Peter Gwinnin kirja Group Improvisation on suurelta osin erilaisten harjoitus- ja/tai esitystekniikkojen esittelyä. Jos kaipaa ideoita siihen, mitä voisi tehdä improryhmässä, niin täältä löytyy kyllä siihen paljon juttuja. Kirjan toiseen painokseen, jonka siis itse luin, on haettu tukea myös Charna Halpernilta, joka on siis mm. yksi Truth in Comedy -kirjan kirjoittajista. Moni kirjassa esitellyistä tekniikoista ei ollut itselleni entuudesta tuttu. Vaikka jonkun verran olen Chigago-tyyliseen improon kirjallisuuden kautta tutustunut, niin tässä kirjassa näkyy aika selkeästi se, että jokainen ohjaaja ja kirjoittaja on tavallaan oma koulukuntansa. Jokainen rakentaa ihan itse tapansa ohjata (toki suurelta osin jo tunnettuja palikkoja yhdistelemällä, tiesipä niin tekevänsä tai ei) sekä muokkaa harjoitteista omaan tyyliinsä sopivia variaatioita.

Hyvä esimerkki tästä variaatioiden synnystä on Mennään pankkiin (’Let’s go to the bank’ on esitelty kirjassa s. 90-94) tekniikka, joka on syntynyt, kun kirjoittaja on kuullut idean, mutta ei ollut mukana harjoittelemassa itse tekniikkaa. Kuulemastaan hyvästä ideasta hän jatkojalosti sitten omasta näkökulmastaan toimivan tekniikan, jolla ei välttämättä hirveästi yhteistä ole sen alunperin esitellyn tekniikan kanssa. Mutta se on hyvä esimerkki siitä, että kahden ihmisen yhteisvaikutuksesta syntyvä tuotos voi olla jotain ihan muuta kuin mitä voisi odottaa. Kumpikaan ei itsenäisesti olisi välttämättä kyennyt vastaavaa tekniikkaa kehittämään.

Se mikä minua tosi paljon viehättää tämänkin kirjan tyylissä on sellainen välikommentointi, mikä elävöittää tekstiä tosi paljon. Sellaiset pienet kirjan lineaarista etenemistä rikkovat humoristiset tai muutoin asiaan liittyvät kommentit, jotka ei suoraan edistä kerrontaa ovat mielestäni tosi jees. Niitä näkee paljon käytettävän improkirjallisuudessa ja sitä kautta kirjoittaja itse hieman astuu esiin sieltä asiallisen kuvaavan tekstin takaa. Tuollaiset tyylikeinot kertovat niin paljon siitä leikkisyydestä ja huumorista, millä improon kannattaa suhtautua. Eihän nyt improkirjan kirjoittaminen voi olla vakavaa ja ryppyotsaista toimintaa. Kauhea ajatuskin ja silti ihan varmasti sellaisiakin kirjoja on, mikä on sekin hyvä juttu. Ei ole tarkoitus sanoa, että improkirja pitää kirjoittaa näin ja silti aika monessa kirjassa kertojan ääni välillä pulpahtelee iloisesti pintaan kerronnan lomasta. Muista improkirjoista hieman poiketen tässä kirjassa on käytetty valokuvia joidenkin tekniikoiden esittelyyn. Jos on jotain tiettyjä asentoja tai järjestys, missä joku liikesarja etenee, niin niitä kohtia on yleensä selvennetty improajista harjoitetta tekemässä otetuin valokuvin. Se oli aika hauska pieni lisä.

Yksi jännä pieni innovaatio, johon en muissa kirjoissa ole törmännyt on harjoitteiden kuvauksissa ryhmän jäsenten nimeäminen. Eli jokaisen harjoitteen aloittaa aina pelaaja nimeltä Doug ja muita ryhmäläisiä on nimetty sen verran, mitä kukin harjoite tarvitsee. Tämä yksinkertaistaa viittaamista ryhmän jäseneen harjoitteen kuvauksessa, koska ei tarvitse koko ajan selittää monisanaisesti mihin ja miten viesti harjoitteessa liikkuu. Nimet ovat koko ajan samassa järjestyksessä, joten on helppo seurata ketjun etenemistä. Tämä sopii hyvin yhteen tuon välikommentointityylin kanssa ja samalla se myös hienosti toteuttaa impron periaatteita selkeiden määrittelyjen osalta. Toki tämän tyyppinen ratkaisu edellyttää, että lukija on lukenut johdannon näihin harjoitteisiin, sillä muutoin se voi vaikuttaa aika kryptiseltä ratkaisulta. Tietysti sen muutaman harjoitteen kuvauksen luettuaan tajuaa, että tässä on tehty näin, joten ei se johdanto (Secret Code Club for Cool Kids -luku) ihan välttämätön ole, vaan voi tätä kirjaa lukea myös muuten kuin järjestyksessä etenemällä.

Kirjan lopussa puhutaan yleisesti improryhmistä. Siellä nousee esiin ajatus siitä, että kaikista ryhmän jäsenistä ei ole pakko pitää, mutta kaikkia pitää kunnioittaa. Omana esimerkkinään Gwinn mainitsee, että eräässä ryhmässä se tyyppi, jonka kanssa hän ei  todennäköisesti hengailisi vapaa-ajallaan oli hänen paras parinsa kohtauksissa. Tämä jäi mietityttämään siksi, että epäilen siinä olevan pieni totuuden siemen. Ruokkiiko parhaan ystävänsä kanssa improaminen automaattisesti kummankin luovuutta riittävästi vai tuleeko tutun kanssa mentyä sitten sieltä helpon ja mukavan kauttaa, jolloin ei enää haasteta toisiaan? Kontrastit ovat usein kiinnostavia ja me ihmiset tuppaamaamme usein viihtymään parhaiten itseämme muistuttavien ihmisten kanssa. Jos meillä on ihmisinä paljon yhteistä, niin saatamme impron dramaturgiassa myös täyttää hyvin samanlaisen roolikirjon. Komediallisessa improssa se voi ehkä olla haaste, koska suuri osa komediasta perustuu eroavaisuuksien tunnistamiseen sekä usein myös niiden koomiseen vahvistamiseen.

Toisaalta ei tässäkään oo mitään oikeasta tai väärää vastausta. Kyllä bestis duot voivat toimia ihan hemmetin hyvinkin ja oikean elämän hyvät ystävät voivat täydentää toisiaan lavalla. Lähinnä ehkä pointti on se, että syvän ystävyyden puuttuminen ei välttämättä heikennä yhdessä improamisen mahdollisuuksia. Vaikka henkilökemiat eivät oikeassa elämässä kohtaa, niin lavalla saattaa silti synkata. Siinä on yksi syy miksi monesti haastan itseäni kohtauksiin nimenomaan niiden ihmisten kanssa, joiden seuraan en välttämättä automaattisesti hakeutuisi oikeassa elämässä. Esimerkiksi itsestäni huomaan sen, että minulle helpointa on hakeutua enemmän pohdiskeluun taipuvaisten hitaampirytmisten ihmisten kanssa ja minulle tulee yleensä todella tukalaa materiaalia nopeasti tuottavien, vilkkaiden ihmisten kanssa. Ei toki aina, sillä se riippuu myös omasta vireystilasta, mutta monesti tulee vähän semmonen ö aapisen laidalla fiilis. Nekin ovat kuitenkin tilanteita, joissa voi oppia paljon sekä itsestään improajana että siitä miten eri tavoin improa voi tehdä.

Ymmärrän yleensä hyvin joitain ihmisiä ja toisia en osaa lukea alkuunkaan, koska en kykene tunnistamaan kontekstia, josta tehty tarjous kumpuaa. Se voi olla ihan looginen tarjous, mutta mahdollisuuksien ympyrämme eivät osu yhteen. Sitä yhteisen ymmärryksen alaa on liian vähän tai sitä ei kykene juuri siinä hetkessä vaan tunnistamaan. Aika usein itse ainakin sortuu ajattelemaan aivan liian monimutkaisesti ja se ilmiselvin vaihtoehto jää näkemättä. Kuitenkin jos pyrkisin välttelemään kohtauksia sellaisten improajien kanssa, joiden kanssa lavalla on tällä hetkellä haastavaa olla menettäisin monta mahdollisuutta kehittää itseäni. Se miten helppo jonkun kanssa on improvisoida  ei välttämättä riipu tippaakaan siitä miten hyvin toisen tuntee, jos kunnioitus on olemassa. Silloin kun voi luottaa siihen, että toinen suojaa selustasi, eikä heitä sinua ilkeyttään sellaiseen tilanteeseen, jossa sinulla on hankalaa, voi lavalla sujua hyvin. Toisaalta tunnistan myös sen, että syy miksi en joitain improajia pysty ymmärtämään, vaikka muuten synkkaiskin todella hyvin, on se että yritän niin kovasti ymmärtää sen ”oikean” tarjouksen ja unohdan sitten oikeasti kuunnella ja havaita. Se on hyvä muistaa, että improssa ei ole mitään oikeaa tulkintaa, vaan on vain tarjous, jonka voi tulkita monella tavalla. Eli ihan vaan muistuksena itsellenikin aina hyvä kuunnella ja havainnoida enemmän, koska silloin ei tarvitse koskaan keksiä yhtään mitään.