Mimiikka ei kuulu, ainakaan vielä, vahvuuksiini ja se on oikeasti välillä tosi turhauttavaa. Ymmärrän ajatuksen, että minun itse nähtävä se miiminen tila missä olen ensin, jotta yleisö näkisi sen. Jos en näe, niin sitä tilaa ei ole olemassa ja kävelen ihan varmasti miimisen pöydän tai minkä tahansa esineen läpi. Tahto ei vaan aina riitä tekemään näkymätöntä näkyväksi, vaikka kuinka yrittäis. Fokuksen häröillessä ja paniikin iskiessä kaikki menee sinne päin, eikä pysty keskittymään näkemään. Treeni varmasti auttaa tähän asiaan, mutta silti joskus miiminen tila jää näkymättömäksi.

Joskus se on ihan tosi pienestä itsellä kiinni, että muuttuuko tila näkyväksi vai ei. Muistan syksyltä kurssin jossa tehtiin kohtausta uimahallin suihkutilassa ja en kyennyt millään hahmottamaan kolmen muun improajan rakentamaa tilaa. En tajunnu mitä ihmettä siinä tapahtuu, vaikka tietysti kontekstin vuoksi se oli ihan selvää. Aistinvaraisesti saamani tieto oli kuitenkin liian ristiriitaista ja siinä oli useita pimeitä kohtia, joten pystynyt luomaan sen tilan pohjapiirrosta tai edes mitään kuvaa siitä. Siinä oli joku mystinen seinä ehkä tai sitten se oli pylväs tai joku juttu mitä en tajunnut. Olen sen jossain maininnut, mutta jos joku ajatteluni kannalta olennainen pienikin tieto puuttuu, niin on mun on tosi vaikea nähdä kokonaiskuvaa.

Sama oli aiemmalla kurssilla ryhmän luoman keittiön kanssa. Vaikka seurasin niin tarkasti kuin ikinä kykenin tila jäi näkymättömäksi. Muut kulkivat tilassa, mutta mä en edes halunnut mennä sinne, koska se oli ihan täynnä tuntemattomia ja käsittämättömiä asioita. Tämä toki tapahtui reilu vuosi sitten, joten sen jälkeen ainakin rohkeus on lisääntynyt sen verran, että menisin kuitenkin tilaan, vaikken mitään näekään. Sehän se oli tuossa kevään impronjatkokurssillakin, että en mä pystynyt hahmottamaan niitä ovia, joista tiloihin kuljettiin. Muistin ehkä mennessä miten edeltävä improaja oli oven avannut ja poistuessa muisti oli täysin tyhjä. Se aukes johonkin suuntaan, mutta kun avasin sen viimeksi ulkopuolelta ja nyt pitäis hahmottaa miten se aukeaa sisäpuolelta. Miksei kukaan voinut määritellä molempiin suuntiin avautuvia työnnettäviä ovia mihinkään tilaan. Se olis ollut helppoa. Siinä toki huomasi myös sen, miten usein sitä unohtaa päästää irti siitä miimisestä esineestä.

Sitten taas toisinaan tila muuttuu näkyväksi, kun joku simppeli yksityiskohta naksahtaa kohdilleen. Alkuvuoden improkurssilla kirjaston lattiaan määritelty kolo oli tällainen yksityiskohta. Kun näin sen kolon, jonka eräs improaja oli kuvaillut syntyneeksi siitä, kun hän turhautuneena takoi päätään siihen, niin koko kirjasto yhtäkkiä ilmestyi eteeni. Näin kirjat hyllyissä ja lehdet telineissä sekä koko muun sisustuksen. Johonkin muuhun yksityiskohtaan keskittymällä samaa ei välttämättä olisi käynyt. Se oli ihan maaginen fiilis. Oliko tämä tila tässä koko ajan? Miten mä en sitä äsken vielä nähnyt? Kyllä se selkeästi on mahdollista, mutta ei ehkä aina ja kaikissa tilanteissa tai mielentiloissa. Miimi ja miimiset tilat ovat hirveän kiinnostava maailma joka tapauksessa, jota vois lähteä tutkimaan enemmänkin.

Ai niin ja lopuksi sanottakoon vielä se, että jos on vaikea hahmottaa miiminen tila, niin aika usein silloin ei ole ainoa joka asian kanssa tuskailee.