemmälle, ei ole oikea hetki miettiä vuorikiipeilyä ja omien rajojensa ylittämistä. Silloin vaan mennään selviytymismoodilla hitaasti eteenpäin ja se on täysin hyvä ja riittävä suoritus. Armollisuus itseä kohtaan tuppaa, vaan usein unohtumaan, vaikka muiden ihmisten kohdalla se on aivan selkeä asia. Itseltä tulee vaadittua välillä liikaa tai ainakaan ei anna lupaa päästää irti selkeästi sillä hetkellä liian kovasta tavoitteesta. Ehkä se on vaan se, että ei halua myöntää jonkun ihan tavallisen asian olevan aivan ylittämätön haaste juuri sillä hetkellä. ”Pystyihän minä tähän silloin aiemmin, miksi en nyt muka pystyisi?” Se mikä itselleen pitäisi sallia on suurikin vaihtelu. Siinä missä voin joinain kertoina olla seinille pomppiva superpallo ja toisina tyynen rauhallinen, on ihan ok myös olla täysin vetämätön ja synkkä möykky. Ei se ole pysyvä olotila, mutta se on minulle mahdollinen olotila. Kyllähän minussakin on valoisan potentiaalin ohella myös vähintään yhtä suuri potentiaali synkkyyteen. On hetket, jolloin olen rauhassa ja tasapainossa sekä ne hetket, jolloin myrskyää niin, ettei edes kuulisi ajatuksiaan, vaikka yrittäisi pysähtyä kuulemaan.

Jos asiaa katsoo pidemmällä perspektiivillä, niin tänäkin vuonna on ollut paljon enemmän valoisia ja tasapainoisia hetkiä, kuin näitä synkkyyden hetkiä, joten kyllä niillekin on tilaa. Alan kuitenkin tunnistaa sen, että impron suhteen minulla taitaa olla ihan haaste kuin aikoinaan lätkää pelatessa (tai oikeastaan missä tahansa liikunnassa). Joskus ryhmän kanssa tehtävä lämmittely riitti ja joskus kroppa oli oikeastaan lämmin vasta treenien jälkeen, jolloin olisi sitten ollut hyvä aika varsinaiselle treenille. Ratkaisin sen silloin siten, että jos vain suinkin ehdin, tein itse jonkun vartin tai puolen tunnin lämppäritreenin ennen kuin edes menin hallille. Niinä kertoina treenit yleensä sitten sujuivat tosi hyvin, kun muutoin saattoi olla tosi kankeaa meininkiä ja keskittyminen harhaili niin, että kiekot pomppivat ohi. Eli olen aika hitaasti lämpeävää tyyppiä melko konkreettisestikin ajateltuna. Sehän oli yksi osasyy, sille miksi aikanaan tajusin, että voidakseni ylittää joitain henkisiä esteitä, tarvitsin improssa jotain enemmän, kuin parin tunnin treenit kerran viikossa. Siinä ajassa en usein ehtinyt vielä edes lämmetä (henkisesti ja fyysisesti) ja seuraavalla viikolla olin ihan yhtä jäässä taas. Se oli sama tunnistus, minkä tein jälleen tuon synkän hetkeni aikana. Olisin tarvinnut vähintään jonkun henkisen lämppärin pohjalle ennen kuin olisin pystynyt tuona iltana sille kerralle valittuihin lämppäriharjoituksiin. Oikeastaan samaa havaintoa myös tukee se, että kun ennen yhtä kertaa ehdin ennen improtreenejä itsenäisesti tekemään hieman alta tunnin joogatreenin, niin olin ihan eri tavalla auki myös vuorovaikutukselle ja toisaalta saattoi myös luottaa siihen, että keho pystyy toteuttamaan ne hämärätkin ideat, mitä kohtauksissa saattaa mieleeen juolahtaa. Mikään lämmittely tai treenaamisen määrä tuskin ajoittaista synkkyyttä mielestä täysin poistaa, koska no, elämä on välillä surullista ja synkkääkin eli ei siinä ole mitään pahaa tai pelottavaa. Mutta huomaan vain, että kun olen jo valmiiksi lämmin henkisesti ja fyysisestikin, niin pystyn paremmin heittäytymään, vaikka harjoitteiden osalta hypättäisiinkin saman tien syvään päähän. Silloin se, mikä kylmiltään ahdistaa tosi paljon, ahdistaa vain vähän.

Se, mikä tai minkä tyyppiset harjoitteet ihmisille ovat haastavia vaihtelee ja voi muuttua. Moni harjoite, mikä joskus alkuaikoina oli tosi ahdistava on nykyään tosi kiva, mutta se on vaatinut monta toistoa ja etenkin henkistä siedätystä siinä mielessä, että pystyy päästämään irti siitä ajatuksesta ”tämä on ahdistavaa” ja vaan tekee, vaikka se tuntuu epämukavalta. Ei toki päde ihan kaikkeen, jotkut jutut tuntuvat ihan syystäkin ahdistavilta, eikä niihin tarvitse tottua jos ei tahdo, vaikka kuka sanoisi mitä, mutta ei nyt mennä siihen. Puhe on siis hölmöltä tai nololta tuntuvista leikeistä, joissa on kuitenkin koko ajan turvassa. Siinä kontekstissa epämukavuutta voi opetella sietämään ja toistojen myötä huomaa, että kynnys madaltuu ja pian se tuntuu vain vähän epämukavalta. Sitetn jossain kohtaa se saattaaa olla jo kivaakin, mutta ei välttämättä. Ei kaikesta ja kaikista harjoitteista tarvitse tykätä täysillä ja silti tekeminen voi olla kivaa. Lähinnä vaan, että ei anna itsensä estee itseään löytämästä sitä yhteisen hölmöilyn iloa. Mutta sitä ei tarvitse myöskään pakottaa, jos masentaa ja ahdistaa tai ei vaan lähde, niin on myös täysin ok mennä sivuun ja palata takaisin muiden joukkoon, kun taas tuntuu hyvältä.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑