Ketterän työelämän taidot -työpaja 28.05.2018 : Tue toisia (IMPROVment)

Vierailin tällä viikolla IMPROVmentin järjestämässä työelämän taitoihin (ketterän arjen taidot) keskittyvässä työpajassa. Tämän kertaisessa työpajasarjan viidennessä työpajassa keskityttiin tutkimaan Simo Routarinteen ja Jani Turun ohjauksessa osa-aluetta, jonka työnimi on ”tue toisia”. Kuten aiemmassa ”ole oma itsesi” -työpajassa tarkoituksena oli tutkia tätä osa-aluetta paikalla olleen ryhmän ja ohjaajien yhteiskehittely (co-creation) prosessina harjoitteiden ja purkukeskustelujen kautta. Osallistujana oli kiva huomata, että tämä kevään mittainen työpajaprosessi oli auttanut heitä eteenpäin työssä. Heidän kehittämänsä mallin pariin osa-alueeseen oli työpajojen myötä löydetty osuvammat kuvaukset. Esimerkiksi aiemmin mainittu ”ole oma itsesi” osio oli työpajan jälkeen saanut uuden kuvaavamman nimen ”hyväksy ideasi”. Mikä ei sinänsä ollut yllätys työpajan yhteisten keskustelujen jälkeen, että nimi tulisi muuttumaan tuohon suuntaan. Eikä se siksikään ollut mikään yllätys, sillä onhan sama ajatus jo aiemmin kirjallisesti ilmaistu toisen työpajan vetäjän toimesta:

”Aina kannattaa hyväksyä ensimmäinen mieleen tuleva idea: se on todennäköisesti aidoin persoonallisuutemme ilmaus, minkä sillä hetkellä pystymme tuottamaan.” (Routarinne, S. (2004). Improvisoi, s. 115)

Mielestäni yllä oleva lainaus on asian ytimessä. Jos lähtee hirveästi kelailemaan ja pohdiskelemaan sitä mitä sanoo, niin ehkä oman itsensä sijaan ilmaisee sitä mitä olettaa että pitäisi ilmaista. Pahimmillaan se voi johtaa siihen, että sitten ei pystykään enää sanomaan mitään, kun oikeastaan kaikki mitä voi sanoa voi olla vähän arveluttavaa ja monitulkintaista. Kannattaa hyväksyä se oma (ensimmäinen) idea, koska se on todennäköisesti aidosti juuri siitä kontekstista ja tilanteesta syntynyt ilmaus. Tietenkin vähän voi käyttää harkintaa tilannekohtaisesti, että ei edelleenkään välttämättä jokaista ajatusta kannata sanoiksi pukea. Silti yleisesti ottaen on hyvä että ei lähde liikaa rajoittamaan itseään, koska se voi aiheuttaa ihan turhia lukkoja vuorovaikutukseen.

Miten toista tuetaan?

”Tue toisia” vaikuttaa pintapuolisesti helpolta ajatukselta ja jälleen parin tunnin aikana selvisi, miten paljon kerroksia tässäkin asiassa on. Yleisenä pohdintana nousi esiin se, että kenen ehdoilla tukea tarjotaan? Sitähän voi ajatella tukevansa toista, vaikka oikeastaan tyrkyttää jotain ideaalia siitä miten omasta mielestä toista voisi parhaiten tukea. Eihän se sitten ole välttämättä toisen tukemista millään tavalla, vaan jotain ihan muuta. Siitä päästään kiinni siihen ajatukseen, että tukeminen vaatii vuorovaikutusta, toisen havainnointia sekä hyväksyntää. Miten sitä toista voisi oikeasti tukea juuri nyt sellaisella tavalla mikä sopii hänelle? Sen sijaan, että menee valmiin mallin kanssa, että näin tämmösessä tilanteessa kuuluu tehdä, niin voi vaikka kysyä siltä toiselta ihmiseltä miten häntä voi tukea. Joskus tukeminen voi tarkoittaa sitä, että antaa toisen olla hetken rauhassa omissa oloissaan tai sitten on vaan läsnä ja hengittää samassa tilassa sanomatta mitään. Ei toisen tukeminen välttämättä aina ole näkyvää ja suurieleistä, vaikka voi se sitäkin olla. Hyväksyvä kuunteleminen ilman omaa agendaa voi olla monesti paras tuki mitä voi tarjota. Eikä se edellytä sitä, että tarvitsisi pyrkiä ratkaisemaan toisen tilannetta millään tavalla.

Joskus taas sitten pitää tönäistä kaveri reunan yli, mutta niin voi tehdä vain jos on muistanut sitoa turvaköyden. Kyllähän toisen tukeminen voi olla myös toisen haastamista menemään epämukavuusalueelleen. Siitä päästäänkin siihen, mitä työpajassa myös pohdittiin, että pitääkö tuen saamisen tuntua välttämättä hyvältä. Oma mielipiteeni on, että ei, koska joskus jos jotain täytyy muuttaa, niin se muutos voi tuntua sillä hetkellä pahaltakin ja silti se voi olla parasta mitä sinulle on tapahtunut. Jos ihan improkontekstista puhutaan, niin kyllähän ne suurimmat oivallukset ovat löytyneet semmoisina hetkinä, kun on tuntunut ihan todella epävarmalta tai jopa ahdistavalta. Mutta niissä hetkissä, mitkä on olleet kehittäviä on koko ajan ollut kuitenkin se luottamus siihen, että joku turvaa selustan tai pitää vaikka kädestä, jos se on tarpeen. Turvallisuuden tunne on tärkeä, vaikka se varsinainen tuen saaminen ei tuntuisi juuri sillä hetkellä hyvältä. Sitten, jos sitä turvallisuutta ja luottamusta ei ole, niin sen jälkeen tuon tyyppisessä toiminnassa ei enää puhuta tuesta, vaan ehkä jostain ihan muusta.

Olen myös kokenut sen, että miten pahalta se tuntuu, kun sysätään ilman tukea epämukavuusalueelle ja ne kokemukset eivät aina välttämättä ole johtaneet kehittymiseen, vaan ovat saattaneet saada sulkeutumaan. Tähän liittyen työpajan keskusteluissa nousi myös käsitteenä esiin Lev Vygotskin teoriaan liittyvä lähikehityksen vyöhyke (zone of proximal development, ZPD), mitä on laajasti sen jälkeen myös tutkittu, mutta ei nyt mennä teoriaan syvemmällä. Lähinnä siis ajatuksena se, että tuetusti ihminen voi suoriutua myös sellaisista asioista, mitä ei itsenäisesti pystyisi vielä tekemään. Silti siinäkin pitää tunnistaa ne oppimispotentiaalin rajat. Haastaessa voi hyvällä intentiolla mennä kerralla liian kauas toisen lähikehityksen vyöhykkeestä, jolloin toinen ei pysty enää edes tuettuna tekemään tai oppimaan sitä asiaa. Silloin on hyvä miettiä sitä, että mitä pitäisi tehdä ja millaista tukea tarjota, jotta sen oppijan olisi mahdollista sille tasolle päästä. Suora loikka kuilun yli ei välttämättä ole mahdollinen, mutta kiertämällä pidemmän polun kautta sillalle voidaan silti päästä sinne toiselle puolen. Joskus tosin se siltakin pitää itse rakentaa ennen kuin päästään eteenpäin.

Harjoitellaan harjoittelematonta

Työpajan aikana pääsimme kokeilemaan erilaisia pääosin pariharjoitteita, joista suurin osa oli jossain muodossa impron puolelta tuttuja. Se on kuitenkin jännä, miten erilaiselta sama tai samantyyppinenkin harjoite voi tuntua eri ihmisten kanssa. Esimerkiksi sana kerrallaan tarina on tosi tuttu tekniikka ja silti se on aina ihan ylläri miten se uuden parin kanssa toimii vai toimiiko mitenkään. Tällä kertaa genrelähtöinen ohjeistus teki välillä siitä parin kanssa tarinan kertomisesta tosi raskasta. Jos toisella oin ohjeistuksena, että kerro kauhutarina ja toisella romanttinen tarina, niin ei siitä oikein yhteistä tarinaa tule. Toisaalta siinä huomasi myös tosi selvästi sen, miten helppo sillä kauhugenrellä on vääntää sitä tarinaa haluamaansa suuntaan. On vaikea rakentaa hirveästi romantiikkaa, jos tarinan joka toinen sana on ”verinen” tai ”ruumis”. Se tuli myös purkukeskustelussa esiin hyväksymisen ja tyrmäämisen kautta, että miten helppo sillä negatiivisella on lytätä se positiivinen.

Toisen tukemista tutkittiin myös parikeskustelujen avulla, siten että niissä vaihteli se kuka tukee ja ketä vai tukeeko kukaan ketään. Toinen tukee toisen tarinaa -ajatuksella keskustelu on ihan miellyttävää ja se toimii, jos toisella on joku tarina minkä hän haluaa jakaa. Se on ihan ok keskustelun muoto ja tarpeellinenkin. Vähän ehkä tulee kuitenkin joskus joissain tilanteissa sellainen haastattelu tai tuettu monologi fiilis, eikä tunnu siltä että tässä keskusteltaisiin oikeasti. Tuossa harjoitteessa huomasi, että vaikka fokus oli siinä omassa tarinassa, niin ainakin itse kyselin kysymyksiä myös toiselta. Sitä toki ohjeistus ei varsinaisesti kieltänyt, vaan toisen tarinaa voisi tukea myös tuomalla itse materiaalia, kunhan se täydentää tai lisää sitä kaverin tarinaa, ei vie huomiota siitä. Toisen pakottaminen pelkäksi kertojaksi ja oma rooli vaan joo-ihmisenä ei välttämättä ole aina ja kaikissa tilanteissa toisen tukemista. Toisena oli kumpikaan ei tue toista -versio missä molempien fokus on itsessä ja siinä omassa tarinassa, mikä johti itselläni tosi negatiiviseen moodiin. Jotenkin se oli ohjeistuksessa ilmaistu, että nyt kumpikaan ei sitten todellakaan tue ketään. Silloin lähdin tosi negatiivisesti kontrastoimaan toisen sanomaa sen sijaan, että olisin vaan kertonut omaa monologia toisen ohi, mikä vois kans edustaa ajatusta kumpikaan ei tue toista. Miellyttävin vaihtoehto tässä harjoitteessa oli lopulta viimeinen molemmat tukee toisiaan -versio, koska se sopii omaan tapaani ajatella ja keskustella parhaiten. Silloin on kyseessä yhteinen keskustelu, jossa vuorojen pituus voi toki vaihdella, mutta kumpikaan ei johda tai peesaa toista, vaan vuorottelu tapahtuu luontaisesti. Kerrotaan yhteistä tarinaa.

Pelasimme pareittain myös naps-korttipeliä, mikä on yleensäkin aika kiva harjoite. Siinä siis on määritettynä jollain tapaa mitä asioita korttipakasta voi löytyä esim. kukkia, maita tai vaikka kaikki mahdolliset suomenkieliset sanat. Sitten parin kanssa nostetaan yksi miiminen kortti kerrallaan ja lyödään se yhtä aikaa pöytään ja samalla sanotaan mikä kuva omassa kortissa on. Jos tulee sama kortti eli kumpikin sanoo saman sanan, niin sitten pitää sanoa naps ja siepata kortit itselleen. Tätä on tullut improkursseilla monessa eri muodossa pelattua ja nyt tuli ehkä koettua hämmentävimmät ja toisaalta myös miellyttävimmät kokemukset tämän pelin parissa. Olin ihan helisemässä ensimmäisissä kahdessa versiossa, nauroin vaan ihan pöljänä, kun en tajunnut yhtään mitä tapahtuu. Yllätyin täysin siitä parini kilpailullisuudesta, että oikeastaan vähän salaa yritin luoda pareja eli sovittaa omat sanani hänen käyttämiinsä, mutta en itse yrittänyt edes ehtiä sanoa naps, kun se toisen into oli vaan niin hämmentävän hauskaa. Toisessa versiossa kun piti kääntää aiemmat roolit päinvastaisiksi, tunsin olevani niin kaukana omalta mukavuusalueeltani, että se outous purkautui nauruna. On niin outoa, että joku antaisi minun voittaa ja silti sen pitäisi ruokkia kilpailullista puoltani. En halua ehdoin tahdoin voittaa, mutta on joskus kilpaileminenkin voi olla ihan kivaa. Sitten niissä versioissa, missä molemmat olivat kilpailullisia tai sitten ylikorostetun kohteliaita tarjoamalla voittoa toiselle, pelaaminen oli eri tavoin kivaa. Ekassa se yhteisesti sovittu äärimmäinen minä-minä-tyyppinen kilpailullisuus oli lopulta niin intensiivistä, että se tuntui hyvältä. Sitten se yhteinen ”ei kun ota sinä vaan” tyylinen esittävä kohteliaisuus oli jotenkin niin höpsön hauskaa, että minusta sekin oli oikein kiva versio. Ei sillä silleensä ole väliä haluaako voittaa tai antaa kaverin voittaa, kunhan pelataan yhteistä peliä yhteisesti sovituilla säännöillä. Silloin on yleensä kivaa.

Miten ja milloin tuen toisia? 

Itseäni pohdituttamaan jäi tuen ajallinen ulottuvuus, mitä vähän sivuttiin työpajan alkupuolella. Pyrkiikö tarjoamaan tuellaan nopean ratkaisun vai onko valmis tarjoamaan pitkäkestoisempaa tukea. Ihan arkielämän kannalta mietin sitä tilanteissa, missä toinen yritetään saada esimerkiksi nopeasti muuttamaan mielialansa toiseksi. ”Hymyile, ole iloinen” -tyyppinen auttaminen tilanteessa, jossa toista masentaa saattaa ehkä hetkeksi tuoda jotain vaikutusta, mutta onko se aidosti kaverin tukemista hänen omista lähtökohdistaan. Miksi toisen halutaan muuttavan mielialaansa? Siksi että itse ei jaksa enää sitä valitusta vai sen vuoksi, että toisen olo aidosti helpottuisi nyt tai sitten pidemmällä tähtäimellä. Samoin se ajatus, mikä myös nousi työpajassa esiin, että voiko tuen hetken erottaa sen tuen vaikutuksesta. Voihan toista tukea, mutta pitääkö sillä aina olla joku mitattava vaikutus, jotta sitä voidaan pitää toisen tukemisena. Voihan tuesta myös kieltäytyä, vaikka olis täsmäräätälöityä ja just sitä mitä sä oikeastikin tarvitsisit. Lohdutus tai hyväksyntä voi olla joskus tosi vaikeaa ottaa vastaan, mutta kyllä se tekona silti on tukemista, vaikkei toinen sitä vastaan pysty ottamaan. Eihän ketään kuitenkaan väkisin voi tukea.

Toisaalta joskus tukemista voi myös olla se negatiiviseen tunteeseen sukeltaminen. Nyt en tarkoita empaattista samaistumista, vaan toisen tunteen hyväksymistä ja sen komppaamista. Muistan viime syksyltä erään pessimistisesti kaikkeen suhtautuneen tyypin ilmeen, kun keskustelussa hyväksyin ihan täysillä sen hänen ankean asenteensa. Jokaisella omalla (puheen)vuorollani menin ihan vilpittömästi syvemmälle siihen maailmaan, että joo niin onkin, täähän on ihan soopaa vielä tällä ja tuolla tavalla. Se hämmentynyt ilme, kun toiselta loppuu valituksen aiheet on aika ihana. Se tottumuksen tai jonkin ohjaama valitus oli saatu ulos ja sitten voitiin puhua ihan positiivisessakin sävyssä asioista. Joskus olla vaikea tunnistaa millä parhaiten toista voisi tukea ja sekin, että mitä pitäisi oikeastaan tukea. Autanko oireeseen vai siihen mikä sen näkyvän oireen oikeasti aiheuttaa. En mä tuossa mainitsemassani tilanteessa pyrkinyt toista mihinkään suuntaan vääntämään, vaan hyväksyin että okei sun mielestä tässä suorituksessa ei ole yhtään mitään hyvää.

Lopulta aika pitkän kaaren kautta todettiin, että hemmetin hyvän fontin hän on ainakin valinnut tekstilleen ja päästiin hyvässä hengessä asiassa eteenpäin. Sen jälkeen voitiin puhua työn sisällöistä ilman, että toinen koki jatkuvaa tarvetta vähätellä tekemäänsä työtä. Tässä on hyvä huomata se, että en mä missään vaiheessa ollut arvioimassa tai arvostelemassa hänen tekemäänsä työtä. Mulla ei ollut semmoseen mitään intressiä vaan mä olin aidosti uteliaasti kuulemassa asiasta. Sehän on se viesti mikä minun piti siinä tilanteessa hänelle viestiä, jotta toisen ei tarvitse koko ajan suojella selustaansa huomauttamalla työnsä puutteet ennen kuin minä ehtii. Purkaa se oletus, että toinen arvioi ja arvottaa työtäsi. Tuossa tilanteessa haluamani viestin välittämiseen toimivin keino oli mennä siihen toisen ilmaisuun mukaan, sillä olin kyllä kokeillut jo muutamaa muutakin lähestymistapaa ennen sitä. Mukaan lähtemällä pyrkimykseni oli ilmaista, että hei mä ymmärrän ja hyväksyn sen mitä sä teet ja sä saat tehdä niin ja mä kuitenkin toivoisin että ymmärrät ettei se ole nyt tarpeen. Tuossa tilanteessa se toimi ja toinen saattoi tiputtaa suojauksensa ainakin sen tilanteen ajaksi.

Yksi raaja kerrallaan

Yksi kiinnostava harjoite, mitä työpajassa pääsimme pienryhmissä kokeilemaan, oli taitelija-savi-malli -harjoite. Siinä kolmen hengen ryhmästä yksi on mallina jossain asennossa ja toinen sitten taitelijana yrittää sanattomasti ja ilman kosketusta ohjata saven samaan asentoon. Säännöt eivät kieltäneet taiteilijalta savelle mallin asennon eteennäyttämistä, joten huomasin itse tehneeni automaattisesti taiteilijan roolissa juuri niin. Sehän se taitelijan työn kannalta helpoin ratkaisu on ilman sanoja ja kosketusta, koska siinä vain itse kopioi mallin, eikä tarvitse miettiä, miten se asento ohjeistetaan niin, että savi pystyy sen ohjattuna itse tuottamaan. Se on aika olennainen pointti myös oppimisen ja ohjauksen kannalta yleensäkin. Pyrinkö oikeasti valinnoillani ja ohjausteoillani mahdollistamaan toisen oppimisprosessia vai vaan pääsemään nopeasti haluttuun lopputulokseen tarjoamalla valmiit vastaukset oppijalle. Prosessi ei välttämättä johda nopeasti tai ollenkaan haluttuun suuntaan, mutta silti sille oppijalle se prosessi on jo itsessään tärkeä. Päämäärä eli vaikkapa kokeesta tietyn numeron saaminen ei elämänmittaisessa oppimisessa ole se olennainen juttu, vaan se että oppii itse tutkimaan ja löytämään vastauksia tai oikeita kysymyksiä.

Pääsin itse kokeilemaan tuota harjoitetta kahdesti taitelijan roolissa, koska tosiaan eka kierroksella minä ja ehkä joku muukin näytti savelle mallin asennon valmiina. Nyt sitten oli ohjeistettu, että ei saa näyttää eteen, vaan jotenkin muuten pitää kommunikoida sanattomasti mallin asento savelle. Sehän meni tällä toisella kertaa ihan spektaakkelimaisen hienosti höpöksi. Mua nauratti niin kauheasti täysi kyvyttömyyteni antaa harjoitteessa savena toimineelle tyypille ymmärrettäviä tai millään tapaa kohdennettuja ohjeita. Kun savi oli saanut jonkun raajan tai asennon vähän oikeaan suuntaan, niin tajusin heti seuraavana hetkenä ohjeillani nollanneeni koko edistyksen. Se oli ihan järkyttävän huvittavaa, kun mä en vaan tajunnut miten ihmeessä pystyisin kommunikoimaan mitään ohjetta niin, että toinen pystyisi sen mukaan toimimaan. Eli ohjeistaessa ehkä kannattaa jakaa ohjeistus pieniin toteutettavissa oleviin askeliin, eikä yrittää saada aikaan liian suuria ja laaja-alaisia muutoksia kerralla. Kannattaa viitata ihan selkeästi siihen kehon osaan, mihin ohjeistus kohdistuu, niin toisen on helpompi toimia. Samoin savi voi tukea omalla toiminnallaan sitä epätoivoisesti haparoivaa taiteilijaa onnistumaan tekemällä vaikkapa rauhallisia ja pieniä muutoksia. Mutta se on hyvä muistaa, että ei tässä se lopputulos ole se olennaisin asia ja siis olihan se niin hauskaa, että aivan sama menikö mikään yhtään sinne päinkään.

Loppupohdinnat

Jos edellisestä työpajasta jäi vähän semmoinen fiilis, etten osannut olla oma itseni tai edes mitenkään rennosti läsnä, niin nyt oli ihan eri kokemus. Jotain kehitystä on siis ehkä tapahtunut tässä väliaikana. Toisaalta tämä oli harjoitteiltaan ja yleisemmin ilmapiiriltään vähän erityyppinen työpaja, mikä sekin voi vaikuttaa siihen omaan kokemukseen ja rentouden asteeseen. Tunnistan toki sen, etten käyttäydy samalla lailla jokaisessa ryhmässä. Joissain ryhmissä nyhjään nurkassa sanomatta sanaakaan ja sitten jossain toisessa porukassa olen äänessä jatkuvasti tai muuten vaan marakattina hyppimässä seinille. Ainahan se ryhmä missä on vaikuttaa myös siihen, millaiseksi oma sosiaalinen rooli määrittyy juuri siinä hetkessä. Samassakin ryhmässä eri päivinä ihan erilainen, että eihän mikään yksittäinen hetki määritä miten toimin ”aina” ryhmätilanteissa. Joka tapauksessa, tällä kertaa oli tosi rento ja hyvä fiilis, vaan olla. Ei ollut hiljaa ollessa sellainen tunne, että jotenkin suojaisin itseäni ja vaientaisin omia ajatuksiani, vaan olin rennosti läsnä ja kuuntelin muita.

Se on kuitenkin hyvä muistaa, että joskus olemalla hiljaa voi myös tukea toisia, koska silloin antaa tilaa heidän ajatuksilleen. Toisaalta sitten itse puhumalla voi kompata muita tai tarjota jotain siihen yhteiseen pöytään. Koen, että tällä kertaa myös itse pystyin jotain takaisin antamaan, enkä vain passiivisesti ottanut tietoa vastaan. Kuitenkin siihen liittyen mielenkiintoinen havainto omasta toiminnastani oli se, että vaikka viimeksi oman arvioni mukaan jumiuduin muistikirjan taakse kirjoittamaan, niin itse asiassa kirjoitin tämänkertaisen työpajan aikana moninkertaisesti enemmän tekstiä. Näissä kahdessa oli se ero, että edellisellä kerralla kirjoittaminen oli eräänlainen sijaistoiminto, kun ei uskaltanut puhua mitään. Nyt kirjoittaminen oli inspiraation ohjaamaa lentoa ja sanojen virtaa eli eräänlainen flow-tila, jossa on kevyt ja helppo hengittää. Tämä oli todella hyvä kokemus kaikkinensa. Heräsi monta mielenkiintoista pohdinnan aihetta liittyen omaan työhön ja elämään ylipäätään.

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Kiitokset Janille ja Simolle inspiroivasta ja rentouttavasta työpajasta. Tästä on hyvä jatkaa.

 

 

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑