Logiikka vinossa

Yhdellä kurssilla vähän aikaa sitten tuli semmonen hetki, jossa heräsin miettimään, miten herkästi tulee määriteltyä toisen toimintaa. Istuin tauolla oltaessa sohvalla, jonka vieressä oli pari tuolia. Toinen kurssilainen kysyi, että voiko siihen tuolille, joka oli omaa istumapaikkaani lähimpänä istua. Vastasin siihen ”Joo. Ihan vapaasti.”. Koska kyseessä oli toinen improaja, niin sieltähän tuli heti valpas reaktio, että lähdit sitten määrittelemään miten hän saa istua tähän tuoliin. Siitä seurasi kiva pieni hetki tämän ajatuksen äärellä. Minä yritin keksiä keinoja olla määrittelemättä miten siihen paikalle saa istua (ja epäonnistun) ja hän vaan lisää vettä myllyyn.

Siinä samalla tuli näkyväksi itselleni se, miten pienillä jutuilla tulee määriteltyä asioita. Sanat joita käytetään eivät välttämättä tietoisella tasolla edes rekisteröidy, mutta jokainen toistokerta vahvistaa tietyn suuntaista viestiä, tarkoitti sitä tai ei. Huomaan sen omasta puheestani tosi selkeästi välillä. Tulee semmonen henkinen halu potkia itseään persiille, kun muotoili asian negatiivisen kautta, vaikka sen olisi voinut ilmaista toisinkin. Ei vaan siinä hetkessä tullut mieleen miten. No onhan tuosta se hyvä puoli, että sitten jatkossa tiedän ainakin yhden vaihtoehdon asian ilmaisemiselle positiivisesti.

Samoja pohdintoja heräsi kun teimme aiemmin viikolla AASI-nimistä harjoitetta. Siinä yritettiin pitää pallo (tai siis villasukkamytty) ilmassa lentopallotyyliin syöttelemällä. Aina kun se tippui tai joku otti kopin syöttämisen sijaan, niin kaikkien piti nopeasti osoittaa jotakin syyttävästi. Sen, jota syytettiin piti ottaa syytös iloisesti hyväksyen vastaan. Se oli minulle yllättävän vaikeaa. Ei siksi, että kokisin syytöksen hyväksymisen vaikeaksi, vaan koska se sotii omaa mentaliteettiani vastaan.

Oma luontainen vaisto on vastata syytökseen samalla mitalla. Ei se tarkoita, ettenkö humoristisesti ja hyvillä mielin hyväksyisi sitä syytöstä pelin puitteissa, vaan päinvastoin todellakin hyväksyn sen. Sanallisella tasolla reagoin tyrmäävästi, mutta sisäisesti olen kyllä juonessa mukana. Tässä on ehkä semmonen törmäyskohta, missä sarkasmiin ja leikkimieliseen kiusoitteluun tottuneena, minun on vaikea nähdä ilmaisussani mitään väärää, jos joku muu on kanssani tuossa leikissä mukana. Jos kukaan ei tuohon mukaan lähde, niin silloinhan asia on selvä ja vaihdan strategiaa. Aika usein ryhmästä kuitenkin löytyy vähintään yksi joka pelaa samalla tyylillä ja minun on tosi vaikea olla ilahtumatta asiasta. Se on aitoa ilahtumista sen tietyn ilkikurisuuden havaitsemisesta toisessa, mistä itse ihmisenä nautin valtavasti.

”If you look positive and a little naughty, we like you.” Keith Johnstone

Kuitenkin halusin tai en, niin sanallisesti, ja ehkä myös sanattomasti, tyrmäävällä reaktiollani voin vahvistaa suurelle osalle ihmisistä tyrmäävää viestiä, vaikka intentioni on viestiä juuri päinvastaista. Minä itse tiedän, että sen sanojen tasolla tyrmäävän reaktioni takana on ilkikurinen virne, mutta tietääkö kukaan muu? Sorrun ajoittain olettamaan liikaa. Joskus innostuessa sitä vaan unohtaa, että se oma oletusasetus on liian vahvasti siellä vakavalla naamalla toteutetun ilkikurisuuden puolella. Toisaalta miksi minun tarvitsee heittää harjoite huumoriksi ja käänteisen loogiikan temmellyskentäksi? Voisin vaan hyväksyä, että nyt treenataan sanallista hyväksyntää ja muuttaa omaa toimintaani.

Jos haluan kehittyä, niin on syytä harjoitella niitä asioita mitkä ovat itselleni vieraampia. Ei toistaa sitä minkä jo osaan, vaikka se olis kuinka kivaa. Eli jospa käännetään jatkossa tarpeetonta kiusoittelua ja käänteistä logiikkaa pienemmälle ja suorasanaista hyväksyntää isommalle.

 

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑