Truth in Comedy – The manual of Improvisation

Tämän kirjan voisi oikeastaan tiivistää yhteen sanaan: Harold. Jos se ei sano mitään, niin hyvä. Silloin tämä kirja on sinulle juuri oikeaa luettavaa. Mikäli Harold on tuttu, niin todennäköisesti myös Truth in Comedy kirjan kirjoittaneiden nimet, Charna Halpern, Del Close ja Kim ”Howard” Johnson, ovat myös tuttuja nimiä. Chicagossa sijaitseva iO-teatteri (aiemmin ImprovOlympic) on yhden improvisaatio suuntauksen synnyinsija ja paikka, jonne myös useita suomalaisia on hakeutunut impro-oppia hakemaan. Oikeastaan siksi kyseisestä kirjasta kiinnostuinkin, koska olen tavannut useita suomalaisia improajia, jotka ovat suunnanneet chicagoon hiomaan improtaitojaa ja minun oli pakko saada selville miksi.

Kuten sanoin tämä kirja oikeastaan tiivistyy Haroldiin, joka on improformaatti, jota Charna Halpern ja Del Close ovat yhdessä kehittäneet. Kyseessä on siis pitkän impron esitysformaatti. En tässä lähde Haroldia formaattina sen suuremmin purkamaan, sillä vaikka kaikki kiteytyy tähän yhteen esitysformaattiin, on kirjassa kyse paljon muusta. Tässä kirjassa on hyvin tiiviissä paketissa kattava kuvaus impron perusperiaatteista sekä siitä, mistä komediassa piilevä totuus oikeastaan löytyykään.

Kirjan ensimmäiset yhdeksän kappaletta sivuavat kyllä Haroldia, mutta fokus on yleisemmin improvisaation ydinkysymyksissä. Loput kolme lukua (luvut 10-12) keskittyvät yksinomaan Haroldiin. Monella tapaa tämä on hyvin amerikkalainen kirja siinä, että jatkuvasti käydään dialogia kuuluisimpien entisten oppilaiden tarinoita kokemuksien kanssa. Eli tavallaan hyödynnetään kuin ostoskanavalla konsanaan tyytyväisten asiakkaiden kokemuksia (testimonials), mikä on varsin toimiva keino. Toisaalta myös se, että jokainen luku loppuu siinä käsiteltyjen aiheiden tivistelmään on hyvin ominaista ainakin amerikkalaisille tenttikirjoille, joita opiskellessa joutui lukemaan. Nämä ovat mielestäni hyviä juttuja ja antavat kirjalle omanlaisensa luonteen ja selkeän rakenteen.

Kuten kirjan nimikin paljastaa, niin tässä kirjassa keskitytään lähinnä komedialliseen improvisointiin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että komedia tarkoittaisi sitä, miten se helposti tulkitaan eli suunnitelmalliseksi hauskuuttamiseksi ja vitsailuksi. Itseasiassa tietoinen hauskuuden tavoittelu on kirjan mukaan juuri se, mikä luo tuhoaa komedian improvisaatiossa. Kirjan nimessä itseasiassa on sisäänrakennettuna se mikä tämän kirjan mukaan on komediassa tärkeintä eli totuus. Totuus, tai todenmukaisuus, on se, mikä improvisaatiossa hauskaa. Tämä on tärkeä erotus sille ajatukselle, että ollakseen hauska pitäisi mennä naurujen perässä ja kertoa vitsejä tai tarttua siihen helppoon vitsiin improkohtauksessa, joka vesittää kaiken.

Yksi kiinnostava esimerkki tähän liittyen oli kirjassa esitelty Del Closen ja Joan Riversin tekemä improkohtaus (s. 48). Kyseessä oli tunteellinen avioerokohtaus, jossa Del Closen hahmo vetoaa vaimoonsa ”entäs lapset?”. Siinä on helppo irtovitsi, jonka Joan Riversin hahmo poimii ”Ei meillä ole lapsia.”. Tällähän saattaa kyllä saada yleisöstä helpon naurun, mutta siinä myös rikotaan aikalailla kohtauksen tunnelma ja se yhteinen todellisuus. Sen sijaan, että rakentaisi yhdessä kohtausta, toinen vetään maton toisen jalkojen alta ja päättää loistaa. Jos on jatkuvasti valmis uhraamaan kaverin rakentaman todellisuuden helpon naurun kalastaakseen, voi huomata pian olevansa yksin lavalla.

Kirjassa onkin hyvin käyty läpi kaikki ne perusasiat, jotka impron parissa toimiessa olisi hyvä muistaa mm. hyväksy (joo, ja…), auta kaveria näyttämään hyvältä, tee aktiivisia kohtausta eteenpäin vieviä valintoja, määrittele tarkasti ja kuuntele sekä havainnoi aktiivisesti itseäsi, muita, ympäristöäsi sekä pelin sisällä tapahtuvia liikkeitä. Näitä on toki moni muitakin, mutta ihan vain muutaman tähän nostaakseni.

Keskeistä tässä kaikessa kuitenkin on se, että olipa kirja miten hyvä tahansa, niin voidaksesi todella oppia nämä asiat, on niitä harjoiteltava käytännössä. Kirjan nimessä tosin on tuo jatko ”The manual of improvisation” eli ajatuksena, että tämä on impron ohjekirja. Sitä se tavallaan on ja kaikki mitä kirjassa kerrotaan on hyvin helppotajuisesti ja selittävin esimerkein kerrottu. Kuitenkaan se ajatus, että tämän luettuasi osaisit improvisoida ei luonnollisesti pidä paikkaansa, koska opittua ei ole vielä sisäistetty ja se valitettavasti vaatii aikaa ja toistoja. Joitain asioita, jotka nyt aukeavat kirjasta selkeinä en oikeasti tajunnut ennen kuin useamman improkurssin jälkeen.

Kirjassa on siis paljon hyvää perustietoa improsta ja kuten improkirjoissa on tapana myös tässä kirjassa on avattu erilaisia harjoitteita ja pelejä. Esimerkiksi luvun kaksi kaavojen havainnointiin liittyvät harjoite-esimerkit olivat mielestäni kiinnostavia. Vaikka tiedostamattani kykenenkin improkohtauksista havaitsemaan toistuvuutta ja kaavoja, niin sen tiedon tietoinen hyödyntäminen on hankalaa. Siis etenkin silloin, kun olet itse kohtauksessa mukana.

Se häsläämisen ja tyhjän puheen tuottamisen tarve varsinkin improa aloittaessa on ollut ihan mieletön. Jossain kohtaa kuitenkin tajuaa, että ehkä ihan jokaiseen kaverin sanomiseen ei tarvitse vastata nanosekunnissa, vaan joskus voi sekunnin pari miettiä ja tarjota paremmin muotoillun tarjouksen. Ei siis aina ole pakko heittää sitä ihan ensimmäistä ajatusta joka tilanteessa, vaan kuuntelemalla voi saada tilannetta paremmin eteenpäin vievän idean, jonka kypsyttäminen ehkä vie tovin kauemmin, mutta on sen arvoista (esim. luvussa 5 s. 63-64).

Voisin kirjoittaa tästä(kin) kirjasta loputtoman pitkästi, mutta koska kyseessä on lopulta hyvin pieni kirja (150 sivua), niin on aika saatella tämä teksti päätökseensä. Haluaisin loppuun nostaa vielä itseäni erityisesti ilahduttaneen ajatuksen tarkkaan määriteltyjen tarjousten tekemisestä. Tämä tarina löytyy kirjan sivulta 58 ja liittyy ajatukseen siitä, että kysymällä sysäät vastuun määrittelystä toiselle.

”When two actors in a workshop were portraying a homeless couple, the wife had the idea to find a lottery ticket in the street. Unfortunately, her husband didn’t know this, so when she pointed to the ground and said ”Look, what’s that?”, the husband replied, ”Uh… it’s just a pile of shit.” 

The woman was flustered. ”No,” she said, completely denying his on-the-spot assumption. ”It’s a lottery ticket.” 

Wrong! It was a pile of shit. It would have been a lottery ticket, if only she had said so in the first place.”

(Halpern, Close & Johnson, Truth in Comedy, 2001, s. 58)

Tuo esimerkki valaisee minusta hyvin kaksi impron perusajatusta eli määrittelyjen sekä omasta ajatuksesta luopumisen tärkeyden. Jos sinulla on mielessäni selkeästi määritelty idea, niin sano se ääneen, sillä kukaan meistä ei ole ajatustenlukija. Jos haluat osoittamasi kohteen olevan lottokuponki, niin määrittele se, älä pakota toista arvailemaan ja määrittelemään kohdetta puolestasi. Toisaalta jos kuitenkin vierität määrittelyvastuun toiselle, niin hyväksy hänen tekemänsä tarjous ja jatka siitä. Ole valmis luopumaan omasta ennakkoajatuksestasi ja vie omalla vuorollasi tarinaa askel tai edes puolikas eteenpäin, ei taaksepäin.

Lisätietoa kirjassa ja tässä tekstissä mainitun improformaatin Harold’n rakenteesta löytyy mm. täältä:

http://improvencyclopedia.org/games/Harold.html

http://www.chicagonow.com/inside-chicago-improv/2013/02/what-is-a-harold/

 

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑