Luuseri on tärkeään ja vaikeaan aiheeseen pureutuva monologi, jonka aikana näyttelijä Hannu Rantala sujahtaa useisiin eri rooleihin. Tämä tarina on kipeän osuva kuvaus siitä, miltä tuntuu kun joutuu asemaan, missä vaihtoehtoja ei ole. Ihminen on leimattu luuseriksi ja se antaa muille oikeutuksen kohdella häntä sietämättömän julmin tavoin. Luuseri on helppo kohde, kun se ei lyö takaisin ja kun sulkee silmät ei tarvitse edes ajatella, että se luuseriksi leimattu tyyppikin on oikeasti ihminen. Toisen ihmisen epäinhimilliseksi olennoksi luokittelu jotenkin antaa oikeuden pahoinpidellä häntä henkisesti ja fyysisesti. Se on huolestuttava ja todellinen ilmiö. Tässä ollaan isojen asioiden äärellä ja se väkisinkin sattuu myös katsojan sydämeen. Eihän mikään oikeuta sellaista väkivaltaa, mitä esityksen päähenkilö ja valitettavan moni ihminen oikeasti joutuu kokemaan arjessaan. Ei mikään oikeuta sitä, että ihminen tuhotaan sisältä ja saadaan tuntemaan itsensä arvottomaksi ja vääräksi. Eihän tällaista saisi tapahtua, mutta silti sitä tapahtuu. Ahdistavaa on myös se tässäkin esityksessä kuvattu voimattomuus asian ympärillä. Aikuiset pyörittelevät päätään ja moniammatilliset tiimit pallottelevat asialla, mutta mitään muutosta ei tapahdu kuin hetkellisesti. Kiusaajan anteeksipyyntökin on vain show’ta, jotta päästään pois tilanteesta.  Se mikä tekee tästä kaikesta todella traagista on se, että eihän lapsi voi valita itse kouluaan ja se voi olla helvetti, jossa hän joutuu joka arkipäivä pelkäämään. Olemaan pihalla piilossa kunnes seuraava tunti alkaa, koska välitunnilla voi saada turpiin tai tulla muutoin kiusatuksi. On äärettömän surullista tajuta, miten helpottunut sellaiseen tilanteeseen joutunut voi olla, kun koulun kiusaajajoukko ei tänään lyökään häntä, vaan valitsee hänen kaverinsa kohteeksi. Tämähän on ihan sietämätöntä, koska tämä on raadollisuudessaan todellisuutta monelle. hierarkia, jossa valtaa käytetään julmuuteen ja alemmalle tasolle syystä tai toisesta määriteltyjen murtamiseen.

Tarina on lohdullinen. Samoin kuin monet elämään jääneet tarinat ovat siinä mielessä, että jossain kohtaa päähenkilö löytää paikan jossa hän saa olla rauhassa ja tajuta viimein olevansa okei ja arvokas ihmisenä. Valitettavasti vaan moni oikean elämän tarina ei ole tämän tarinan päähenkilön tarina ja niiden keskiosa tai loppu ei ole yhtä lohdullinen. Tarinan päähenkilön ystävä esimerkiksi ei ainakaan tämän tarinan aikajänteen aikana toivu. Se maailma, joka oli koko peruskoulun ajan hänen helvettinsä ei katoa. Se leima ja tunne, että ei kelpaa ja muita ihmisiä pitää pelätä jää mukaan vielä aikuisenakin. Valitettavasti kaikki eivät selviä koskaan tämän tyyppisistä kokemuksista, vaan moni murtuu. Tämä tarina on kuitenkin selviytymisen tarina, jossa kerrotaan myös kodin ja sieltä saatavan tuen merkityksestä. Huoli kuitenkin jää, että entäs ne joilla ei ole edes kotona tukea. Miten yksin ihminen voikaan jäädä sellaisessa tilanteessa. Ihan oikeasti lapsi, jota kiusataan koulussa saattaa elää elämäänsä ilman yhtään ystävällistä sanaa tai kosketusta koko päivänä. On kammottavaa ajatella, mitä sellainen lapsuus ja nuoruus voi tehdä ihmiselle. Miten paljon joustavuutta ja vahvuutta se vaatii, että noin lohduttomissa olosuhteissa pystyy kasvamaan tasapainoiseksi aikuiseksi. Osa siihen pystyy, mikä on hienoa ja niitä tarinoita on hyvä kuulla. Parempi inhimilliseltä kannalta tietysti olisi jos ketään ei alunperinkään rikottaisi niin, että hän joutuu itsensä kokomaan uudelleen. Eihän se, että on erilainen, outokin, voi olla lupa kohdella toista julmasti. Se inhimillisyyden katoaminen, kun ihmiset joko kiusaavat tai ummistavat silmänsä katsoen toisaalle, on pelottavaa.

Vaikka kiusaamista ja väkivaltaa ei ehkä pystytä poistamaan ikinä kokonaan on asioita, mitä voidaan tehdä. On asioita ja valintoja, millä voidaan auttaa kiusattua ja uhreja jo silloin, kun tilanne on akuutti, ei vasta vuosien jälkeen. Sehän tässä on se asian ydin. Sen varmistaminen, ettei ketään ihmistä tuhota tuolla tavoin. Ei se voi olla oikein, että koko kouluajan joutuu pelkäämään. Jos kiusaajaan ei pysty vaikuttamaan, niin sitten paras mitä voi tehdä on tukea ja olla läsnä kiusatulle. Omalta osaltaan tarjota hänelle ymmärrys, että hän on ihmisenä ja juuri omana itsenään arvokas. Että hän ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi. Ei kenenkään pitäisi joutua tuntemaan itseään täysin arvottomaksi. Ne teot ja valinnat mitä tekee kannattaa kohdistaa sen kiusatun aseman ja olon parantamiseen. Ei herkkyys, kiltteys tai nörtteys ole vika. Se on okei, että olet sellainen kuin olet.

Omakohtaisesti sitä heräsi myös ajattelemaan omaa nuoruutta. Vaikka en kenties ollut julminta sorttia, niin kyllähän se oma arvottomuuden tunne esti monesti näkemästä tai auttamasta muita. Ajatteli, että ei kukaan kaipaa tukea minulta, koska olen itse arvoton. Niin kuin tässäkin esityksessä todettiin, niin edes luuseri ei halua olla toisten luuserien kanssa, koska salaa toivoo pääsevänsä pois luuserikastista. Omassa nuoruudessa leimasin varsin varhais itseni arvomuuden tunteeni vuoksi luuseriksi, niin oletin että minun tukeni olisi muille ihmisille suunnilleen yhtä toivottua kuin myrkytetyksi tuleminen. Se oli oma minä-kuplani, mikä esti minua silloin näkemästä maailmaa sellaisena kuin se on. Se kupla teki minusta voimattoman auttamaan ja olemaan tukena kenellekään, edes itselleni. Jos tuon oman minä-kuplansa ulkopuolelle pääsee, niin alkaa näkemään ettei ole yksin. Ei ole niin erilainen tai arvoton kuin ehkä uskoo. Voi löytää asioita, jotka yhdistävät erottamisen sijaan. Näkee, että eivät toisetkaan niin ehjiä ole, mutta heidän särönsä ovat ehkä vähän eri kohdissa. Toivoisin kuitenkin, että sen ymmärryksen löytääkseen ei tarvitsisi ensin pelätä yksin läpi peruskoulun, vaan että se olisi läsnä koko elämän.

On hyvä asia, että tämän tyyppisiä esityksiä tuodaan teatteriin ja viedään nuorten arkeen. Herättää ajatuksia ja sen vuoksi onkin hyvä, että esitykseen kuuluu myös loppukeskustelu, jotta nähtyjä asioita voidaan myös purkaa yhdessä.

Luuseri

Alkuperäinen nimi Henrik en tönt
Teksti Henrik Ståhl
Ohjaus Miikka Tuominen
Visualisointi Tellervo Syrjäkari
Valosuunnittelu Asko Konttinen
Sävellykset, ääni- ja videosuunnittelu sekä piirrokset
Jani Lappalainen

Rooleissa
Hannu Rantala