Improa ohjaamassa – Kuka peilaa ja ketä?

Pääsin eilen taas ohjailemaan improa ja edelleen mentiin vahvasti fiilispohjalta. Ideoita minulla toki oli enemmän kuin tarpeeksi, joten sai aika vapaasti valita, mitä kaikkea voidaan ja ehditään kokeilla. Lopulta päädyin ohjaamaan aika paljon peilausharjoitteita sekä jonkun verran mimiikkaan ja tilaan liittyviä harjoitteita. Lähtökohtana kaikessa oli se omakohtaisen kokemuksen saamisen merkitys, koska se on mielestäni improssa ja kaikessa oppimisessa se tärkein juttu. Voin toki ohjaajana avata omia kokemuksiani harjoitteista tai selittää teoreettisesti, mutta tärkeää on, että jokainen pääsee itse kokemaan sen millaisia kokemuksia kukin harjoite hänessä itsessään tuottaa. On ensiarvoisen tärkeää antaa jokaiselle näissä harjoitteissa se oma henkilökohtainen kokemus. Toisaalta koen myös purkukeskustelut tosi merkityksellisiksi sillä niissä paljastuu ohjaajalle ja ohjattaville sekä samankaltaisia että omasta täysin poikkeavia kokemuksia. Ohjaajana on aina kiinnostavaa kuulla muiden kokemuksia ja tajuta, että ai tässä voi tutkia tuollaistakin asiaa. Itselleni esim. ei tullut mieleenkään, että ihan jo ohjeistus tutkia tilaa voisi joogaa harrastavalle tarjota omastani poikkeavan tulkinnan. Englanniksi ohjatessa samaa ei tosin olisi tapahtunut, mutta suomeksi ihan jo yksi sana avasi erilaisten tulkintojen mahdollisuuden.

Tunnistin useammassa kohtaa, että mielessäni on tosi vahvana oman kokemuspohjaisen tiedon luoma näkökulma harjoitteeseen ja sitä kautta myös ajatus, mitä harjoitteessa voisi oppia. Olisi todella helppoa lähteä ohjaamaan / manipuloimaan keskustelua ja miksei harjoitettakin tiettyyn suuntaan. Kohti sitä, mitä itse kokee merkitykselliseksi, sen sijaan että antaisi jokaisen itse löytää ne itselleen merkitykselliset kokemukset ja sanoittaa ne haluamallaan tavalla. Siinä saa olla ohjaajana itsensä kanssa oikeasti skarppina, että tajuaa päästää irti ratista ja antaa ryhmän määrittää keskustelun suunnan ja sisällöt. Itse sitten vaan tukee ja tarvittaessa tuo jotain lisää siihen yhteiseen tarinaan omien tietojen ja kokemusten kautta. Neutraalius sinänsä on suurelta osin harhaa, sillä ainahan se mitä ohjaajana sanoo tai tekee vaikuttaa tilanteeseen ja sisältöihinkin. Olennaista ehkä tässä on se, että ei tietoisesti väännä asioita mihinkään suuntaan, vaan menee aallon mukana sinne minne se tällä kertaa vie.

Tällä kertaa tehtiin aika paljon peiliharjoitteita eri muodoissaan. Yksi ihan lemppareistani ohjaajana oli äänen peilausharjoite, missä on kolme vaihetta:

  1. lyhyet äänet (vauvapuhe)
  2. pitkät äänet (oopperatyyli / laulu)
  3. puhe (yleensä korostetun artikuloitua)

Huomasin ekan parin kohdalla että unohduin kuuntelemaan ensimmäisessä peilausvaiheessa, enkä muistanut vaihtaa äänen tuottovastuuta. Ei se niin vakavaa ollut vielä koska siinä vasta vähän lämmiteltiin tekniikan parissa. Toki se oli kuitenkin ihan selkeä oma moka. Onneksi hoksasin mokani ja seuraavassa melodisemmassa peilauksessa jaoin äänentuottamisen vuoroja niin kuin pitäisikin. Oli aivan älyttömän siistiä vaan kuunnella sitä, miten erilaista ääntä kukin pari yhdessä tuotti. Se oli aina ihan täysi yllätys mihin suuntaan yhteinen äänimaailma tai puhe lähtee kehittymään. Pekingin oopperaa sekä tarinointia ketsupista ja sinapista oli ilo kuunnella.

Tuota harjoitetta oli tosi kivaa ohjata, sillä siinä näkee ja kuulee ihan siitä vierestä sen virtauksen ja yhteisen harmonisen äänen. Siinä, jos missä on jotain todella maagista, kun kaksi ihmistä on täysin synkassa. Toinen ihan juttu on se, että siinä ohjaajana unohtaa täysin itsensä ja minkä myös ryhmän palaute vahvisti, niin aika pitkälti tulee itse oltua kolmas peilaaja tuossa tilanteessa. Kyllä minä ohjaajana selkeästi peilaan koko ajan ohjattavien ilmeitä ja suun liikkeitä. Itseasiassa peilaamalla huomaa helpommin sen kohdan missä ohjattaville on selvää mihin suuntaan edetään eli missä seuraava sana tai äänne olisi jo valmiiksi mietittynä. Se on juuri se kohta, jolloin äänentuottamisen vastuuvuoro pitäisi vaihtaa. Parhaimmillaanhan tässä tuotetaan yhteistä ääntä, jossa kumpikin seuraa toista niin tarkasti, ettei edes itse tiedä kumpi oikeastaan antoi impulssin tuotettavaan ääneen ja miksi se muuttuu johonkin suuntaan. Mutta siihen tilaan pääsemiseksi tarvitaan irti päästämistä ennakkosuunnittelusta, koska et voi suunnitella mitään valmiiksi, kun et tiedä milloin vuoro vaihtuu ja pitääkin seurata toista. Itse pidän peiliharjoitteista juuri siksi, ettei siinä ehdi yhtään keskittyä itseensä ja omaan tekemiseensä, vaan fokus on täysin tekemisessä.

Tämän kerran lopetuksena teimme sana kerrallaan tarinoita, mikä on yleensäkin tosi kivaa, mutta nyt se oli ihan hervottoman hauskaa. Se spontaani yhdessä nauraminen kesken harjoitteen on vaan niin parasta. Nämä on niitä hetkiä, mitä ei voi jälkikäteen selittää, koska se hauskuus on niin sidottu siihen hetkeen ja niihin ihmisiin. Tuskin mikään niistä tarinoista luettuna tai kerrottuna naurattaisi ketään ja silti siinä hetkessä ne olivat ratkiriemukkaita, koska se oli jaettu kokemus. Se on yksi asia mikä improssa on niin ihanaa, että minkään yksittäisen jutun ei tarvitse olla itsessään erityisen hauska tai originelli. Jokainen yksittäinen sana voi olla tosi tavallinen tai tylsä ja silti vuoro vuorolta syntyy juuri sitä hetkeä varten jotain ainutlaatuista ja usein jopa hauskaakin. Ei aina, mutta aika usein ne tarinat naurattavat ihan jo pelkällä kökköydellään tai yllättävyydellään.

Yhdessä olemme yhtenäisen ilahduttavia.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑