Kun isoisä Suomeen hiihti 17.02.2018 (Jyväskylän Kaupunginteatteri)

Tällä kertaa on pakko lähteä liikkeelle musiikista, joka on siis aivan mahtavaa. Voi vitsi, miten upea tunnelma jokaisesta kappaleesta välittyy. Musiikki on perheen tarinan taustanauha, joka tarjoaa sopivassa suhteessa riemukkaan mukaansatempaavia ja koskettavia hetkiä, kuten elämäkin usein tarjoilee. Lauluissa on kaikki se, mitä sanat pystyvät kertomaan ja paljon enemmän. Jokainen laulu nivoutuu kauniisti tarinaan ja kuljettaa sitä eteenpäin. Vaikka bändi on näkyvissä lavalla, niin siihen ei silti kiinnitä sen suurempaa huomiota, vaan se on luonnollinen osa kokonaiskuvaa. Tietenkin siellä on bändi. Samalla tapaa tarinan aloituskohtaus on ihan reikäpäinen ja silti täysin luonteva. Totta kai, näinhän tämän tarinan kuuluukin alkaa.

Hienoa tässä esityksessä oli se, että useat kohtaukset tapahtuivat tosi lähellä yleisöä. Tulee katsojana olo, että on aidosti kutsuttu osaksi tämän suvun tarinaa. Esimerkiksi Hannu Lintukosken hahmon tarinankerrontakohtauksessa ympyrä sulkeutuu niin, että katsoja on ikäänkuin osa kuulijakuntaa, mikä on tosi siistiä. Tulee tunne, että on oikeasti kuuntelemassa tuota tarinaa, eikä katsojana seuraamassa näytelmää, jossa joku kertoo tarinaa. Tässä todellisuudessa on oikein mielellään mukana, vaikka se mitä tapahtuu ei aina niin kivaa olekaan. Huumori on kuitenkin läsnä myös vaikeina hetkinä ja surun takaa paistaa toivo.

Tarinan pääpariskunnan Bennon ja Weran molempien versioiden välillä on aistittavissa lempeän rakastava yhteys. Sanat, joita toiselle sanotaan eivät ehkä aina ole lempeitä, mutta niiden takana väreilee lämpö. Rakkaus on sekä tunne että ennen kaikkea valinta. Valinta hyväksyä toisessa myös ne piirteet, joita ei voi sietää ja rakastaa häntä sellaisena kuin hän on. Rakastaa ihmistä, joka voi samaan olla raivostuttavan ärsyttävä ja silti höpsön hurmaava. Heidän suhteelleen tosi ihanasti peilinä toimii heidän lapsenlapsensa ja tarinan kertoja Hammu (Juho Rantonen).

”Vai ei valokuvat valehtele!” -Wera

Isoisä Benno on ihan legendaarinen hahmo ja taatusti ainoita ihmisiä, joka kasvaa pituutta vanhetessaan. Nuori Benno (Ari-Kyösti Seppo) saa osakseen pituuteensa liittyvää pilkkaa, mutta sen sijaan että lannistuisi asiasta, hänen onnistuu kääntää asia vahvuudekseen. Bennon laulu ekalla puoliskolla on tosi vaikuttava. Vanha Benno (Jouni Innilä) ei sitten enää pituutensa kanssa kipuilekaan. Siihen että toisella puoliajalla Benno on yhtäkkiä vaimoaan pidempi, ei kiinnitä erityisempää huomiota. Oikeastaan itse havahduin siihen vasta, kun vanha Benno toistaa ensimmäisellä puoliskolla nähdyn toiminnon ja istuu vaimonsa syliin. Sitä ennen on niin tarinan lumoissa, ettei asiaan kiinnitä huomiota. Sitten yhtäkkiä aivoissa tapahtuu riemastuttava tunnistus, että tässä kuvassa on jotain toisella tapaa hassua kuin eka kerralla. Se täysin erilailla ilahduttava hetki kummallakin kertaa. Ihanaa.

Pienenä välihuomautuksena sanon sen, että vanhan Bennon laulu ja tanssiesitys vaimolleen on rasittavan mahtava elämys. Kevyen ilkikurisesti puolisoa pilkkaava rallatus, jonka ytimessä soi kuitenkin rakkaus. Sitä tajuaa kyllä omakohtaisesti, miten ärsyttävää se olisi, jos oma puoliso vuosi toisensa jälkeen tuota samaa virttä veisaisi. Silti se on vaan tosi hellyyttävää seurattavaa. Kauan yhdessä olleen pariskunnan hyväntahtoista kiusottelua ja ymmärrystä siitä, miten toinen asiaan reagoi. Juuri tällaiset pienet jutut tekevät Bennon ja Weran välisestä suhteesta tosi aidon tuntuisen. Ei ole mitään hollywood kiiltokuvarakkautta tämä ja siksi sitä onkin niin kiinnostavaa seurata.

”Wera. Mitä helvettiä?!” -Benno

Kaksi semmosta ohikiitävän kaunista hetkeä, jotka ehdottamasti haluan mainita, tapahtuivat esityksen toisella puoliskolla. Ensinnäkin, kun tarinan kertojaäänenä toimiva Hammu siirtyy perheen evakkokodin tarinaan omalle paikalleen lapseksi, niin sen muutoksen aikuisesta lapseksi voi nähdä silmiensä edessä. Siellä tapahtuu yksi vavisuttavan vaikuttava hetki, missä nuoren Hammun hämmennys ja suru ovat ihan käsinkosketeltavia. Ei siinä mieti, että tuossa aikuinen (parrakas) näyttelijä lapsen roolissa, vaan siinä on se pieni lapsi ja hänen pelkonsa on yleisöstä käsin täysin aistittavissa. Ympärillä on hätää ja kaaosta, jonka syytä lapsi ei ymmärrä ja jota hän ei pysty yksin käsittelemään. Katsojana tekisi vaan mieli mennä olemaan läsnä sille lapselle, jonka ahdistusta kukaan aikuinen ei siinä tilanteen tohinassa huomaa. Siinä on Juho Rantoselta todella vaikuttavaa ja koskettavan pienieleistä eläytymistä siihen lapsen tilanteeseen.

Toinen vaikuttava pieni hetki tapahtuu isoäiti Weran (Anneli Karppisen) ja hänen miniänsä kiistellessä pakomatkalle pakattavien esineiden äärellä. Pinnalla voisi luulla, että kyse on materiasta, kun isoäidin on pakko niitä perintöastioita ja -aterimia kuljettaa mukana sodankin keskellä. Sehän on täysin järjetöntä, että hengen ollessa uhattuna joku miettii astioita. Mutta kun eihän siinä ole kyse niistä astioista tai on, mutta ei järjen tasolla, vaan sydämen. On enemmänkin kyse asioista, joita ne astiat edustavat. Ne edustaa turvaa, pysyvyyttä, kotia, perinteitä, perhettä.. ja sataa muuta asiaa. Se on ihan sydäntäsärkevä hetki, kun se kaikki helähtää lattialle ja tajuaa sen isoäidin hädän.

Puvustuksen ja lavastuksen kautta on luotu hienoa ajankuvaa ilman, että sitä on mitenkään tarvinnut korostaa tai alleviivata. On luotu todella uskottavat puitteet kaikelle sille mitä lavalla tapahtuu. Lavasteissa eri tasojen käyttö on mainiosti toteutettu mm. portaiden avulla on luotu tosi vaikuttavia hetkiä. Hienoa oli myös nähdä se, miten saumattomasti samat osat voivat muuntua erilaisiksi tapahtumapaikoiksi. Vaikka tyyli on minimalistinen, niin silti yksityiskohtia on riittävästi, jotta tarina sekä katsojan mielikuvitus täydentävät kuvan eläväksi.

Sitähän tämä esitys nimenomaan on, aidosti lavalla näkyväksi tuleva tarina eräästä perheestä ja sen kokemasta todellisuudesta. Mahdollisuus nähdä perheen arki ja juhlat sellaisena kuin ne on sisältäpäin koettu. Edeltävien sukupolvien kertomien fantastisten tarinoiden ja omien muistikuvien muokkaamana hauskana ja koskettavana kertomuksena, elävänä elämänä.

Kun isoisä suomeen hiihti

Perustuu Daniel Katzin samannimiseen romaaniin
Ohjaus ja dramatisointi Tommi Auvinen (vier.)
Musiikki ja laulujen sanat Sari Kaasinen (vier.)
Koreografia Jouni Prittinen (vier.)
Musiikin sovitus ja johto Lasse Hirvi
Lavastussuunnittelu Karmo Mende
Pukusuunnittelu Tuovi Räisänen
Valosuunnittelu Jukka Väisänen
Äänisuunnittelu Mika Filpus
Kampaukset ja maskeeraus Minttu Minkkinen ja Suvi Taipale
Muusikot Matti Ekman, Markus Lajunen / Henri Haapakoski ja Jani Lappalainen

Rooleissa
Nuorena isoäiti Werana ja isoisä Bennona vierailevat Arja Koriseva ja Ari-Kyösti Seppo. Varttuneempana pariskuntana nähdään Anneli Karppinen ja Jouni Innilä. Muissa rooleissa nähdään Miikka Tuominen, Juho Rantonen (Näty), Piia Mannisenmäki, Saara Jokiaho, Anne-Mari Alaspää, Hannu Lintukoski ja Henri Halkola

2 thoughts on “Kun isoisä Suomeen hiihti 17.02.2018 (Jyväskylän Kaupunginteatteri)

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑