Improa ohjaamassa – suunnittelemattomia suuntia

Pidin tällä viikolla kevään oletettavasti viimeisen impro-ohjaukseni ja taas tuli huomattua, ettei suunnitelmilla ole omassa ohjaamisessa kuin koristearvoa. Totta kai on hyvä suunnitella ja orientoida sitä kautta itsensä aiheeseen. Sitten itse tilanteessa suuntaa on hyvä olla valmis muokkaamaan ryhmän fiiliksen mukaan. Mulla oli joku hyvä idis, kun otin kaksi peräkkäistä ohjauskertaa, mutta se ehkä vähän unohtui ja kumpikin oli itsenäinen kokonaisuus. Mulla oli oikeasti hyviä suunnitelmia statusharjoitteiden kertaamisesta ja kaikkea, mutta en teettänyt mitään semmosta. Harjoituksissa näkyi viikonloppuna käydyn kurssin vaikutus mm. siinä, että teetin joistain lämpistä ja harjoitteista siellä opitut variaatiot. Ping-Pong -harjoite on nyt sitten sementoitu joidenkin mielissä ehkä peukuilla osoittavaan versioon, mikä hajotti omia aivoni eli kiitokset.

Sen olen tässä nyt viimeisen vuoden aikana eri juttuja ohjatessa hyväksynyt, että oma mukavuusalueeni ohjaajana on matalan statuksen puolella ja vahvasti. En lähde yliviistosta ketään ohjaamaan, koska siihen ei ole tarvetta ja toisaalta ei mulla ole valmiita vastauksia. Minulla on tekniikoita ja erilaisia näkemyksiä oman oppimiseni pohjalta, mutta ei sen kummempaa agendaa. Okei mä tarjoilin kyllä helpotusvinkkejä joissain harjoitteissa, että millä voi poistaa keksimisen taakkaa itseltään, mutta jokaisen täytyy ne itselleen toimivat keinot löytää. Kuvitteellisten korttien kanssa pelaessa jokainen saa valita strategiansa ja ainoa mitä voin ohjatessa itse tehdä on heittää ajatuksia pohdintaan. En mä itsekään pysty edelleenkään täysin kivuttomasti toistamaan asioita ja viikonloppuna Ping-Pong -harjoitteessa huomasin kontrastoivani tahallaan. Kyllä mä pystyin seuraamaan ja lukemaan joka kerta mihin parini tulisi seuraavaksi osoittamaan ja mä valitsin välillä etten lähde samaan suuntaan. En toki koko ajan, mutta oli siellä sellaisia hetkiä, missä tajusin tekeväni niin.

On ollu ihanaa tajuta se, että ei mun tarvii jämähtää enää mihinkään suunnitelmaan, koska ytimessä taitojen oppiminen ja impron ajattelumallien oppiminen. Niitä voi oppia monella eri tavalla ja painotusta voi vaihdella. Se oli itsellenikin yllätys, että nappasin sen Nananaa-harjoitteen heti mukaan, toki selitin sen eka päin metsää, mutta kyllä se siitä, jos sen toiste sattuu ohjaamaan. Sääntöjen selittämisen selkeys ehkä paranee toistojen myötä tai sitten ei, koska jotku jutut on oikeasti vaan vaikea selittää tiiviisti sanallisesti. Ihan oikeasti siinä kohtaa joku kaavio tai vaan heittäytyminen kokeilemaan avais asian paljon paremmin. Se oli tosi hauskaa, miten erilaisia yhdyssanoja tässä ryhmässä lähti syntymään. Aivan mahtavaa, kaikki tekee ihan tosissaan ja hyvällä hengellä. Se on hienoa, arvostan aina heittäytymistä.

Tehtiin tosi pitkään määrittelyharjoitteita, jotta sitä varmuutta ja rutiinia tulee siihen määrittelyyn. Olin omalle tavalleni ohjata vähän epäuskollinen nyt, koska mä olin ihan muina itsevaltiaina siellä huutelemassa väliin. Monessakin kohtaa olisi varmasti kohtausta pidemmälle mennessä selvinny ketä ollaan, missä ja mitä tekemässä tai sitten ei. Se on hyvä välillä haastaa itsensä määritteleen ihan typerän selkeästi heti kohtauksen kärkeen ne olennaisimmat tiedot. Ihan sen treenin takia vaadin tosi tarkkoja kuvauksia ja yksityiskohtia. Jos sanottiin, että on lapsi ja opettaja, niin minkä ikänen lapsi, mikä sun nimi on, mikä on opettajan nimi, mikä on koulun. En ihan joka kierroksella, mutta välillä tenttasin sivusta oikein kunnolla. Sehän se pointti on, että jokaiselta löytyy nuo yksityiskohdat tarvittaessa, koska jokainen tietää nimiä, ei se ole keksimisen taidoista kiinni. Se on vaan ajattelutapa, että tuo selkeitä ja riittävän yksityiskohtaisia tietoja omalla vuorollaan. Ne on aina tosi ihania lahjoja sille sun parille ja sulle itelles, koska on paljon helpompi sitten lähteä tutkimaan näitä henkilöitä ja sitä paikkaa, kun tiedetään ketä ollaan. Siinä on ero tuleeko määrittelynä ”Hei, Pirjo. Mitä kuuluu?” vai ”Lähin työtoverini Pirjo, kun nyt tänään jäät Possupankista eläkkeelle, niin ostin sinulle lahjaksi liput Tapparan ja Kalpan lätkämatsiin.”. Okei tuossa jälkimmäisessä voi olla joskus jo liikaa, mutta yksityiskohdat ovat hyviä, semmosten lisäämistä kannattaa treenata.

Määrittelyt auttaa sekä lavalla olevia improajia että yleisöä. Jos on itsellä sellainen fiilis, että nyt en ole ihan varma missä me ollaan, tämä saattaa olla pankki, mutta tää voi olla myös koulu, niin se on sama kysymys myös yleisöllä. Siksi näihin perusharjoitteisiin on aina hyvä palata ja onhan se näin tämmösen joustavan hönön kannalta ihan kiva välillä kokeilla erilaisempaakin roolia. Sinänsä toki fyysinen statusilmaisuni oli tosi matalan puolella ihan jo asentoni vuoksi, että katselin seisten tehtyjä kohtauksia polvillaan. Se on itselleni se luontevin asema ja oikeastaan seison lähinnä ohjeistaessa, joskus purkukeskusteluissa ja kun itse on mukana harjoitteissa. Se on tietoinen valinta, voisin istua myös tuolilla, mutta itse asiassa polvillaan ollessa pysyn aktiviisemmassa mielentilassa ja pystyn tarvittaessa reagoimaan nopeammin. Siinä on hyvät puolensa ja toki haasteensa. Tässä ryhmässä, kun ollaan kuitenkin silleen tuttuja keskenämme, niin ei ole mitään tarvetta edes lähteä korkeampaa statusta hakemaan. Kyllä te tiiätte jo mimmonen mä oon, ei mun tarvii teeskennellä muuta tai yrittää ylläpitää auktoriteettia.