Improa ohjaamassa – Pyöröovia, toistoa ja leikkauksia

Edelleen pitää paikkansa, että olen kirjoitellut todella laiskasti impro-ohjauskokemuksistani tänä syksynä. Tästä tulee nyt sitten hybridi useammasta kerrasta, koska ajatuksellisesti siellä on yhteistä pintaa ja samoja tekniikoita. Yhden oman ohjauskerran teemana piti olla statustyöskentely, mutta osallistujamäärän ollessa hyvin maltillinen sillä kerralla, päätin vaihtaa ideaa. Kyllä niistä suunnittelemistani statusharjoitteista moni olisi onnistunut silläkin porukalla, mutta ehkä mieluiten kuitenkin teettäisin sellaisia tekniikoita statuksiin liittyen, missä osalla porukasta on mahdollisuus olla tarkkailijoina. Ryhmän ja yksilön oman statusymmärryksen kalibrointi on mielestäni tosi hyödyllistä, joten päädyin sitten keskittymään ihan eri asioihin sillä kertaa. Syksyllä kävi vielä niin hassusti, että kahdella pienelle porukalle vetämälläni kerralla oli kummallakin kertaa täysin eri ihmiset paikalla, joten näin sen mahdollisuutena tehdä osin samoja tekniikoita kuin aiemmalla kerralla. Samojen tekniikoiden trenaaminen, vaikka sitten eri kerroilla eri ihmisten kanssa voi toivottavasti toimia rakentamassa ryhmän yhteistä tekniikka- ja taitovarantoa.

Sana kerrallaan

Teetin kummallakin kerralla tosi pitkät setit sana kerrallaan -tarinan erilaisia variaatioita. Se on yksi todella perustekniikka, jota ei kuitenkaan voi treenata liikaa. Se aina elää ja kehittyy ryhmän mukana siinä hetkessä. Olen tehnyt lukemattomia tarinoita tällä tekniikalla ja se on aina erilaista. Joskus se on yhteistä liitoa tarinan maailmassa ja välillä hyvin harkittua tervanjuontia sekä kaikkea siltä väliltä. Sana kerrallaan -tarinoiden kautta voi tutkia tosi monia ryhmään, omaan toimintaansa, kuuntelemiseen ja tarinoiden rakenteeseen liittyviä asioita. Toisaalta se voi olla myös vaan kivaa yhteistä tekemistä, josta ehkä opitaan jotain tai sitten vaan nauretaan päättömyyksille, mitä tarinaan syntyy. Se voi olla kevyttä puuhaa, jossa ehkä syttyy jotain lamppuja tai jää ajatuksia itämään tai voi se myös olla tavoitteellista treeniä, jossa hiotaan jotain tiettyä juttua. Samaa tekniikkaa kun voi käyttää monella tapaa.

Kummallekin kerralle yhteinen versio tästä tekniikasta oli sellainen, missä ollaan koko ryhmän kesken kertomassa yhteistä tarinaa, johon lisättäville sanoille joko on tai ei ole asetettu laatuvaatimuksia. Siinä itseäni kiinnostaa tarjota ihmisille mahdollisuus tarkastella, miten ulkoa tai sisältä määritellyt laatuvaatimukset vaikuttavat sanojen tuottamiseen ja myös siihen tarinaan mitä kerrotaan. Sen takia jokaisen version jälkeen käydään purkukeskustelu ja lopuksi vielä vedetään vähän yhteen eri versioita keskustellen. Kiinnostavaa ainakin minusta on myös sen tunnistaminen, miten tiukasti pitää kiinni säännöistä. Jos on annettu määritteeksi, että jokaisen tarinaan lisättävän sanan pitää olla hauska, niin voiko siitä joskus päästää irti ja tukea tarinaa. Ihan sama, vaikka se onkin taustalla pyrkimyksenä, niin joskus tarinaan on tarpeen lisätä myös ei hauskoja sanoja. Toisaalta myöskin sen pohtiminen, että kuka määrittelee, mikä on hauska sana. Lopultahan se on jokaisen oman harkinnan varassa, mikä tekee sanasta hauskan. Itse rikoin omaa sääntöäni jatkuvasti lisäämällä yhdistäviä sanoja, vaikka ne eivät olisikaan mielestäni hauskoja. Ei ’koska’ esimerkiksi ole sanana itsessään välttämättä hauska ja silti se voi tarinan kannalta olla tärkeä, jolloin se tukee yhteisen hauskuuden syntymistä. Tai sitten se on vaan omaa nössöilyäni. Kuka tietää. Asian ydin vaan on se, että säännöt on tehty rikottaviksi ja samalla on hyvä tulla tietoiseksi siitä, miten erilaiset säännöt vaikuttavat omaan toimintaan. Kahlitsevatko ne vai vapauttavatko? Tämä on siinä mielessä kiintoisa mittariharjoite itselleni, koska teetin tätä tekniikkaa samalla ajatuksella myös viime keväänä. Jälkimmäiseen ryhmään kuitenkin tuli myös genrevariatio, mitä en ensimmäiselle ryhmälle teettänyt. Syykin on selvä, koska se variaatio juontui suoraan aiemmin tehdystä pari harjoitteesta.

Ennen koko ryhmän tarinoita teimme pareittain sana kerrallaan -tarinoita siten, että kummallakin on toisistaan riippumattomat sisäiset tavoitteet tarinan tyylilajiin liittyen. Nyt kokeilussa olivat romantiikka ja kauhu. Eli toinen parista haluaa jokaisella vuorolla ja sanalla ohjata tarinaa romantiikan ja toinen kauhun suuntaan. Tämän harjoitteen osalta en sinänsä voi ohjaajana kommentoida tilannetta, koska osallistuin itse niin vahvasti tekemiseen eli ei ollut juurikaan mahdollisuutta olla tarkkailijana oman tarinan ulkopuolella tapahtuvien asioiden suhteen, mitä koko ryhmän versiossa pystyy tekemään. Itse tekijänä olen tätä tosiaan aiemminkin kokeillut ja täytyy myöntää, että kun tekee tätä tekniikkaa tuttujen improajien kanssa niin siihen tulee aivan uusi pirullinen puoli näkyviin. Ai että mä nautin siitä molemminpuolisesta kierrepallojen heittelystä. Se ilme, kun toinen vastaa heittämääsi haasteeseen korottamalla panoksia on valtavan ilahduttava. Siinä on semmonen lempeä ”mitenpä tästä selviät” tyyppinen haastaminen koko ajan käynnissä, mikä on tasavertaisesti ilkikurisen parin kanssa todella tyydyttävää leikkiä. Ei tapella voitosta, vaan pidetään kaveri koko ajan varpaillaan ja haastetaan rikkomaan normaalit totutut kaavansa. Houkutellaan toinen käyttämään koko luontaisen luovuutensa potentiaalia ja yllättämään itsensäkin reaktiollaan. Kuitenkin tuo haastaminen on tehtävä lempeyden ohjaamana. Ei toivoen toisen epäonnistumista, sillä silloin siitä tulee usein ilkikurisen sijaan vaan ilkeämielistä. Kaverin tukemisen ajatus on siis koko ajan lähtökohtana ja tarkoitus on saada hänet näyttämään suorastaan säteilevän fiksulta, ei kampittaa häntä ojaan.

Siinä oli hyvä positiivinen kontakti, jolloin ei haittaa yhtään, että välillä sanaa miettii hetken ja vasta sitten sanoo sen. Tarina ei tyssää mihinkään, vaan se on koko ajan hengittävä ja elävä kokonaisuus kertojiensa välillä. Se on aika tärkeä juttu tunnistaa taukojen osalta. Hiljaisuudessa ei ole mitään pahaa. Hiljaisuus on vaivaannuttavaa tekijöiden ja katsojien kannalta lähinnä silloin, kun sen taustalta paistaa paniikki, epävarmuus ja semmonen pakotettu keksiminen. Se, jos olet hiljaa sen vuoksi ettet vielä tiedä mitä sanoa, on ok. On ihan ok odottaa, että joku sana tulee mieleen. On myös ok heittää se mieleen ensimmäisenä tullut sana romukoppaan ja odottaa seuraavaa. Kun improajien välillä on hyvä kontakti ja aktiivinen kuuntelu, niin sitä vuorotteluun perustuvaa peliä on kiva pelata ja todennäköisesti sitä on tosi kiinnostavaa myös seurata. Siitä nopeuden vaatimuksesta voi päästää irti. Ei ole kiire mihinkään. Silloin kun tuntuu, että on kiire, niin silloin olisi yleensä hyvä nimenomaan rauhoittaa tilanne hetkeksi. Hengittää ja odottaa, sen sijaan että keksimällä keksii jonkun sanan. Ei se ole siitä keksimisestä kiinni. Aivot kyllä pystyvät jonkun sanan tuottamaan, kunhan niille antaa tilaa ja aikaa tehdä sen. Se aika, mikä itsestä tuntuu siinä hetkessä ikuisuudelta voi olla oikeasti vain sekunti.

Pyöröovi

Yksi tekniikka, minkä toin mukaan jälkimmäiselle kerralle oli kesällä oppimani pyöröovi (revolving door). Siis käytännössä leikkaustekniikka, mitä voi käyttää lyhyen tarinan luontiin, mutta myös keskellä pidempää improvisoitua tarinaa, jos halutaan nopeasti taustoittaa jotain keskeistä hahmoa. Vaatii silloin varmasti ennakkosopimuksen improvisoijien kesken, että tässä tarinassa voidaan tätä tekniikkaa jossain sopivassa kohdassa käyttää. Nimi pyöröovi juontaa siis siitä, että yhtä hahmoa pyöritetään nopeassa tahdissa lyhyestä kohtauksesta toiseen. Lähtökohta tässä oppimassani versiossa tästä tekniikassa on kahden hengen kohtaus, jossa pyrkimyksenä on määritellä sille keskushahmolle joku ominaisuus, vaikkapa että hän on todella antelias tai rehellinen, jota sitten muut improvisoijat lähtevät lyhyiden kohtausten kautta taustoittamaan. Pyöröovi on siinäkin mielessä kuvaava nimi tekniikalle, että aloittaessaan uuden kohtauksen lavalle saapuva improaja kääntää keskellä olevan improvisoija itseensä eli uuteen kohtaukseen päin. Asetelma on siis se, että muut improajat ovat keskushenkilön molemmilla puolilla rivissä tai jonossa ja vuoron perään käännetään keskellä olevaa hahmoa puolelta toiselle. Olipa hankalasti selitetty, mutta siis hyvin yksinkertainen tekniikka lopulta, kun sitä pääsee kokeilemaan. Tässähän siis voidaan lähteä sekä kontrastoimaan että vahvistamaan sitä keskushenkilön ominaisuutta. Eli jos vaikka olisi määritelty, että henkilö on omasta mielestään tosi antelias, niin jokainen taustoittava pyöröovi-leikkauksin toteutettava kohtaus voi joko vahvistaa sen miten hän auttaa kaikkia tai osoittaa häntä saituriksi, joka ei luopuisi mistään. Määrittelyvastuu on siis kohtausta aloitettaessa kohtaukseen saapuvalla improvisoijalla ja parhaassa tapauksessa keskellä olija ehdi miettiä yhtään mitään, vaan aina kun yksi kohtaus on edennyt alkaa uusi kohtaus.

No tätä kokeiltiin yhdellä omalla ohjauskerrallani siten, että tarina alkoi keskushenkilön monologilla, jossa hän määrittelee itselleen jonkun ominaisuuden, johon muut kohtaukset sitten vahvemmin tai löyhemmin liittyvät. Samalla kertaa kokeiltiin myös tämän tekniikan hyödyntämistä kolmen hengen kohtauksessa siten, että toisella laidalla on nykyhetki ja toisella laidalla menneisyyteen sijoittuva kohtaus. Esimerkkinä lähimenneisyydessä tapahtunut työhaastattelu, josta sitten keskellä oleva henkilö kertoo nykyajassa kotona. Kohtausta leikataan pyörovitekniikalla niin, että fokus on välillä työhaastattelussa ja välillä kotona, jolloin kumpikin kohtaus voi tuottaa materiaalia myös siihen toiseen kohtaukseen. Tämän lisäksi tekniikkaa kokeiltiin vähän soveltaen toisen ryhmäläisen ohjauskerralla, jolloin aloitus oli parikohtauksesta. Ensimmäisellä kerralla, kun ohjasin pienelle porukalle tätä tekniikkaa se toimi lopulta tosi hyvin. Jälkimmäisellä kerralla se toimi ihan ok, mutta huomasin selkeän eron ja syyn, miksi se jäi joillekin, jotka tutustuivat tekniikkaan vasta jälkimmäisellä kerralla epäselväksi ja hankalan oloiseksi. Minä nimittäin olen todella huono valinta tähän tekniikkaan keskushenkilöksi. Se oli ihan selkeä tunnistus, että minun olisi pitänyt ehdottomasti tässä ryhmässä olla yksi laidalle jäävistä improajista, eikä keskellä. Toisaalta jälkimmäisellä kerralla haasteeksi muodostui myös se, että tekniikkaa ei ensin kokeiltu yleisesti, niin että nekin jotka eivät olleet paikalla sillä kerralla, kun sen olin ohjannut ja sitä oli tutkittu tarkemmin useamman version kautta, olisivat päässeet kartalle. Nyt nimittäin tehtiin heti versiota, jossa oli lisäkerros hahmojen luomisen muodossa ja se varmasti osaltaan nosti kynnystä osallistua. Ohjeistin siis itse harjoitteen myös jälkimmäisellä kerralla perusmuodossaan ja kerran varsinainen vastuuvetäjä lisäsi siihen sen hahmon rakennuselementin. Se olisi voinut toimia, jos tekniikka olisi tuttu kaikille, nyt se toimi ihan ok siltikin, mutta aiheutti tässä muodossaan sen, etteivät kaikki tohtineet kokeilla tekniikkaa. Se on aivan ok, en missään nimessä sano etteikö saisi jäädä sivuun. Saa jäädä. Siinä vain tulee se tunnistus, minkä voi tehdä, kun alkaa oppia ihmisten tyyliä improvisoida ja osallistua, että olisi hyvä saada kaikille positiivisia kokemuksia myös täysin vieraalta vaikuttavien tekniikoiden parissa. Heittäytymään tyhjän päälle oppii vain heittäytymällä tyhjän päälle.

Keskellä vai laidalla?

Sanoin, että olin tosi huono keskushenkilö tähän harjoitteeseen ja se pitää mitä suurimmassa määrin paikkansa. Huomasin nimittäin, että minulla oli aivan liikaa aikaa miettiä eli leikkaukset tulivat liian hitaasti verrattuna siihen tahtiin, mihin omat aivot operoivat tutussa tekniikassa. Itse arvioiden parempi olisi tuossa tilanteessa ollut laittaa joku, joka ei ollut tekniikkaa aiemmin kokeillut keskelle, koska silloin olisin voinut itse olla mukana tekemässä nopeampia leikkauksia ja välillä kierteisempiä tarjouksia. Koska tekniikka on minulle tutumpi kuin muille, niin se tarkoittaa myös sitä, että minulla on ihan eri tavalla aikaa ja tilaa prosessoida sitä, mitä pitää tehdä, jotta keskushenkilöllä pysyy koko ajan sopiva kuormitus. Huomaan, että se tahdin verkkaisuus ruokkii minussa aika huonoa puolta. Olin nimittäin aikamoisen kielteinen eli valitsin siis hahmoni strategiaksi sen, että hän on omasta mielestään hyvin antelias, vaikka on oikeasti todella itara. Se oma päätös oli siis, etät hän ei myönnä olevansa pihi, mutta toisaalta ei myöskään anna rahaa kenellekään. Se oli riski valinta, koska tyrmäys on aina hankalampi valinta toisille, kun tavallaan se tarjous, jonka he tekevät tulee tyrmätyksi, vaikka siitä olisikin kyse vain pintatasolla. Näin jälkiviisauden ja siinä tehdessäkin heränneiden tuntemusten pohjalta se oli omalta puoleltani vaikea valinta ja olisin tehnyt hommasta kaikille paljon helpompaa ja mukavampaa tekemällä toisen positiivisemman valinnan. Kuten sanoin, niin sekin valinta valinta toimi ihan ok tuossa tilanteessa ja toiset pystyivät reagoimaan sen mukaisesti. Kuitenkin ylipäätään siinä on edelleen se tärkeä tunnistus, että negatiivisuus on todella helppo vaihtoehto, joka hiipii salakavalasti ekana mieleen. Välillä olisi ihan ok hengittää sekunnin verran kauemmin ja tarttua vasta toiseen ideaan. Nyt, kun tunnistan, että tämä tekniikka ohjaa helposti negatiivisuuteen ja pintatason tyrmäyksiin, niin voisin jatkossa tietoisemmin yrittää jotain muuta. Tyrmäämisen mä nimittäin jo osaan ja sitä ei erityisemmin tarvitse treenata lisää.

Toisaalta toinen syy siihen, miksi minun olisi pitänyt olla laidalla on se, että oma heittäytymisvalmius tutussa porukassa on todella korkealla tasolla. Ei ole juuri kynnystä siihen, mihin ei lähtisi mukaan, jos siis on muutoin hyvillä mielin liikkeellä. Joskus ihan vaan se, että on ollut huono päivä, viikko tai vaikka kuukausi, voi johtaa täyteen lukittumiseen myös tutussa ryhmässä. Tällä kertaa ei ollut mitään sellaista, joten olisin ollut ihan valmis heittäytymään ja olemaan ihan niin hönö kuin sillä hetkellä satun olemaan. Se miksi puhun tästä johtuu siitä, että tajuan ainoan keinon, millä voin laskea ryhmäläisenä tai ohjaajana toisten jännitystä ja tukea rohkeutta kokeilla, on omista suojamuureista irti päästäminen. Minulle henkilökohtaisesti on kaikkein helpointa mennä ihan vieraaseen tekniikkaan mukaan silloin, kun en ole nähnyt mitään mallisuoritusta. Monet muut tässä ryhmässä ja yleisesti myös improkursseilla tahtovat ensin nähdä, mistä tekniikassa on kyse eli eivät suurin surminkaan suostu vapaaehtoiseksi, jos säännöt ovat vähänkin epäselvät. Minulle se taas on ihan luontevin mahdollinen paikka ja hetki jolloin olen melkein aina valmis vapaaehtoiseksi. Syy tähän on se, että aivan minkälainen tahansa mallisuoritus nostaa aina omaa sisäistä rimaa, ainakin vähäsen. Eli ekana mennessä kynnys voi olla korkea tuntemattoman pelon vuoksi, mutta toisena mennessä henkinen kynnys on oikeastaan korkeampi, koska minun on edelleen joissain tilanteissa tosi vaikea päästää irti paineista, joita mallisuoritus asettaa. En tietoisesti vertaile, mutta aivoissa on nyt joku versio siitä, miten tämän ”pitäisi” mennä ja se asettaa paineita. Pystyn sen kyllä ohittamaan, mutta pointtina se, että minulle improajana kaikkein helpoin valinta on tarjoutua ensimmäisenä vapaaehtoiseksi täysin outoon tekniikkaa, kun sitä ei ole kukaan muu siinä ryhmässä vielä kokeillut.

Mun ei toisaalta enää nykyään ole pakko tuntea sääntöjä täydellisesti voidakseni osallistua johonkin tekniikkaan. Kokemus tuo varmuutta tässäkin suhteessa. Missä tahansa kohtauksessa tai tekniikassa pärjää, kunhan on valppain mielin ja valmiina kuuntelemaan. Ei harjoituksen sääntöjä tarvitse välttämättä tietää täydellisesti ja saa niissä mokatakin, koska sitäkin kautta voi oppia. Säännöt voivat tukea tai haitata, vähän tilanteesta riippuen. Jumiin niihin ei kuitenkaan kannata jäädä, koska epätietoisuuden ja epävarmuuden sietäminen on yksi semmoinen improlle keskeinen taito opeteltavaksi. Se, että pystyy päästämään irti kontrollista ja tarpeesta tietää ”oikeat” vastaukset. Se, että itse pystyn päästämään irti siitä ajatuksesta että jonkun toisen tekemän suoritus olisi malli tai joku ”oikea” tapa toimia tässä tekniikassa, on harjoituksen tulosta. En minä alussa siihen ole pystynyt ja nytkin se on joskus haastavampaa ja joskus ihan helppoa. Jokaisen se on kuitenkin omakohtaisesti prosessoitava ja löydettävä tavat toteuttaa asioita omassa improvisoinnissaan ja miksei myös elämässäänkin. Tai sitten ei. Eihän mikään velvoita oppimaan improvisoimaan tietyllä tavalla tai reflektoimaan asioita millään tietyllä tasolla. Todennäköisesti voi aika huoletta improvisoida menemään, vaikkei pysähtyisikään ikinä kriittisesti pohtimaan näitä asioita. Tietysti sitten todennäköisesti törmää aina samoihin seiniin tai jää jotain olennaista huomaamatta, jos ei ikinä reflektoi, ei ankaran kriittisesti, vaan uteliaasti tutkien myös omaa tekemistään. Itse olen näitä asioita paljon pohtinut ja pohdin edelleen, joten siksi availen näitä aivoituksiani myös täällä. Oma impropolkuni on ollut viimeiset kolmisen vuotta hyvin vaihteleva. Jotain voi oivaltaa ja sen voi myös unohtaa, kunnes se sama oivallus aktivoituu taas hieman eri kontekstissa. Ei ole mitään suoraa polkua, mutta voi se joillakin toki olla suorempikin. Riippuu varmaan siitä, mihin on menossa ja millä keinoilla. Itsehän en tarkalleen ottaen impron suhteen määränpäätäni tiedä, vaan haluan vain oppia improsta kaiken mahdollisen. Siksi oma polku sekä improvisoijana että impro-ohjaajana on enempikin spiraali tai joku rönsyilevä kasvi, joka leviää sattumanvaraisina hetkinä, eri kohdista, yhä laajemmalle alueelle. Siinä on joku logiikka, mutta se selviää vasta, kun asiat ovat tapahtuneet. Miten voisi olla mahdollista tietää, mitä kaikkea ei vielä tiedä ja mitä kaikkea siistiä niiden mahdollisuuksien ovien löytymisen jälkeen voi oppia?

Kohti uusia rönsyjä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑