Improvisaatio IV -kurssi – Perustaa rakentamassa (ImproKampus)

Eilen improiltiin ImproKampuksen Improvisaatio IV -kurssin toinen kurssikerta ja nyt päästiin sitten useammasta kohtauksesta koostuvan tarinan kokeilemiseen asti. Toki pidempää improa on jo tullut eri kursseilla tehtyä hyvin erilaisin raamein. Näin ollen pitkälle tarinapohjaiselle improlle tyypillinen ajatus siitä että lähdetään ensin luomaan vakaa pohja, jossa kaikki on hyvin, ei ole vieras. Ristiriitoja on hyvä välttää tarinan ihan alussa ja jos jotain konflikteja syntyy ne on hyvä ratkaista. On tietysti hyvä ohjata siihen suuntaan, että konflikteja ei olisi ollenkaan, mutta niitä syntyy niin helposti, että ehkä hedelmällisempää on ohjata ratkaisemaan ongelmat hyväksynnän avulla. Nämä on kaikki juttuja missä kehittyy harjoituksen myötä ja se on kuitenkin hyvä olla tietoinen siitä omasta konflikti- ja draamaherkkyydestään. Tuleeko helposti kehitettyä yksinkertaiseenkin kohtaukseen nopeasti paljon draamaa ja tuntuuko siltä että sinne pitää sitä lisätä? Se ei ole väärin, vaan siitä on hyvä olla tietoinen, jotta voi treenata sitä että mitä jos tällä kertaa pyrkisikin ratkomaan ongelmia, niiden luomisen sijaan. Miten sellainen onnistuisi? Olen itse hyvin vahvasti sen puolella, että omien vaihtoehtojensa määrää kannattaa kasvattaa. Jos se draaman luominen tai konfliktien ratkominen on jo helppoa niin, mitä jos kokeilisi päinvastaista ratkaisua. Huomaan, että minulle on yleensä helppoa lähteä tosi hitaasti liikkeelle tai vaihtoehtoisesti tosi dialogivetoisesti, jolloin tekeminen jää vähiin. Eilen kokeilin erilaista ratkaisua.

Lämppäreiden jälkeen lähdettiin tutkimaan tarinoiden aloituksia eli tehtiin vain yksi aloituskohtaus per pari ajatuksella, että se on osa pidempää tarinaa. Tarkoituksena luoda vakaa perusta, jossa niillä ihmisillä on kaikki vielä hyvin. Ei tartte tapahtua mitään erityisen mielenkiintoista tai mullistavaa. Ihan vaan ollaan ja määritellään vähän ketä nämä tyypit ovat ja pohjustetaan sitä maailmaa missä ollaan. Se ehkä minkä kursseilla huomaa aika selkeästi on, että tietty asetelma toistuu lähtökohtana tosi helposti. Tarkoitan opetustilanteita, jossa toinen tekee jotain ja toinen opettaa tai kommentoi sitä tekemistä. Eikä siinä ole mitään pahaa tai väärää, vaikka se monissa lähteissä ns. impron sääntöjen vastaisena mainitaan. Saa tehdä opetuskohtauksia ja silti olis hyvä kokeilla muitakin vaihtoehtoja, että mitä jos liittyis siihen tekemiseen. Sen sijaan, että ohjaa ja opettaa toista, niin mitä jos siinä onkin kaksi tasaveroista työkaveria juttelemassa työskentelyn lomassa. Mitä, jos ei luokaan siihen heti sitä hierarkiaa, vaan lähdetään siitä että nämä on ihmisiä, jotka ovat tässä koska haluavat olla siinä toistensa kanssa. Nämä on valintoja ja kaikenlaisia kohtauksia tarvitaan. Lähinnä vaan tässäkin se, että jos huomaa aina lähtevänsä opettamaan toista, jos tämä tekee jotain miimistä toimintoa, niin mitä jos tällä kertaa ei opettais. Se on ehkä se selkein tie oman ilmaisulaajuuden kehittämiseen, että tulee tietoiseksi yleisimmistä valinnoistaan ja kokeilee sitten päinvastaisia valintoja. Mitä tapahtuisi, jos ei tekisi niin kuin yleensä tekee?

Miimiä ja nimiä

Itse tein parin kanssa tehdyssä aloituskohtauksessa sen ratkaisun, että kun huomasin meidän jäävän siihen keskustelemaan niin ehdotin toimintoja. Koska olen hyvin ehdollistettu improdelfiini, niin jos en muuta keksi, niin ehdotan kahvinkeittoa. Sitä siis ehdotin ja tietenkin niin päin, että minä keitän kahvia ja toinen voi tehdä leipiä. Miksi? Mä en niin edelleenkään pysty miimisesti keittämään kahvia ja puhumaan samaan aikaan. Miksi ihmeessä en vieläkään älynnyt keittää pannukahvia? Se kun tajuaa siinä häärätessään, että tässähän on on lopulta aika monta vaihetta, mitkä pitäisi muistaa tehdä järjellisessä järjestyksessä. No siitä tuli sitten lopulta juuri niin suuripiirteistä kuin kahvinkeittoni yleensäkin on. On kahvipuruja ja vettä eli on kahvia. Se maistuuko se hyvälle vai myrkylle on sivuseikka. Huomaan kuitenkin että se miiminen toiminta vie tosi paljon prosessoritehoja aivoista, kun siihen oikeasti keskittyy. Toisaalta se myös avaa aisteja kuulemaan. Ei näkemään, koska silmät keskittyy siihen näkymättömään eli mulla ei ole aavistustakaan, mitä parini teki selkäni takana muuten kuin lopputuloksen kautta. Teki ne leivät ja antoi minulle toisen eli se oli selvä. Mutta jos hän esimerkiksi määritti jonkun esineen tai tason selkäni taakse niin se jäi huomaamatta. Tämä on yksi miimin haaste, jos tehdään samaan aikaa eri asioita eri puolella tilaa. Miten keskittyä riittävästi siihen omaan tekemiseensä, mutta samalla olla tietoinen siitä mitä toinen tekee. Ei se ehkä täysin ole mahdollista, jos pelataan vain näön varassa ja oletetaan kaverin huomaavan mitä teet. Sen takia joskus on ihan hyvä myös määritellä tilaa vähän puheella tai muutoin vähän pöljältä tuntuvankin ilmiselvästi. Sama on määrittelyjen ja varsinkin nimien kanssa. Se voi tuntua hölmöltä, mutta niitä nimiä kannattaa oikeasti improkohtauksessa toistella, koska ne unohtuu järkyttävän nopeasti. Yksi kesän festareilla kohtaamani ryhmä oli ratkaissut asian niin, että jokainen esiintyi kaikissa heidän tekemissään impronäytelmissä aina omalla nimellään. Se on yksi ratkaisu, mutta yleisempää on se että käytetään keksittyjä nimiä, jolloin toistosta tulee ystävä. Eli vaan jankutetaan ja toistetaan sitä toisen nimeä naurettavuuteen asti, jotta se jää mieleen.

Nimien toistamisen merkitys kävi tosi selväksi jo tekemässämme lämppärissä, missä lähdettiin liikkeelle omasta nimestä. Sitten lähdetään liikkumaan tilassa ja kohdataan yksi kerrallaan toisia improajia. Kohdatessa otetaan sitten aina se toisen sanoma nimi ja seuraavalle henkilölle esitellään itsensä sillä nimellä. Ennen ekaa kättelyä sinulla on oma nimesi ja kättelyn jälkeen kättelemäsi henkilön nimi. Sen jälkeen nimi ja henkilö eivät enää välttämättä liity toisiinsa. Jos saa oman nimensä takaisin, niin pääsee pois pelistä. Teimme harjoitteen kolmeen kertaan ja vasta kolmannella kerralla kaikki pääsivät pois pelistä. Kahdessa aiemmassa kokeilussa kiertämään jäi sellaisten improajien nimiä, jotka oli jo kätelty pois pelistä. Siihen voi olla monta syytä, mutta yksi selkeimmistä oli se perinteinen, että ei varmistuttu siitä toisen nimestä. Kuultiin se kerran ja parin askeleen jälkeen se sitten saattoikin jo unohtua, kun kohtasi toisen ihmisen. Itse huomasin, että minulle kävi ensimmäisillä kerroilla niin etten enää lopussa muistanut kenen nimi minulla oli. Se tieto vaan katosi saman tien, kun aloimme keskustella siitä mitä nimiä peliin oli jäänyt, kun se ei mennyt loppuun saakka. Kuunteleminen ja ennen kaikkea kuullun toistaminen on tärkeää. Varmistuminen siitä, että kuuli oikean nimen ja että toinenkin kuuli oikean nimen. Ei oleta mitään, vaan varmistaa, että tieto varmasti välittyy. Kolmannella kerralla sitten itsekin aloin toistelemaan saamiani nimiä ääneen ja samoin tekivät muut. Sillä kertaa päästiin sitten loppuun saakka ja jokainen sai oman nimensä takaisin. Se on hyvä muistaa, että toisto on oikeasti ystävä. Samoin vuorottelu, sillä miten monesti kätellessä kumpikin sanoo oman nimensä samaan aikaan, kun toinen sanoo omansa. Eikä siinä sitten välttämättä keskittynyt kuuntelemiseen, kun keskittyi samalla kättelemiseen ja myös oman nimensä sanomiseen. Varmaan aika monelle on tuttua se, että tapahtuman alussa esittäytyy jonkun kanssa ja sitten tajuaa jonkin ajan kuluttua ettei muista yhtään, mikä sen toisen ihmisen nimi oli, eikä kehtaa enää kysyä. No itse olen tehnyt tästä samasta nimileikistä sen verran ikimuistoisen version oikean elämän puolella, että mieluummin nykyään toistan nimeni, vaikka toisen mahdollisesti pitäisikin tietää se. Oikeasti, miten paljon ihmisiä sitä elämänsä aikana ehtii kohdata ja miten monta nimi- ja kasvoparia pitäisi muistaa. Ei pysty. Muistan kasvot helposti, mutta nimet menevät usein puuroksi juuri sen vuoksi, että usein ihmisen nimen kuulee ehkä kerran ja silloinkin mahdollisesti huonosti. Sen jälkeen kukaan ei enää esittäydy. Aikuisena kohtaamiensa ihmisten nimiä muistaakin huomattavasti huonommin usein kuin kouluaikana kohtaamiensa juuri siksi, että silloin niitä nimiä jankutettiin. Parhaimmillaan kuuli jokaisen luokkalaisensa nimen joka aamu, kun tarkistettiin ketkä ovat paikalla. Voi osalla ihmisistä olla myös aidosti huono nimimuisti, mutta ei minulla ole. Jos sanon niin, niin se on tekosyy. Mä en muista jonkun ihmisen nimeä siksi, että olen kuullut sen mahdollisesti vain kerran ja silloinkin huonosti. Toki jonain hetkenä saattaa ihmisen nimi hetkeksi unohtua, mutta jos olen sen joskus kuullut niin, että se on muistiin tallentunut, niin yleensä myös tiedän jos kohtaan sen ihmisen vuosien päästä. En voi syyttää muistiani siitä etten keskity ja kuuntele. En nimittäin ole silloin antanut muistilleni edes mahdollisuutta muistaa nimeä.

Kolmen kohtauksen tarinat

Pitkässä improssakin on paljon eri lähestymistapoja tarinan rakentamiseen. Joskus edetään hyvin orgaanisesti ilman sen suurempia kehikoita, vaan omaan draaman- ja tarinantajuun luottaen.  Joskus on selkeä rakenne, vaikkapa kohtausten määrän osalta, mikä ohjaa ainakin osin valintoja. Tällä kertaa teimme kolmen kohtauksen tarinoita pareittain siten että lavalla oli useampi pari, jotta päästiin myös harjoittelemaan leikkauksia. Eli pari A tekee omaa tarinaansa ja pari B omaansa, siten että leikataan aina toisen parin edeltävä kohtaus ja aloitetaan oma. Kaavana oli se, että ensimmäinen kohtaus kertoo nykyajasta, toinen menneisyydestä ja kolmas tulevaisuudesta. Hahmoja sai myös vaihtaa eli jokaisen kohtauksen ei tarvitse sisältää samoja hahmoja kuin aloituskohtauksessa. Tässä kohtausrakenteessa ideani oli myös draamankaaren tutkiminen siten, että nykyhetkessä luodaan alusta ja rutiini tarinalle, menneisyydessä tapahtuu käänne (tilt), joka rikkoo luodun rutiinin ja tulevaisuudessa sitten tulee se ratkaisu eli uuden normaalitilanteen / rutiinin esittely. Ihan simppeli lyhyehkö kolmen kohtauksen tarina. Eilen huomasin tekemässämme pidemmässä tarinassa, jonka teimme, että oikeasti otin vähän aktiivisemman otteen. Määrittelin asioita ja otin myös vastuuta. Minulle on hyvin tyypillistä se, että jos jotain pahaa tapahtuu niin olen yleensä uhri. Nyt varsin viattomasti alkanut tarinamme eskaloitui aika nopeasti.

Se oli ensinnäkin mielestäni tosi kiva tarina tehdä, koska siinä oli semmonen ihana rauha, mikä mahdollistaa tosi pientenkin juttujen havaitsemisen toisessa, tilassa ja itsessään. Ihan tarkkaan en muista mistä lähdettiin liikkeelle, mutta ruvettiin puhumaan seinästä ja sen maalipinnan väristä. Sitten oltiinkin jo puhumassa siitä, miksi se seinä ylipäätään oli maalattu ja tietenkin joku makabeeri tyyppi (minä) tyrkkäsi sinne ajatuksen verestä. Mikä oli sinänsä hyvä tarjous, koska siinä samassa jostain ulkoa alkoi kuulua hälytysajoneuvon sireenin ääni. Sitten oltiin siinä hiljaa ja sidottiin se onnenkantamoinen tarinaan. ”Menivät ohi. Hyvä.” Eka nykyhetken kohtauksemme päättyi ja toinen pari alkoi tehdä oman tarinansa menneisyyskohtausta. Siinä sivussa istuessa mielessä välähteli toisten tarinaa seuratessa sata ideaa miten se veri siinä seinässä voisi selittyä. Mitä pitäisi seuraavassa menneisyyteen sijoittuvassa kohtauksessa tapahtua, jotta se aiemmin nähty nykyhetki tulisi perusteltua? Kun menin siihen lavalle takaisin niin minulla oli edelleen ne sata ideaa, mutta en käyttänyt niistä mitään. Katsoin vaan pariani ja poimin sieltä ne impulssit siihen, mitä on tapahtunut. Voi olla ideoita ja voi niitä myös toteuttaa, mutta kannattaa myös antaa tilaa aisteilleen, jotta ei tarvitse keksiä mitään. Ei tarvitse väkisin yrittää keksiä selitystä tai edes sitä ollaanko nyt kaukana menneisyydessä vai tyyliin viisi minuuttia aiemmassa ajassa. Katsoin toista ja tajusin, että hän näyttää oman tulkintani mukaan järkyttyneeltä ja vähän ehkä myös kyllästyneeltä. Siinä kohtaa mulle oli tasan selvää, että siinä lattialla on nyt ruumis ja oma hahmoni on tilanteeseen syypää. Kyllä olin miettinyt myös vaihtoehtoja, joissa en olisi tehnyt mitään pahaa ja asialle olisi viaton selitys, mutta miksi fiktiossa valitsisin jonkun niistä, kun voi myös valita sen vaihtoehdon, jota ei oikeassa elämässä toivoisi tapahtuvan. Eli eipä siinä sitten muu auttanut kuin kantaa ruumis piiloon ja mennä eteenpäin miettimään seinälle roiskuneen veren peittämistä maalaamalla. Se oli yksi pienimmän mahdollisen assosiaation valinta. Seinällä on verta, joka on maalattu piiloon, joten menneisyydessä selitetään miksi siinä on verta ja lähdetään maalaamaan se seinä.

Se oli lopulta aika helppo yhtälö. Sen sijaan tulevaisuuteen sijoittuvan kohtauksen visiointi oli itselleni haastavaa. Ei tullut mitään hyvää ideaa toisten viimeistä kohtausta katsoessa. Okei välähti mielessä vankila tai vanhainkoti, että on jääty kiinni tai sitten ei ole. Siksi, kun itse oli niin jumissa, oli aivan ihanaa, että toiselta tuli heti sellainen idea, johon halusi lähteä mukaan. Hän tulikin lavalle asunnonvälittäjänä ja olin heti mielessäni että ”KIITOS!”. Se oli jotenkin vaan ihan täydellinen paketointi sille lyhyelle tarinalle. Tässä ois tämä sama asunto, jota nyt kaupataan uudelle tyypille. Sitten siinä tulee just se yleisön kannalta herkullinen tilanne, että voi tietää enemmän kuin ne hahmot siinä lavalla. Näyttelijät toki tietävät kaiken mitä on tapahtunut, mutta ne uudet hahmot eivät (välttämättä) tiedä. Se on improtessakin tosi herkullinen tilanne, koska sitten voi hyödyntää sitä aiemmin määriteltyä. ”Aivan ihana tämä keltaiseksi maalattu seinä. — Näkee että tämä on onnellinen asunto.” Voi oikeasti leikkiä, sillä mitä aiemmissa kohtauksissa on jo määritelty ja luoda jotain täysin erilaista. Yleisölle on selvää, että se on se murha-asunto ja ehkä se kiinteistönvälittäjäkin tietää enemmän kuin kertoo, mutta asunnonostaja ei tiedä mitään. Se oli kyllä valtavan hieno pieni matka fiktion maailmaan ja improvisoituun tarinankerrontaan. Nämä on just sellaisia hetkiä ja juttuja minkä takia impro on niin kivaa. Alussa ja matkan varrella sulla ei ole mitään havaintoa siitä mihin tässä nyt ollaan menossa. Sitten lopussa se on täysin selvää ja kaikki mitä aiemmin on tehty on perusteltavissa. Ei tartte missään kohtaa tietää miksi joku juttu tapahtui tai mikä asia muodostuu merkittäväksi. Voit oikeasti luottaa omaan sisäiseen tarinantajuun ja siihen, että jos et itse keksi miten antaa aiemmin tapahtuneelle lisää merkitystä ja arvoa, niin kaveri kyllä tekee sen. Se on yksi syy miksi impro on parhaimmillaan ihan maagista.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑