Teatteri-improvisaation kesäkurssi 2018 – osa 3: demoesitys (Stella Polaris)

Tämä kurssi on siinä mielessä vähän poikkeuksellinen moniin muihin kursseihin verrattuna, että kurssin sisälle on varattu aikaa myös pieneen ystäville ja tutuille pidettävään demoesitykseen. Yleisönä on myös toinen puoli kurssiryhmästä, koska ryhmä jaettiin esitystä varten kahteen esiintyvään ryhmään. Mikä on järkevää ihan jo sen vuoksi, että meitä oli ryhmässä 18 esiintymässä, mikä on tosi paljon. Odotusaikaa tulisi tosi paljon yksilötasolla, jos kaikki olisivat samassa esityksessä mukana. Siksi on hyvä, että sivustalla odottelun sijaan sai käyttää aikaa myös kaikessa rauhassa esityksen seuraamiseen ilman, että tarvitsee aktiivisesti kuunnella onko tarvetta mennä auttamaan lavalle. Onhan se myös kiva, että on sitten kans yleisöä, jos ruvetaan esiintymään. Kun kyseinen demo esitys  oli arkena keskellä päivää, niin niitä tuttuja ja kavereita ei välttämättä ole sinne yleisöön niin helppo saada paikan päälle. Yleisön määrällä sinänsä ei ole väliä, vaan ihan sillä tiedolla, että nyt ollaan livenä yleisön edessä improamassa. Yleisö tuo tilanteeseen vähän erilaisen energian kuin jos vaan tehtäisiin vapaasti kohtauksia muulle ryhmälle.

Jos harkitsee tätä kurssia esimerkiksi ensi kesän ohjelmistoonsa, niin ei kannata turhaan asettaa paineita tähän esiintymiseen. Kaikki tekniikat, mitä demoesityksessä tehdään ovat sellaisia, mitä on treenattu kurssin aikana ja koko ajan voi olla varma siitä, että muut kurssilaiset sekä kurssin ohjaajat Elina Stirkkinen ja Jouni Kannisto pitävät lavalla olevista improajista tosi hyvää huolta. Saa jännittää ja silti kannattaa kokeilla, koska tuo on tosi turvallinen ympäristö kokeilla pienimuotoisesti esiintymistä. Elina oli myös nimennyt ennakkoon sen kuka tekee mitäkin teknikkaa ja ne käytiin ennen esitystä läpi. Siinä kohtaa on vielä mahdollisuus vaikuttaa ja ilmaista oma tahtonsa sen suhteen, mitä tekniikkoja haluaa tai ei halua tehdä esityksessä. Kannattaa muistaa, että kieltäytyä saa, jos joku kurssilla opeteltu tekniikka tuntuu vielä liian epämukavalta. Eikä ketään sinne lavalle pakoteta, vaan esiintymisestäkin saa tietysti kieltäytyä. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, koska moni kurssille osallistunut koki sen tosi positiivisena ja vahvistavana kokemuksena, vaikka heitä jännitti.

Itselle kurssiin kuulunut esiintyminen ei sinänsä aiheuttanut enää tässä kohtaa ylimääräisiä paineita, koska olen jo aiemmin ollut yleisön edessä improamassa muutamia kertoja. Se on jo osin ainakin omalla tuttuuden vyöhykkeellä. Totta kai se on aina eri tavalla jännittävä tilanne, kun on yleisöä paikalla ja se on ihan positiivinen latautumisen tunne. Sellainen okei, nyt leikitään tosissaan. Ei vakavasti, mutta tosissaan siinä mielessä, että ollaan läsnä ja keskitytään siihen mitä ollaan tekemässä. Voi niitä irtohäröilyjä silti tulla, mutta pieni pyrkimys on siihen että nyt fokus on tässä hetkessä ja siinä mitä yhdessä saadaan luotua. Kuitenkin yhä edelleen muistaen sen, että impro on parhaimmillaan nimenomaan yhteistä leikkiä. Se on kahden tai usemman mielen yhteinen leikkikenttä ja ihanan pulppua luovuuden ilotulitus. Jotain mitä ei tule tapahtumaan toista kertaa, koska se on syntynyt juuri näiden ihmisten juuri tässä hetkessä läsnäolleista ajatuksista ja energiasta. Se on tosi kiintoisa ajatusleikki. Siinä mielessä, kun itselle se esiintyminen itsessään ei ollut jännittävä tekijä, niin lavalla pääsee tutkimaan erilaisia asioita. Miten voin omalla toiminnallani tehdä muiden lavalla olijoiden olon mahdollisimman turvalliseksi, jotta yhteinen leikki saa tilaa tapahtua, eikä kukaan jumiudu ainakaan pelon takia.

Ehkä se mitä jäin miettimään oli, että olis pitänyt vähän haastaa itseään, kun ne tekniikat joihin minut oli merkattu osallistumaan ilmoitettiin. Ne olivat kaikki tekniikoita, joissa olin todellakin turvassa, koska ne olivat sen verran tuttuja entuudestaan ja osaa oli kurssilla tehnyt moneen kertaan. Se on hyvä ja turvallinen lähtökohta improamiselle. Toisaalta pieni kipinä olisi ollut haastaa itseään vieraampien ja vielä vähän epämukavammilta tuntuvien tekniikoiden pariin esityksessä. Se ehkä vähän harmittaa, etten sanonut mitään. Siis kaikki ne mitä tein olivat ok ja silti salaa toivoin vähän henkilökohtaisen tason haastetta. Siinä on se itsensä suojassa pitämisen rutiinin (jos sellaista nyt improtessa voi olla) rikkomisen ilo, mikä jäi tässä kohtaa saavuttamatta. Ehkä myös tasapuolisuuden nimissä olisin mieluusti asettanut itseni asemaan, jossa potentiaalisesti hermostuttaisi ja jännittäisi enempi lavalle meneminen, koska monille muille tämä oli eka kerta yleisön edessä improamassa. Hassu ajatus, että jännitystäkin pitäisi jakaa tasaisesti koko ryhmään, mutta silti täysin todellinen. Tässä tullaan kuitenkin siihen ajatukselliseen ongelmaan, että miten sen voisi tehdä. Koska se, että joku tekniikka on minulle tuttu ja voisin mieluusti vaihtaa toiseen, ei tarkoita sitä etteikö juuri se tekniikka voisi olla toisille ryhmässä just se kaikkein pahinta jännitystä aiheuttava. Jos siis joku olisi halunnut vaihtaa, että ei ehdottamasti halua tehdä jotain, niin silloin olisin todennäköisesti tarjoutunut vapaaehtoiseksi. Nyt kun sellaista halua meidän ryhmässämme ei ollut, niin oletin tilanteen olevan ok. Siksi en lähtenyt ajamaan muutosta, koska mistä minä tiedän, vaikka pyytämällä itselleni haastavaa tekniikkaa tulisin samalla sysänneeksi jonkun toisen epämukavammille vesille. On hirveen vaikea olla terveen itsekäs ja samalla huomioonottava. Loppujen lopuksi asiat menivät juuri niin kuin niiden pitikin ja sillä ei ole suurempaa merkitystä missä tekniikoissa esiinnyin. Tuo kuitenkin se ajatuskela, jota siinä hetkessä pyöritin. Pystyisin tekemään muutakin ja kenties haluaisinkin, silti samalla nämä ehdotetut jutut on kans erittäin ok. Oli oikeastaan vaan hyviä vaihtoehtoja.

Yksi kohtaus, minkä haluan erityisesti  nostaa itse tekemistäni tähän vielä loppuun oli tyylilajikohtaus. Meitä oli neljä improajaa siinä ja sitä samaa kohtausta, joka tehtiin ensin kerran kokeiltiin sitten parilla eri tyylilajilla. Näistä viimeinen eli länkkäri John Waynen hengessä oli mielestäni ihana osoitus siitä hengestä mihin kurssilla oli päästy. Siinä nimittäin elämänsuojeluvaisto heitettiin hemmettiin ja yksi improaja miimisesti ampui sekä minut että toisella puolen lavaa olleen improajan erittäin hidastempoisen sananvaihdon jälkeen. Se mikä tekee tuosta hyvän jutun on se, että kumpikaan meistä ei lähtenyt kieltämään tuota tarjousta, vaan suostui uhriksi. Se on yksi semmonen juttu, mitä ei sinänsä ehkä oltu harjoiteltu sen kummemmin tai edes varsinaisesti aiheesta puhuttu, mutta se vaan tapahtu. No ehkä kuulostaa, että mitä ihmeellistä tuossa nyt on, tietenkin niin tapahtui. Vaan kun olen käynyt aika monella improkurssilla jo tähän mennessä, niin se on enemmänkin poikkeus kuin sääntö, että kohtauksessa suostutaan uhrin rooliin. Okei no minä uhriudun aika herkästi, jos aistin sen olevan tarpeen, koska mulle on ihan ok mennä kohtaukseen vaan kuolemaan. Joillekin ja joskus itsellekin se on kuitenkin huomattavan hankalaa ja sitä alkaa alitajuisesti suojata itseään, mikä voi sitten johtaa tarjousten mitätöintiin ja gägeilyyn. ”Heh, ohi.” Mikä voi joskus olla ihan hauskaa, mutta tuossa tyylilajissa ja tekniikassa, niin mun mielestä kuoleminen oli enempi kuin jees, koska kyllähän länkkäreissä ruumita täytyy tulla kaksintaistelujen seurauksena. Siitä tuli samalla myös selkeä lopetus sille lyhyelle kohtaukselle, kun se kyräilevä jännite purkautui ja tilanne ratkesi. Siitä hatun nosto tämän kurssin ryhmälle, että oikeasti ilmapiiri oli sellainen, missä tunsi olevansa koko ajan turvassa aivan riippumatta siitä mitä tapahtuu. Sellaisessa ympäristössä on helppo ja hyvä tutkia fiktion maailman mahdollisuuksia.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑