Kaapelitehtaan Turbiinisalissa pidettiin parin päivän mittainen (21.-22.4.2018) Stella Polariksen järjestämä improvisaation jatkokurssi, jonka ohjaajana toimi Tobias Zilliacus. Pidin kovasti hänen maanläheisestä ja rauhallisesta tavastaan ohjata. Kaikesta välittyi hieno seesteinen fiilis, että ei ole kiire mihinkään, ollaan vaan ja tuumataan hetki ennen kuin täysin riehaannutaan. Semmonen kiva tasapaino rauhallisen keskittyneen ja nopeampi energisen tekemisen välillä oli koko ajan läsnä kurssilla. Sain jälleen uutta näkemystä siihen, miten improa voi ohjata ja toisaalta sisällöllisesti tuli taas huomattua miten paljon on vielä ihan perusjutuissakin harjoiteltavaa. Jokainen impro-ohjaaja on oikeastaan oma koulukuntansa, ei ole mitään yhtä yhtenäistä tapaa ohjata tai mitään sellaista sisällöllistä kaavaa mitä tuleman pitää. Itsekin olen käynyt useamman perus- ja jatkokurssin ja ne ovat kaikki olleet erilaisia, koska ohjaaja ja ryhmä vaihtuu.

Se on aina mysteeri, minkä tyyppiseen ryhmään sitä on astumassa, kun menee uudelle kurssille. Eka fiilis tällä kertaa oli aloituskeskustelun jälkeen se, että meistä suurinta osaa yhdistää ainoastaan se, että kukin on, omista syistään, hakeutunut juuri nyt tälle kurssille. Sehän on valtavan hienoa päästä leikkimään hyvin erilaisin taustoin impron pariin hakeutuneiden ihmisten kanssa. Siitä saa todella tarpeellista uutta perspektiiviä myös omaan tekemiseen. Sitä niin helposti jämähtää omaan tapaansa improvisoida ja ajatella improsta, joten on ihan terveellistä välillä herätellä itseään. Hieman tosin yllätti se, miten kaukana se oma motiivi kurssille tuloon oli monien muiden ajatuksista. Tuli hetkeksi hämmennys, että olenko itse tullut väärällä ajatuksella kurssille. En ollut ja ei ollut kukaan muukaan. Improssa on mahtavaa se, että jokaisella voi olla täysin eri tavoitteet ja prosessi käynnissä ja silti jokainen voi saada samalta kurssilta juuri siihen omaan juttuunsa lisäpalikoita.

Lämmittely ennen kaikkea

Mua ihan aidosti ilahduttaa se, että lähes joka ainoalla improkurssilla, jolla olen käynyt, tuttuja improlämppäreitä leikitään vähän eri tavalla. Olen oikeasti alkanut odottaa sitä, että mikähän twisti tällä kertaa löytyy, koska se on mahdollisuus treenata irti päästämistä tosi konkreettisesti. Pitää päästää irti ennakkotiedosta sekä kontrollista ja vaan heittäytyä yhteiseen leikkiin, kyllä ne säännöt sieltä tekemisen kautta löytyy tai sitten ei. Esimerkiksi Samuraissa oli käytössä vähän erityyppiset äänitehosteet kuin mihin yleensä törmää, mutta se oli aika helppo muutos. Usein Zip-Zap-Zop muodossa esiteltävä harjoite, oli nyt ohjaajan puuheessa Sip-Sap-Sop, mikä on ihan yleinen versio sekin. Siinä huomasin, että kyllä ryhmässä automaattisesti kuului myös zetallista versiota, kun viesti ringissä kiersi. En ehkä ole ihan ainoa, jonka on hankala päästää irti ennakkotiedosta ja ”oikeasta” versiosta. Itse päästin irti tarpeesta zanoa kaikki zetalla, koska asialla ei oikeasti ole minkään valtakunnan merkitystä, mitkä ne tavut on. Zetallinen versio on se, minkä olen itse oppinut aiemmin ja se tulisi luontevasti, mutta ihan tietoisesti hyväksyin että tänään tehdään tätä versiota. Jes, kokeillaan.

Tuossa harjoitteessa huomasin myös, että aivoni eivät välttämättä huomaa, jos mokaan, mikäli olen täysin keskittynyt peliin ja reagoimaan. Varsinkin kurssin toisena päivänä, kun tätä samaa lämppäriä tehtiin puolikkaissa ryhmissä, kävi monta kertaa niin, että joku huomautti mokastani, vaikka olin mielestäni sanonut oikein. Tajusin jälkeen päin, että itse asiassa monesti sanoin väärän vokaalin. Se toistui nimenomaan siinä muodossa, että Sapin jälkeen sanoinkin Sip, enkä Sop. Mielessäni olin sanonut oikein, mutta se mitä sanoin ääneen ei ollut sama kuin mitä ajattelin sanoneeni. Enkä pystynyt sitä siinä hetkessä huomaamaan, koska se tahti millä tuota yleensä tehdään vie ihan kaiken kapasiteettini. Oikeasti jossain kohtaa tulee semmoinen, että nyt en edes pysty seuraamaan, mitä tapahtuu ja missä viesti kulkee. Sehän siinä toki onkin, että pitäisi tulla riittävä ylikuormitus, ettei ehdi miettiä yhtään, vaan voi vain reagoida.

Itselleni ehkä tällä kurssilla kokeilluista lämppäreistä oli Nananaa. Se on yksinkertaistettuna sana-assosiaatio piiriharjoite, jossa ylläpidetään koko ajan rytmiä kädet yhteen tai reisiin taputtamalla. Ei ole mitään laatuvaatimuksia sanoille, vaan olennaisempaa on se, että sanoo jotain. Peruskaava on, joka siis toteutetaan taputuksen rytmissä on tämä:

A: Omena

B: Silmä

Kaikki: Omenasilmä nananaa.

B: Puu

C: Jalka

Kaikki: Puujalka nananaa.

Ne saa olla oikeita yhdyssanoja, mutta siis mitään tarvetta ei semmoseen ole. Voi tulla myös niitä kissa-koiria ja blaa-öhm tyyppisiä yhdistelmiä, jotka eivät tarkoita sinänsä mitään. Olennaista on, että vuorollaan tuottaa jotain materiaalia ääneen. Sekin on ihan fine, että siellä pieru, kakka ja satunnaiset kirosanatkin tulee sanottua. Tässähän se on ihan turvallista ja sallittua mennä myös sille linjalle. Sen myös ohjaaja nosti esiin, että kaikki sanat on okei. Koska se on ihan totta että moni saattaa jäätyä siksi, että mieleen tuleva sana on sopimaton, eikä sitä siksi sano. Mutta ne on lopulta vaan sanoja, eikä kukaan tule muistamaan mitä joku toinen sanoi tai ajattele, että se kertoo jotain hänestä ihmisenä. Siltä se toki itsestä saattaa tuntua ja tunnistan tunteen. Ei voi sanoa ”kakka” kun kaikki pitää mua lapsellisena. Voi pitää ja lopulta mitä sitten, tämähän on vaan leikkiä. Vaikka en sitä olisi tosiaankaan etukäteen uskonut, niin oikeastaan tämä oli harjoituksena yksi lemppareistani tällä kurssilla. Sitten kun sen jaetun verbaalivyöryn rytmi kiihtyi yhtä käsittämättömäksi kuin sanotut sanat, niin se oli todella vapauttavaa. Siinä ei ehdi ajatella yhtään mitään, mikä on aivan ihanaa.

Ei se kuitenkaan ihan kitkatonta ollut, sillä Nananaa-harjoitteen ekalla kierroksella jäädyin, enkä saanut sanaa suustani. Sekään ei ole vaarallista, vaan sanojen tuottaminen helpottuu kierros kierrokselta ja se lähtee kyllä jollain tapaa rullaamaan, jos ei estä itseään. Minulle olisi ollut helppoa tuottaa joku sattumanvarainen äänne omalla vuorolla ja jos olisin tehnyt sen, niin en olisi eka kierroksella jäätynyt. Tunnistan ja tunnustan, että blokkasin jonkun äännähdyksen, koska olin päättänyt pakottaa itseni harjoittelemaan sanojen tuottamista paineen alla. Aika usein syy miksi mitään ääntä ei pysty tuottamaan löytyy tietoisesta kontrollista. Jos ei hyväksy sitä, mikä ikinä ensimmäisenä mieleen tulee, vaan jää miettimään asiaa, niin on jo myöhästynyt rytmistä. Tuo eka kierros menee harjoittelun piikkiin, koska se oli ihan tietoinen valinta kokeilla jotain, mikä on minulle vaikeampaa ja se ei toki heti natsannut. Eikä se missään nimessä haitannut, vaikka jollain kierroksilla tuli tuotettu joku merkityksetön äännähdys. En jäänyt niin tarkkaan omaa toimintaani kyttäämään, vaan kevyt henkilökohtainen taustatavoitteeni oli tuottaa joka vuorolla ymmärrettävä sana. Aika monta kertaa siinä onnistuinkin.

Miimisiä esineitä ja tiloja

Tällä kurssilla ei sinänsä keskitytty hifistelemään miimisen tekemisen kanssa, vaan lähdettiin yleisemmin tutkimaan miimisiä esineitä ja tiloja. Harjoite, jossa miiminen esine, kiertää ringissä on aina todella mielenkiintoinen. Se nimittäin paljastaa tosi selkeästi sen ottaako aidosti vastaan toisen tarjoaman esineen vai jotain muuta. Eli siinä päästään aika konkreettisesti tarkastelemaan hyväksymistä ja vaikuttumista. Ekalla kierroksella kiertävä esine oli selkeästi sellainen, jonka jokainen otti vastaan sellaisena kuin se tarjottiin. Itse näin kierroksen aikana tapahtuvan muutoksen ohjaajan tarjoamasta tiilestä hänelle lopulta palautuneeseen hiekkaan. Omalle kohdalleni saapuessa esine oli muuttunut itse asiassa marsuksi eli siinä oli minusta ihan selkeästi näkyvissä se, että esine muuttui joka vuorolla. Se on tosi palkitsevaa myös seurata, kun se esine pysyy ”elossa” joka vuorolla vain hieman muuttuen.

Saman harjoitteen toisella kierroksella eri esinetarjouksella huomasin tosi selkeästi sen, että aina ei otettu vastaan sitä, mitä toinen tarjosi. Siellä oli useampi selkeä kohta, missä otettiin takapakkia ja palautettiin se esine takaisin johonkin aikaisempaan versioon. Yhdessä kohtaa oli tosi selkeä hyppy takaisin siihen alkuperäiseen esinetarjoukseen, joka oli minun mielestäni käärme. Näin kävi juuri ennen omaa vuoroani ja olin hieman ulalla, miten tässä näin kävi. Olin nähnyt, että siinä oli jo tapahtunut useampi muutos esineessä jo ennen tuota kohtaa, enkä voinut käsittää miten ihmeessä se oli taas se käärme, kun esine siirrettiin minulle. Siinä tulee oikeasti katsojanakin aito hämmennys, että hetkonen nyt tapahtui liian suuri muutos kerralla. Tuossa harjoitteessa huomaa myös selkeästi sen onko improvisoijalla käsitystä siitä, mikä esine hänellä konkreettisesti on käsissään. Se mitä selkeämmin sen itse tietää, niin sitä tarkemmin ja paremmin osaa käsitellä sitä esinettä. Joskus ei näe mitään ja itselleni käy sitä tosi usein, ettei ole mitään hajua mikä joku miiminen esine voisi olla. Toisaalta joskus se on ihan tosi selvää, mitä pitää käsissään.

Tilojen rakentaminen miimisesti on edelleen tosi haastavaa. Joku määrittelee jotain ja sun pitäis mennä siihen samaan tilaan. Sun pitäis kulkea siitä samasta ovesta ja avata se sama ovi samassa kohtaa samalla tavalla. Se on pyrkimys ja se meni joka kerta ihan pieleen. Mennessä tilaan saatoin muistaa, miten edeltävä oli oven viimeksi avannut ja sulkenut. Palatessa ei ollut enää mitään muistikuvaa ja alkoi itseäkin naurattaa, että mä teen tän nyt ihan väärin, mutta tämä on nyt se miten mä muistan tämän oven auenneen. Tokihin se oli juuri päinvastoin eli jos se aukes sisäänpäin, niin poistuessa se aukesi helposti ulospäin. Ei pysy lapasessa. Se mikä minusta oli tosi hauska siinä miimisessä olohuoneessa mitä itse olin rakentamassa, ei liittynyt siihen mitä oikeasti kävin siellä tietoisesti tekemässä, vaan yhteen vahingossa tapahtuneeseen juttuun.

Olimme aiemmin tehneet jähmyä, jossa kaksi ihmistä tekee kohtausta ja sitten heidät pysäytetään jossain kohtaa niille sijoilleen. Itse olin yhdellä vuorolla pelastanut toisen improajan melko hankalasta asennosta. Hänet oli harjoitteessa pysäytetty asentoon, jossa hänellä oli toinen jalka korkealla ilmassa ja hän nojasi kohtausparinsa lähes lattiatasossa oleviin käsiin. Hankala selittää, mutta siis yhdellä jalalla keikuttiin. Nyt välihuomiona mainitsen, että siinä tuli hyvä muistutus siitä, että sillä on merkitystä miltä puolelta toisen paikan menee. Itse tulin lavan takaosasta ja täggäsin hänet sieltä puolen pois, mikä oli hieman ajattelematonta. Meinasin nimittäin samaa asentoa hakiessa potkaista häntä, kun hän oli poistumassa takariviin lavan takaosaan. Tietysti turvaväli on molemmin puolin hyvä pitää ja jos tietää mistä asennosta on poistunut, niin ei ehkä kannata kiertää lavalle tulleen improajan selän takaa pois näyttämöltä. En siis siinä kohtaa oikeasti potkaissut häntä, mutta siinä oli olemassa se riski, että sattuu jotain.

Toki pysäytin oman liikkeen, kun kuulin yleisöstä huolestuneen / kauhistuneen huokauksen. Siinä kohtaa tajusin, että hetkonen joku saattaa olla selkäni takana ja pysähdyin tarkistamaan tilanteen. Joka tapauksessa siihen kyseiseen asentoon asettuessani onnistuin reväyttämään toisen jalan takareiden, mitä en siinä hetkessä huomannut, mutta tunsin kyllä tilanteen jälkeen asian. Tuo pieni loukkaantuminen tapahtui lähinnä siksi, että itseltäni ainakin oli jäänyt jalkojen lihasten lämmittely liian kevyeksi. Muistakaa siis lapsukaiset lämmitellä tai vaihtoehtoisesti antakaa jonkun muun pelastaa jähmyssä hankalaan asentoon jähmetetty tyyppi. Itse suosittelisin lämmittelyä, sillä kyllä kaveria pitää aina auttaa.

Eli tuon pohjustuksen myötä siis piti vain selvitä, että toisen jalan takareisi oli ottanut vähän itteensä. Niinpä, kun olin poistumassa miimisestä tilasta, joka oli rakennettu korotetun lavan puolellekin, tuo pieni loukkaantuminen muistutti itsestään. Astuin lavan edustan portaalta alas vähän huonosti ja takareisi räväytti hyvän kipusignaalin aivoihin, minkä vuoksi joku epämääräinen ynähdys tai muu äännähdys pakeni myös huuliltani. Kuulin siinä kohtaa ohjaajan äänen: ”Mikä toi oli?”.  Tajusin, että nyt se täysin vahingossa tapahtunut juttu oli myös osa tilaa. Oli tosi palkitsevaa tajuta että seuraavat, jotka menivät siihen samaan tilaan, antoivat äännähdykselleni merkityksen. Sitten siinä lattialla oli jotain vettä tai jotain, vaikka en ollut tarkoittanut mitään siihen määritellä. Se on hyvä muistutus siitä, miten paljon voi määritellä myös tiedostamattaan. Mikä tahansa voi olla tarjous.

Improajana hyvä lähtökohta ajattelulle on se, jos jokaisena hetkenä olettaa että minulle on jo tehty tarjous. Minun tarvitsee vain huomata ja määritellä se selkeästi. Se taas tarkoittaa, että silloin kun rupeaa tuntumaan, että pitäisi keksiä itse jotain, niin silloin on syytä hidastaa ja kuunnella, eikä lisätä häsläämistä ja puhetta. Tuon tyyppisen kiireen tunteen käsittelyssä mielestäni Tobiaksen rauhallisen pohdiskeleva tyyli ohjata on erittäin toimiva. Kyllähän siinä omakin rytmi rauhoittuu, kun toinen on ihan zen ja ohjaa rauhallisella äänellä kaikessa rauhassa eteenpäin. Ei ole kiire mihinkään.