Voin ymmärtää suuren määrän asioita omien kokemusten kautta, mutta silti on hirveästi asioita, mitkä todennäköisesti pysyvätkin minulle täysin vieraina. Ei kenelläkään ole omakohtaista pääsyä kaikkiin mahdollisiin kokemusmaailmoihin, vaan osa on jo lähtökohtaisesti ulottumattomissa, koska ei kuulu viiteryhmään. Se minkä ymmärrän hyvin on, että sosiaaliset konventiot eivät ole mitään automaatioita, vaikka kuinka eläisimme samassa ympäristössä. Olen mm. seurannut miten ulospäinsuuntautunut ihminen koettaa väkisin saada selkeästi, syystä tai toisesta, sosiaalisesti ahdistuneen ihmisen pakotettua vastaamaan iloiseen tervehdykseensä. Hän päätyi tuosta reagoimattomuudesta tulkitsemaan, että toinen on hirveän tyly ja epäkohtelias ihminen.  Mutta kun ei välttämättä ole, tai ei ainakaan ilkeyttään, vaan siihen voi olla monta muutakin syytä. Olen nimittäin itsekin yhdessä vaiheessa elämääni kokenut pelkän sanallisen tervehtimisen todella vaikeaksi. Olin henkisesti niin väsynyt ja stressaantunut, että ääneen puhumisesta vieraampien ihmisten kanssa oli tullut ylitsepääsemättömän vaikea suoritus. Se oli täysin sisäsyntyinen tunne, että en pysty, tuntuu pahalta ja vaikealta. Se ei liittynyt mitenkään siihen, mitä muut ovat ihmisinä, vaan täysin siihen, mitä minä sillä hetkellä olin. Syy, miksi tämän kerron on se, että ei kannata tehdä liian pitkälle meneviä tulkintoja toisen motiiveista ja ajatuksista jostain ulkoisesta seikasta. Ei sitä voi ulospäin aina tietää, miksi joku toimii niin kuin toimii.

Kosketuksen kanssa mennään vielä astetta pidemmälle. Itselleni on nykyään ok, jos joku haluaa halata tervehdykseksi. En välttämättä itse sitä aloitetta tee, koska mulle on myös ok vaikka kätellä tai vaan moikata. Totta kai on myös tilanteita, missä en suostu toista kosketusetäisyydelle päästämään, vaan väistän ja suojaan itseäni. Kuitenkin normaaleista selvinpäin tapahtuvista vuorovaikutustilanteista puhuttaessa, kevyt halaus on yleensä ok. Asia ei kuitenkaan ole aina ollut niin, vaan jossain vaiheessa halaaminen tuntui teennäiseltä. ”Eihän me kätellä. Kyllä me sentään halataan” on semmonen manipuloiva veto, että siihen on vaikea sanoa ei vaikuttamatta täydeltä ääliöltä. Siinä ei anneta mahdollisuutta kieltäytyä tarjouksesta positiivisella tavalla niin, että kumpikin voi säilyttää kasvonsa. Jos kieltäydyt, niin joudut tekemään melko voimakkaan, joskus ihan fyysisenkin, tyrmäyksen toisen aikeille.

Siksi minusta tuntui taiemmin keväällä pahalta lukea kommentteja sellaiseen tekstiin, missä joku kertoo ettei ole tottunut halaamiseen ja hänen on hankala reagoida siihen. ”Just joo. Halaaminen onkin tosi vaarallista”. Ei se ole vaarallista, mutta ei kukaan voi toisen ihmisen puolesta päättää miltä halaaminen hänestä tuntuu. Pyrkimällä pakottamaan toisen mukautumaan itselleen normaaliin tapaan voi tahtomattaan ahdistaa toista ihmistä ja se tuskin oli hyväntahtoisen tervehdyksen tarkoitus. Kannattaa muistaa kantaa vastuuta myös kaverin hyvästä olosta. Jos oikeasti näyttää siltä, että halaaminen ahdistaa ihmistä, niin älä pakota. Ennen kaikkea kannattaa antaa toiselle tilaa kieltäytyä ystävällisesti. Se mistä joutuu itseään yhä muistuttamaan on, että toisen kieltäytymistä ei kannata ottaa henkilökohtaisena loukkauksena. Ei se ole minun asiani päättää toisen puolesta, että ”olemme niin hyviä tuttuja, että voidaan halata”. Voidaan olla, mutta ei sitäkään voi yksipuolisesti päättää. Toisaalta, ehkä just nyt vaan on huono hetki, vaikka halaaminen jonain toisena ajankohtana olisikin ok. Se on myös tilannekohtaista.

Se että olettaa toisen ajattelevan samalla tavalla kuin itse ajattelee, on usein nopea tie väärinymmärryksiin. Se että olettaa toisen reagoivan asioihin samalla tavalla ja samoin perustein kuin itse, ei usein pidä paikkaansa. Se että ylipäätään olettaa tietävänsä paremmin toisen omat ajatukset kuin hän itse tietää, on aika pettävä polku kuljettavaksi. ”Se sanoi näin, mutta kyllä minä tiedän että se oikeasti tarkoitti tätä.” Olen itse sortunut ja sorrun yhä edelleen olettamiseen ja tulkintoihin ihan jatkuvasti. Sitten hakkaan päätäni seinään, kun en ymmärrä mikä asioissa on niin vaikeaa. Oletus yhteisestä tiedosta ei yleensä päde. Ei ole mitään yhtä yhteistä ymmärtämisen tasoa. Yhteisiä asioita on ja kontaktipintaa erilaisiin kokemusmaailmoihin voi olla, mutta jokainen meistä on elänyt ja kokenut asioita oman itsensä kautta erilaisissa ympäristöissä. Se on tietoa, johon ulkopuolelta ei pääsyä. Eikä aina ihminen itsekään siinä hetkessä ymmärrä miksi hän reagoi niin kuin reagoi. En mä esimerkiksi heti ymmärtänyt miksi jotkut positiiviset improharjoitteet aiheuttivat minussa valtavan sisäisen myllerryksen ja suorastaan paniikin. Se johtui niin syvällä olevista asioista, että mulla ei itsellänikään ollut niihin suoraa pääsyä.

Viesti nyt ylipäätään on se, että ei kannata olettaa tietävänsä, vaan mieluummin kannattaa kysyä. Jokainen ihminen on monista samankaltaisuuksistaan huolimatta erilainen kuin minä. Hänen tapansa ajatella ja kokea asioita, voi olla täysin erilainen, enkä minä voi sen syitä tai perusteita täsmälleen tietää. Voin yrittää ymmärtää ja ottaa selvää, mutta en voi sitä hänen kokemusmaailmaansa omakohtaisesti kokea. Eli omalta puoleltani kaikki perustuu aina havaintoihin ja niistä mahdollisesti tehtyihin tulkintoihin. Kuitenkin, jos pystyy päästämään irti kovin pitkälle menevistä tulkinnoista ja keskittymään havaintoihin, niin elämästä tulee paljon helpompaa. Toisen kohtaamisesta tulee paljon helpompaa, jos ei oleta toisen jokaisen reaktion määrittävän itseään jollain tavalla. Ei se miten toinen reagoi määritä minua, vaan se kertoo minulle yksinkertaisesti siitä, mitä se ihminen juuri sillä hetkellä viestii. Viestiikö toinen, että on ok tulla lähemmäs vai tarvitseeko hän tilaa? Se haluanko kuunnella toista ja ottaa viestin vastaan on minun valintani.