Tarina: Auringon lapsi

Kesäkuun kunniaksi pieni Hyvän mielen korttien avulla improttu tarina. Kokeilin vähän jotain erilaista kuitenkin ja kirjoitin tarinan ensin käsin ja sitten vasta kirjoitin sen koneella. Sen myötä tarina on lyhkäisempi, mutta se on ehkä välillä ihan hyvä, että monisanainen ihminen ilmaisee itseään tiiviimmin. (Pahoittelen epäselvää artikkelikuvaa, se ei näköjään tarkentunut oikein mihinkään.)

Olipa kerran pieni tyttö, jonka silmissä hohti kesän aurinko ja jonka hiukset olivat kuin puhtainta pellavaa. Pieni tyttö oli kasvanut suojassa ja oppinut olemaan avulias ja ystävällinen kaikille. Sitten eräänä päivänä tuo pieni tyttö lähetettiin yksin kulkemaan huteralle ja pitkälle polulle, sillä se oli maan tapa. Sisukas pieni tyttönen piti kiinni ystävällisyydestään ja hänellä oli aina aikaa pysähtyä auttamaan muita. Eräänä päivänä tyttö kuitenkin huomasin jonkin muuttuneen. Ilo oli kadonnut hänen askelistaan ja hän tunsi jonkin painavan selkänsä kumaraan.

Tyttö ymmärsi, että kun hän kuunteli toisia ja sai näiden olon helpottumaan oli jokainen murhe siirtynyt hänen kannettavakseen. Kukaan ei koskaan kuullut hänen murheitaan, sillä heillä oli niin kiire kertoa omiaan, etteivät he edes huomanneet kyyneleitä pienen tytön poskilla. Yhteys toisiin oli tytölle helppo luoda, mutta se toimi vain yhteen suuntaan. Silloin tyttö ymmärsi, että näin ei voisi jatkua. Matkaa oli vielä pitkästi jäljellä ja jos hän jatkaisi muidenkin murheiden kantamista luopumatta koskaan omistaan olisi taakka pian liian painava. Niinpä tyttö päätti plöytää keinon palauttaa ilon askeliinsa ja hän pysähtyi.

Lähistöllä oli pieni surumielinen poika, jonka hymy saisi lämmöllään auringonkin kalpenemaan. Poika katseli uteliaasti tyttöä. Poika kutsui tytön mukaansa leikkimään ja riemumielin tyttö suostui ehdotukseen. Poika kuuli tytön huolen ja sen ohikiitävän yhteisen hetken aikana poika opetti tytölle salaisuuden. Tytön ei tarvitsisi kantaa toisten murheita, vaan hän voisi auttaa näitä paremmin ylittämällä omat rajansa ja pelkän kuuntelemisen sijaan antamalla vuorollaan hyvää takaisin. Näin murhe voisi kasvaa muistoksi, joka on kevyt kantaa. Tyttö hymyili koko sydämellään ja kiitti poikaa. Kun heidän katseensa tuossa hetkessä kohtasi oli se täynnä hyvää lempeää valkoista valoa ja kumpikin tunsi ilon kuplivan jälleen sielussaan.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑