Paluuviite vuoteen 2018

Viime vuosi oli niin täynnä kaikenlaisia kokemuksia teatterin, draaman ja impron saralla, että vaikea tehdä mitään, edes jollain tasolla kattavaa, tiivistä summausta. Niinpä teenkin nyt ihan tämän hetkisen fiiliksen pohjalta melko sattumanvaraisen katsauksen vuoden 2018 tapahtumiin ja tarjoamaan oppiin. Vuonna 2018 jätin ihan tietoisesti esiintymisorientoituneen teatteriharrastuksen jäihin, koska ei vaan ollut erityisempää kipinää käsikirjoitetun teatterin pariin tekijänä ja koska veto impron suuntaan oli niin voimakas. Impronkin osalta keskityin lähinnä treenaamiseen, vaikka muutaman kurssin päätös/demoesitysten ja parin lyhyen pariesityksen myötä lavallakin tuli muutamaan otteeseen käytyä ulkopuolisen (maksavan) yleisön edessä. Näistä oman ajattelun kannalta kasvattavin kokemus oli ihan ensimmäinen pariesitys alkuvuonna, sillä siinä tuli ylitettyä aika monta omaa henkistä kynnystä. Ensinnäkin se, että ylipäätään lähdin mukaan sattuman yhdistämän parin toiseksi puoliskoksi ilman aavistustakaan siitä, minkä tyyppistä improa tulisimme sinä iltana tekemään. Siis olimme olleet samalla kurssilla aiemmin parini kanssa, joten jotain pientä aavistusta oli toisen tyylistä. Ihan hirveästi emme kuitenkaan olleet yhdessä tehneet harjoitteita tai kohtauksia sillä kurssilla, niin ei osannut yhtään aavistaa millaista lavalla olo toisen kanssa olisi ja sehän oli todella mukavaa. Eikä sitä oikeastaan edes voi tietää, miten hyvin toisen kanssa synkkaa lavalla ennen kuin sitä kokeilee. Harjoitustilanne voi olla ihan eri kuin esiintymistilanne. Olen oikeasti monesti viime vuoden aikana yllättynyt siitä, miten hyvin improvisointi voi toimia sellaisen parin kanssa, jonka kanssa ei välttämättä lavan ulkopuolella löydy kovin helpolla yhteyttä. Aika usein ainakin yhtenä yhdistävänä tekijänä näissä tilanteissa on ollut se, että perusvuorovaikutuksessa statustasoissa ja vuorovaikutustyylissä on sen verran suuri ero, että jossain aivojen syvyyksissä alkaa heti syntyä kitkaa.

Varsinkin tuo statusilmaisun perustasojen ero siihen suuntaan, että jos toinen käyttää selkeästi korkeampaa statusilmaisun tasoa tai pyrkii liikaa kontrolloimaan sitä suuntaa mihin yhdessä mennään, aiheuttaa turhautumista. Se turhautumiseni näkyy herkästi harjoitustilanteissa tehdyissä harjoitteissa omassa ilmaisussani, sillä rentous alkaa kadota ja alkaa ilmestyä passiivisaggressiivisen vastarinnan aiheuttamaa negatiivista latausta, hampaiden kiristelyä ja kitkerää kommentointia. En ole erityisen ylpeä siitä tavastani reagoida ja toimia, mutta samalla tajuan, että siinä kohtaa reaktio on ihan aito. On menty fiktiossakin jonkun sellaisen rajan yli, mikä aiheuttaa minussa alitajuisesti ihmisenä vihamielisen reaktion. Sinänsä en välttämättä sitä aitoa reaktiota pysty tai edes halua pystyä estämään, koska se siinä määrin, kun asiaa ymmärrän, lähtöisin sellaisesta osasta aivoja, jota ei pysty hallitsemaan järjellä. Eli reaktio tapahtuu halusin tai en, joten lähinnä se mitä haluan ja voin oppia on omien ilmaisullisten valintojen määrän kasvattaminen. Mitä, jos ei aina menisikään passiivisaggressiiviseen puolustusmoodiin, vaan kanavoisi sen ärtymyksen johonkin toiseen aktiivisempaan tapaa toimia? Onko sen aggression pakko olla melko passiivista kiukun nieleskelyä vai voisiko se olla avoimen aggression ilmaus, joka kohdentuu vaikka tekemiseen? Eli rupeaa sitten, vaikka hitusen äkäisemmin lakaisemaan lattiaa kohtauksessa tai jotain, sen sanallisen piikittelyn ja fyysisen pysähtymisen sijaan. Lähinnä siis sen kanavoiminen aktiiviseksi ei toiseen ihmiseen itseensä kohdistuvaksi käyttövoimaksi kohtauksessa, olisi mielestäni sellainen alue, jota olisi kiinnostava tutkia.

Sen suurempaa hinkua minulla ei kuitenkaan nimenomaan ulkopuolisen yleisön edessä tehtävään improon ole ollut. Esiintyminen kyllä kiehtoo siinä mielessä, että silloin yleensä fokus on parempi kuin harjoitustilanteessa puolin ja toisin. Ei toki aina, mutta oman kokemuksen mukaan yleensä näin on. Siinä on se oma taikansa, mitä ei harjoitustilanteessa usein pysty saavuttamaan, koska sitä samaa jännitystä ja jännitettä ei useinkaan ole. Siinä tulee silleen hyvällä tavalla semmoinen pieni paine suoriutua tai ainakaan ei heitä kaikkea lekkeriksi, vaan keskittyy siihen mitä on tekemässä. Ihan omassakin tekemisessä sen huomaa, että kynnys päästää itsensä helpolla on matalampi, kun kyse on ”vain” harjoituksesta. Ei paljon, koska kyllä yleensä teen ja keskityn ihan tosissani siihen, mitä improvisoin tai oikeammin siihen, mitä ympäristössäni tapahtuu, joten en ehdi miettiä mitään. Vakava leikkisyys korostuu ja toki joskus, jos jännitys on oikein paha, niin sitten korostuu vain se vakavuus. Leikkisyys ja rentous voivat joskus tippua improsta pois, kun siirrytään treeneistä lavalle, vaikka sinänsä tuttua tekniikkaa tehtäisiinkin. Sitä ei ole vielä itselleni tapahtunut tai ainakaan en ole kokenut niin tapahtuneen, mutta tiedän sen olevan täysin mahdollista. Jännitys on hankalampi juttu ainoastaan silloin, kun se lamaa täysin, mutta kun sen oman jännityksen tunteen oppii sietämään ja ymmärtämään oikeastaan aika hyväksi tunteeksi, niin silloin lavalle meneminen on vaan harjoitustilanneimpron iloa toiseen potenssiin. Se hyvänolon fiilis yleisön läsnä ollessa tapahtuneen inspiroivan improhetken jälkeen, on vain voimakkaampi kuin esimerkiksi tutun ryhmän edessä harjoituksissa, missä se voi silti olla todella voimakas. Eli aikasta hyvästä leijunnan tunteesta on kyse, eikä minulla silti sen suurempaa tarvetta ole esiintyä. Ei ole toisaalta myöskään mitään intressiä vältellä sellaisia tilanteita eli, jos tilaisuus tarjoutuu, niin kyllä yleensä tartun siihen. En vain erikseen hakeudu sellaisiin tilanteisiin.

Sinne ja takaisin

Impron osalta viime vuosi oli uusien juttujen opettelun aiheuttaman vuoristoradan sekä tasaantumisvaiheiden vuorottelua. Tulipa valitettavasti useammassa kohtaa otettua muutama askel takapakkiakin, tai ainakin ylimääräisiä sivuaskelia. Silti isommassa kuvassa on kuitenkin pääsiassa menty vuoden aikana eteenpäin, vaikka varsinkin kesällä tuli huomattua, että paljon oli jo sellaista, mikä oli muuttunut tutuksi ja turvalliseksi. Sekin on hyvä asia, sillä se vain kertoo sen, että niitä tarvittavia askeleita tuohon tilaan pääsemiseen oli otettu jo aiemmin riittävästi. Sen sijaan se voi olla haastava tilanne, jos siihen tuudittautuu. Siis siinä mielessä, että sitä voi jäädä siihen käsitykseen, että osaa jo jostain asiasta kaiken, eikä olekaan enää avoin uusille havainnoille ja kuuntelemisen sijaan alkaa olettaa asioita. Kuitenkin sanotaanko näin, että sekin on todella ihanaa ja vapauttavaa huomata, että ”hei minähän osaan jo tämän” ja tietää, että sitkeän itsepäisestä treenauksesta on ollut hyötyä. Kuitenkin huomaan sen tosi selkeästi, että myös vanhat huonommaksi kokemani toimintatavat ovat alkaneet nousta taas pintaan, kun sellainen ensimmäisen aallon into alkaa tasaantua. Tarkoitan tätä ihan sosiaalisessakin mielessä, että huomaan jossain kohtaa muuttuvani todella tyrmääväksi, vaikka sinänsä tietäisinkin paremmin. Teen negatiivisen valinnan, koska se on kuitenkin itselle keveämpi, vaikka voisin ja pystyisin tekemään toisenlaisenkin valinnan. En vain voi tehdä sitä, jos en tietoisesti pohdi tai harkitse tekemistäni. Nimittäin, vaikka opettelee ja oppii hyväksymään, niin ne tyrmäämisen taidot eivät katoa mihinkään. Ne ovat siellä ja aktivoituvat varsinkin uusissa ja vähän pelottavissa tilanteissa. Vaihtoehtojen määrä, vaan on pienempi, kun pelko vie osan aivojen kapasiteetista.

Impron ohjaamisessa keväällä mentiin eteenpäin ja oli hirveä draivi tehdä ja kokeilla asioita. Tutkia sitä, miten itse voin ohjaajana parhaiten auttaa toisia ja miten mikäkin harjoite koetaan ja mitä uutta voin ohjaajana oppia siihen verrattuna, jos vaan olen osallistujana harjoitteessa. Sitten taas syksyn hämärtyessä ja yleisen maailmantuskan kourissa pyöriessä sitten iski taantumus. Hetkellisesti katosi kipinä ja oma into tehdä asioita, mikä näkyi myös siinä että omasta ohjaamisesta tuli ainakin hetkellisesti arkaa ja hengetöntä. Se kuitenkin on normaalia vaihtelua ja kyllähän nyt yksittäisen parin tunnin improsession sisällä ehtii tapahtua kaikenlaista. Ei aina vaan jaksa olla niin avoin ja joustava kuin voi olla. Joskus on pakko mennä vasemmalla kädellä ja niillä voimavaroilla, mitä käytettävissä on. Lähinnä vain huomasin sen, että välillä oli se oma tapa ohjata hukassa ja aloin toteuttaa sellaista ohjaustyyliä, mitä en itse erityisemmin omalla kohdallani arvosta. Tulin siis todella laiskaksi ja välinpitämättömäksi. En jaksanut auttaa ja sivustaohjata, vaan passivoiduin katsojaksi. Eikä siinäkään nyt varsinaisesti mitään pahaa ole, mutta on se silti turhaa potentiaalin haskuuta, jos jättää hyviä ja tarpeellisiakin tekoja tekemättä vain, koska: ”blaah, no en mä nyt jaksa nousta tästä…”. Se näkyy siis ihan fysiikassakin. Siinä missä vielä keväällä olin monessa harjoitteessa fyysisesti aktiivisessa asennossa ohjatessani ja valmiina sekä sanallisesti että ihan fyysisestikin loikkaamaan hetkeäkään harkitsematta toiminnallisesti tai sanallisesti ohjaamaan. Nyt istuin tuolissa passiivisesti selkänojaan nojaillen ja mieleni alkoi harhailla.

Mukavuus(alue) ja tottumus

Samaa toki tuli huomattua myös improvisoijana, että varsinkin loppuvuodesta huomasin monta kohtaa missä oma jalka oli jarrupolkimella. En antanut itselleni tilaa yllättyä, vaan pidin itseäni turvassa perussuorituksen suojaverkon sisällä. Toisaalta alkuvuosi ja kesä olikin menty sellaisella palolla, että ehkä se sitten oli vaan turnausväsymystä. Vaikka kuinka osaisi ja voisi jotain tehdä muutakin kuin sen tutuimman valinnan, niin ei tee sitä, kun ei ole pakko. Menee rutiinilla, koska ei viitsi tai jaksa haastaa itseään. Siinä vain on sellainen riski, että sitten katoaa siitä omasta tekemisestä aika merkittävä osa improamisen ilosta. Hieman sitä kyllä huomasinkin, varsinkin joihinkin pidemmän impron formaatteihin heijastui semmoista omaa asennevammaa, että ei ihmekään, jos ei ollut kivaa tehdä niitä. Jos lähtökohtaisesti lähtee johonkin tekniikkaan asenteella, että en ole tästä ennenkään tykännyt, niin kyllä siinä on jo pedannut itselleen tylsää kokemusta. Jos sen sijaan olisi lähtenyt asenteella ”tämä on minusta ollut tylsää aiemmin, mutta millä keinoin siitä olisi mahdollista tehdä kiinnostavaa vai onko se mahdotonta?”. Se, että antaa jollekin mahdollisuuden ja toisenkin, on ihan hyvä idea. Joskus kuitenkin se tylsyyden kokemus saattaa olla myös viesti siitä, että ehkäpä pidän jonkun toisenlaisesta improsta tällä hetkellä ja aika ei ole vielä (tai kenties koskaan) kypsä tämän tyyppiselle improlle. Mainitsin aiemmin, että impron ilo saattaa kadota, mutta ilo tosin saattaa tässä kohtaa olla vähän harhaanjohtava termi, sillä moni ilahduttavimmista kokemuksista impron parissa ei ole sillä tapahtumahetkellä ollut välttämättä erityisen iloisia tai edes positiivisia. Osa on oikeasti ollut ihan hemmetin raskaita ja synkkiä tai surullisia. Se on kuitenkin tarpeellista raskautta, jonka kautta sitten voi löytää jotain ihan uutta. Jotain, mitä ei olisi voinut löytää, jos olisi koko ajan pysynyt omien jo opittujen taitojen sekä tottumusten muodostaman mahdollisuuksien ympyrän sisällä ja siellä niin kovin kuuluisalla mukavuusalueellaan. Impron ilo saattaa siis joskus löytyä siitä, että saa tehdä vakavan ja hitaan kohtauksen, ilman että kenelläkään on tarvetta lisätä sinne mitään hauskaa.

Kun se mukavuusalue (tai voihan se olla elämysalue, mitä termiä ainakin Pia Koponen käyttää toisessa kirjassaan) nyt kerran tuli mainittua, niin puhutaan siitä vähän. Mukavuusalueen ulkopuolella käytiin nimittäin viime vuoden aikana useasti. Siellä oltiin varsinkin alkuvuoden Viola Spolinin oppeihin perustuneessa työpajassa, jonka aikana ja jälkeen päädyttiin kyllä semmoisen myrskyn keskelle, että ei mitään rajaa. Tuli löydettyä tunneskaalan ääripäitä ja toisenlaisen tietoisuuden (flow) tiloja, että välillä mietitytti tuliko nyt mentyä sellaiselle alueelle omassa mielessä, minne ei olisi kannattanut mennä. Ei menty, mutta tapahtui vain havahtuminen joidenkin tunnetason ydinalueiden olemassaolosta, joita en aktiivisesti ole käyttänyt. Oikeastaan olin aika ponnekkaasti pyrkinyt kieltämään, että minussa sellaisia tunteita tai tarpeita edes olisi. Sitten kun ne kohtaa, vaikka sitten fiktion turvaverkon sisällä, silmästä silmään, niin siinä ollaan yhden ihmisen mittakaavassa todella suurten asioiden äärellä. Siinä joutuu tekemään sen valinnan yrittääkö yhä jatkaa voimakkaampien ja vaikeidenkin tunteiden kieltämistä ja etsiä keinot ummistaa silmänsä ja sydämensä uudelleen vai kohtaako ne kipeämmätkin tunnesävyt rohkeasti ja lempeästi. Valitsin jälkimmäisen, enkä kadu tippaakaan. Ei ole aina ollut kevyttä tai helppoa, mutta on ollut parempi elää koko tunneskaala käytössä, kuin suljettuna siihen rajatumpaan skaalaan, jota ohjaa pelko ja itsensä kontrolloinnin tarve. Tosin huomaan, että loppuvuosi on osin saanut myös palaamaan takaisin kuoreen, kuten edellä mainitsin ohjaamiseen liittyen, niin se pätee myös elämään. Siinä missä suuri osa vuodesta mentiin tunne edellä oli loppuvuosi selkeästi vahvemman rationalisuuden paluun aikaa. Se on toki ihan tarpeen välillä, mutta minä menin siinäkin taas sitten täysin äärilaitaan, vaikka tasapainoinen olemisen tila olisi varmaan jossain siellä täydellisen tunteiden tai järjen ohjauksessa olemisen välimaastossa. Tuli suojattua itseään niillä tuttuakin tutummilla selviytymisstrategioilla, vaikka ne ehkä ajoittain vaan pahensivat vain ongelmia. Joskus niin kuitenkin on pakko tehdä, koska voimavarat eivät sillä hetkellä riitä toisenlaisiin ratkaisuihin. Sitten, kun taas on voimia voi miettiä, millä toisilla tavoin voisi jatkossa auttaa itseään jo aiemmin, jotta ei päädytä siihen tilaan missä vaihtoehdot tuntuvat loppuneen. Ja vaikka päädyttäisiinkin, niin se on ihan ok. Joskus asiat vaan kasautuvat ja on niin monta juttua päällekkäin, että ei vaan sillä hetkellä ole kapasiteettia enempään. Sellainen katkeamispiste löytyi loppuvuonna ja sitten ei voinut enää estää negatiivisten tunteiden vyöryä. Siitä kuitenkin pääsee eteenpäin hetki kerrallaan. Se kuitenkin kävi jälleen hyvin selvästi ilmi, miten paljon asioiden kieltämisyritykset voivat lisätä tunnetason pahoinvointia. Surullekin on kuitenkin sijansa ja aikansa. Kun yritin kieltää surullisuuttani, päädyin vain masentamaan itseäni, koska en antanut itselleni lupaa tai aikaa surra. Oli vaan synkkää ja ahdistavaa.

Voi olla kivaa ja silti voi väsyä

Kesälomat käytin yhtä viikkoa lukuunottamatta impron parissa, joten siinä mielessä kaikki mahdollinen aika on käytetty hyödyksi, vaikka vuoden jälkimmäisellä puoliskolla viikonloppukursseja välttelinkin. Ehkä se kuitenkin on myönnettävä, että niin kivaa kuin improvisoitu kesälomailu voi olla, siinä ehkä siinä välillä jäi se lomailu ja lepo vähän vähälle. Ainakin aivojen osalta nollaaminen lomalla jäi ehkä vähän puolitiehen ja palasin lomalta energisoituneena, mutta aivot edelleen melkoisen sumun kyllästäminä. Oli ihan todella kivaa ja rentouttavaakin saada improta ihanien ihmisten kanssa ja olihan se silti ajoittain todella väsyttävääkin. Kuitenkin sanon sen, että en kadu tippaakaan kesäloman uhraamista improlle, vaikka se sitten pieneltä osaltaan olisi lisännyt henkisen tason väsymystä viime vuonna. Sieltä tarttui kuitenkin mukaan paljon uusia ja tuttujakin näkökulmia, joista on ollut minulle hyötyä sekä improssa että henkilökohtaisella tasolla. Enkä tiedä olisiko toisenlaisesta lomasta ollut sen kummemmin apua, sillä ylipäätään huomasin, että minun oli viime vuoden lopulla todella vaikeaa ylipäätään rauhoittua. Mieli kävi jatkuvasti sellaisilla kierroksilla, että palauttava uni ja lepo oli vaikeaa, vaikka siihen olisi aikaa ja tilaa ollutkin. Siltäkin kantilta näkisin, että improlomailu oli ihan perusteltua, sillä improvisoidessani minun oli pakko keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja kaikki muu kaaos mielestä katosi ainakin hetkeksi. Eli kyllä näkisin, että se oli lopulta aivan hyvä valinta. Muun elämän kuormitus, vaan oli ehkä viime vuonna liian kova käsiteltäväksi ja siksi loppuvuosi menikin melkoisessa selviytymismoodissa ja ahdistuksen kourissa. Nyt tammikuun puolella ollaan kuitenkin huomattavasti paremmassa paikassa. Kyllä se raskas ja surullinen fiilis on yhä mukana, koska sille on vielä tarve, mutta nyt pystyn antamaan sille tilaa ja myös itkemään, kun siltä tuntuu.

Sanotaan nyt kuitenkin vielä se, kun tuli puhuttua paljon synkistä ja ahdistavistakin fiiliksistä, niin kuten blogin teksteistäkin toivottavasti käy ilmi, niin pääosin on kuitenkin eletty hyvin positiivista ja innostavaa aikaa. En oikeasti edes muista milloin olisin viimeksi ollut luovassa mielessä niin aktiivinen kuin viime vuonna ja vaikka se veikin välillä yöunet ja ehkä työkykyäkin, niin oli ihana tajuta että sellainenkin on vielä minulle mahdollista. Olen nimittäin ollut vuosikausia luovien tekstien suhteen ihan lukossa. Runoja en ole varmaan opiskeluaikojen jälkeen kirjoittanut yhtään ja nyt yhtäkkiä oli ihan hirvittävä halu ja tarve kirjoittaa nimenomaan runoja. Se oli ihanaa ja välillä vähän pelottavaakin, koska se on aika vahvasti kytköksissä tunteisiin. Tasainen harmaus ei nimittäin yleensä tuota runoja. Huomasin sen hyvin selvästi, että sekä voimakkaat positiiviset että ahdistavammat ja surulliset tunteet tuottivat sen tyyppistä ilmaisua. Eli siinäkin mielessä oman tunneskaalan äärisävyjen avautuminen oli viime vuonna ajoittaisesta raskaudestaan huolimatta erittäin tervetullutta. Kaihon, epätoivon ja lempeän ihanuuden aallokossa on ollut ihanaa ja pelottavaa olla. Katsotaan, mitä sävyjä vuosi 2019 tuo mukanaan, mutta sen sanon, että sinne tyhjään harmauteen en halua enää kokonaan palata. Jos se, että voi kokea todella suurta iloa ja maailmaa syleilevää rakkautta edellyttää sitä, että hyväksyy myös surun ja kipeät tunteet, niin olkoon niin. Kaikki tunteet ovat tervetulleita, vaikken aina juuri sillä hetkellä osaisikaan niitä käsitellä. Aika ja ihmiset kuitenkin auttavat siinä ja kaikkeen löytyy ennemmin tai myöhemmin keino. Eivät nämä tunnepuolen asiat kuitenkaan ole kevyitä tai välttämättä yksinkertaisia, joten monia asioita joutuu työstämään koko elämänsä ajan. On kuitenkin ollut ihanaa, että kyky innostua koko olemuksellaan asioista on taas löytynyt. Vaikka en sitä tiennyt tai enää muistanutkaan koskaan pystyneeni kokemaan, niin sitä oli kyllä ollut ikävä. Joten tervetuloa tunteet!

Lopuksi

Mielenkiinnosta tuli vilkaistua myös sitä, miltä viime vuosi näyttää blogin kävijätilastojen varjossa ja koska luvut ovat aina kivoja, niin tässä vähän tilastoja. Viidestä luetuimmasta tekstistä neljä on viime vuonna julkaistuja tekstejä, mutta on joukkoon päätynyt myös yksi vanhempi teksti (prosessidraama).

2018_tilastot2

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin päättyy tämä katsaus viime vuodesta. Tämäkin vuosi on jo teatterin ja impron merkeissä aloitettu, joten saas nähdä mihin kaikkialle sitä tänä vuonna päädytäänkään. Teatterin, impron ja draaman parissa pääosin tullaan varmasti edelleen pyörimään, mutta koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin varmasti myös yleisinhmillisempiä pohdintoja on tänäkin vuonna luvassa. Sellaisen lupauksen voisin itselleni tässä kohtaa tehdä, että vuonna 2019 luen enemmän ihan fyysisiä kirjoja, kuin vuonna 2018. Huomasin nimittäin, että oikeastaan kevään jälkeen lähes kaikki lukeminen oli siirtynyt digitaaliseen muotoon ja voisi olla ihan tarpeen välillä rauhoittua lukemaan ei niin sähköisiä kirjojakin. Ehkä sekin osaltaan auttaisi siinä oman mielen kierrosten tasaamisessa, kun hidastaa ja keskittyy rauhassa lukemiseen. Aloittelinkin jo ja vaihdoin julkisissa kulkuvälineissä kännykän näpräämisen kirjan lukemiseen. Sitähän se kaikki muutos omassa toiminnassa lopulta on: pieniä askeleita oikeaan/haluttuun suuntaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑