Stella P. by Night -improjamit 20.4.2018

Perjantai-illan improvisoidun näytelmän jälkeen oli mahdollisuus osallistua Stella Polariksen isännöimiin improjameihin, joihin sillä kertaa saapui vieraaksi joukko Suomen Improvisaatioteatterit ry:n jäsenteatterien edustajia Helsingistä (Stella Polaris), Tampereelta (Snorkkeli) ja Rovaniemeltä (Lentävä Poro). Tämä oli hellyyttävän ihana kombinaatio, jonka kollektiivisesta luovuudesta syntyi tosi kivoja yhdistelmiä. On mukava nähdä miten vähän tai ei yhtään toistensa kanssa impronneet tyypit heittäytyvät tosissaan leikkimään yhdessä. Lämppärit, joita he tekivät ennen jamien virallista alkua, kertoivat kiintoisalla tavalla aika vahvaakin viestiä siitä miten hienoa porukkaa improajat ylipäätään ovat. Lentävän Poron Jonne Suopajärven ehdottama vieruskaverin kehumislämppä oli tosi makea veto. Se on myös katsojana mukava kuulla, kun aidosti sanotaan jotain kivaan toiselle ja vielä ottaa sen kehun vastaan. Se kauniiden sanojen vastaanottaminenkin vaatii monesti taitoa, kun se perusreaktio olisi jotenkin kursailla ja mitätöidä samalla ne toisen sanat. On aina ilo nähdä, kun niin ei tehdä, vaan vilpittömästi otetaan hyvä vastaan, annetaan sen vaikuttaa ja välitetään se vielä eteenpäin.

Mutta, en siis ollut koko jamien ajan vaan katsojana, vaikka sitäkin toki tein. Vaikka tiesin ja olin tehnyt valinnan etukäteen, että tulen ja jään jameihin, niin silti kynnys osallistua on aika kova. Pari kertaa piti hengittää syvään ennen kuin uskalsin lapulle nimeni kirjoittaa ja myöntää, että haluan astua tuntemattomaan suuntaan, vaikka jännittää. Se on tullut moneen kertaan improvisaation ja elämänkin parissa huomattua, että usein on hyvä ratkaisu mennä kohti suunnittelematonta. Kun tuntuu siltä, että nyt en tiedä yhtään mihin olen menossa, niin se on itse asiassa hyvä juttu. Koska jos aina tietää täsmälleen mihin on menossa, niin päätyy aina samaan paikkaan. Jos ei nyt uskalla, niin milloin sitten? Tilaisuudet eivät toistu samanlaisina. Kyllä ihan vakavissaan hetken arvoin osallistumisasiaa, mutta olihan se nyt ihan selkeää, että jos en tekisi niin kuin tiesin haluavani, niin jälkikäteen potkisin itseäni ja manaisin että olisi pitänyt uskaltaa. Parempi kokeilla ja selvittää miten käy, sen sijaan että rakentelee tarinan mielessään valmiiksi (väärin).

Yhteinen improjammailu aloitettiin Elina Stirkkisen johdolla yhteisen äänen etsimisellä. Kaikki vapaaehtoiset ja improryhmien improajat saivat vastata Elinan haastattelukysymyksiin yhteen ääneen yhtenä hahmona. Se oli aika mielenkiintoista, kun sitä yritti saada kiinni jostain yhteisestä sanasta. Koetti hakea alkua sanalle seuraamalla toisten suuta ja muodostamalla itse samaa kirjainta tai tavua. Se on aika haastavaa, kun porukkaa on paljon löytää se seuraa-seuraajaa tyyppinen peilaus sanoilla. Välillä saa olla tosi kärsivällinen, sillä jos kiirehtii niin saa ehkä itse sanottua sanan, mutta muut eivät ole siinä samassa sanassa mukana. Joskus niistä tuli ymmärrettäviä sanoja ja välillä vähän huojui, että tuli jonkun sanan alkua ja toisen loppua. Itse koetin sieltä Snorkkelin Reeta Annalan ja hänen lähellään olleiden suunnilta löytää sanojen alkua ja kyllä se välillä onnistui. Tuossahan on toimiva strategia se, että ryhmässä katsotaan toisia vähän ristiin, jotta kaikki ovat linkitettyinä toisiinsa. Se oli mielestäni hirveän hauska ja kiva ryhmäharjoitus siihen aluksi.

Sen jälkeen sitten päästiinkin aika lailla sinne oman elämysalueen äärirajoille. Nimittäin päädyin saman tien mukaan sana kerrallaan luotavaan improlauluun. Olin hetken, että no niin ei sitten enää vaikeampaa asetelmaa olisi voinut löytyä. Laulaminen on kivaa ja improaminen on kivaa, niiden yhdistelmäkin voi olla kivaa. Kuitenkin tunnistan asetelman haastavuuden, koska minulla on välillä vähän ongelmia äänentuottamisen kanssa. Yleisesti ottaen äänenkäytön treeni varmasti auttaisi tuohon asiaan, koska se on vähän sidoksissa myös itsevarmuuteen tai vastaavaan. Toisaalta myös se helpottaisi kummasti sitä jännitystä, jos en etukäteen ajattelisi, etten pysty johonkin. Totta kai pystyn. Omalla vuorollaan tarvitsee tuottaa tasan yksi sana. Kunhan vuorollaan jonkinlaisen sanan tai äänen tuottaa, niin harjoite toimii. Se on lopulta juuri noin hirveän yksinkertaista. Sillä ei ole mitään merkitystä laulatko nuotilleen tai oliko sanasi järkevä. Kunhan vaan antaa itsensä laulaa tai miksei vaikka lausua, niin nuotin vieressä on kyllä tilaa.

Tuossa lauluimprossa hauskinta on tietysti se yhteinen laulu, mitä rakennettiin sana sanalta ja siihen oli helppo unohtaa itsensä. Meitä oli kolme yleisöstä ja kolme Stella Polariksen improajaa (Annika Poijärvi, Niina Sillanpää ja Jussi Vatanen) tuossa laulutekniikassa mukana. Laulun aihe taisi olla uimahallin kahviossa tai pelkästään uimahallissa, en ihan muista, mutta sinen kahvioon kyllä päädyttiin. Vessan kautta, mutta mikäs siinä. Ei laulussa ole mitään sisällöllisiä vaatimuksia ja se on vaan hauskaa, kun juttu menee johonkin tosi tavalliseen ja samalla ihan käsittämättömään suuntaan. Sekin on hyvä muistaa, että biiseissä voi aina laulaa myös jonkun jeen tai vastaavan väliin. Suuri osa musiikista on tosi yksinkertaista, joten miksi turhaan ottaa paineita. Se oli hyvä ja tarpeellinen kokemus, sillä nyt lauluimpro on taas pienen askeleen verran lähempänä mukavuusalueelle siirtymistä.

Katsojana oli kiva nähdä, kun pari vapaaehtoista yleisöstä improsi lavalla kohtauksen Niina Sillanpään kanssa. Siinä Snorkkelin Harri Huttunen sai käyttöönsä äänimerkin, jonka kuulumisen myötä edellinen repliikki piti vaihtaa uuteen. Tämän tyyppiset jutut ovat aina ihania, koska siinä pääsee yllättämään itsensäkin. Ei voi suunnitella yhtään mitään, koska koko ajan pitää olla valmiina muuttamaan suunta jopa täysin päinvastaiseksi. Lähtökohtaisesti autotalliin sijoittunut kohtaus lähti lopulta ihan fantasian puolelle. Se on kiintoisaa miten se lohikäärme sinne lopulta päätyi, mutta niin se vain ilmestyi ja pääsipähän Keijokin (Jonne Suopajärvi) kokeilemaan olisiko hänestä vastusta lohikäärmeelle. Ei ollut ja se on aina hyvä, kun lavalla uskalletaan myös antautua uhriksi ja kuolla. Mahtava esimerkki siitä, miten voi kertoa tavallista tarinaa, johon sitoutuu fantasia elementtejä täysin luontevasti. Ei siinä mikään tuntunut sellaiselta, että sen olisi joku sinne päälle liimannut tai mitenkään tyrkännyt. Kaikki oli ihan mahdollisuuksien ympyrän sisäpuolella, vaikkei siltä ehkä näin tekstinä vaikuta.

Voin suositella kokeilemaan, sillä improlava, jos joku on todella hyvä paikka olla, koska jokainen tyyppi siellä lavalla on lähtökohtaisesti joka hetki tukenasi. Samoin kuin sitä itsekin on valmiina tukemaan jokaisen ideaa. Improasenne ja se täydellisen hyväksyvä ilmapiiri on aivan älyttömän ihana ja sen soisin kyllä mieluusti jokaisen kokevan. Kun ymmärtää, että tätä tehdään yhdessä ja kaikki ovat ihan messissä, sanoit tai teit mitä tahansa, mikä voisi olla sen vapauttavampaa.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑