Luin tästä kirjasta ensimmäisenä suomennetun version Tosi ja epätosi – arkijärkeä ja harhaoppia näyttelijälle, koska se  versio sattui kirjastosta löytymään. Nyt omasta hyllystä löytyy englanninkielinen teos, jota tämä teksti siis tulee käsittelemään. Kyseessä on uusintapainos alkuperäisestä 1997 ilmestyneestä teoksesta. Kirja on raikkaasti merkattu painetuksi vuonna 2019 eli tulevaisuuden materiaalia on luvassa. Itse pidän tästä kirjasta, koska sen tyyli ja tapa käsitellä asioita on sopivan koruton ja kuitenkin pohjimmiltaan näyttelijän näkökulmasta myötätuntoinen. Sinänsä, vaikka kenenkään päätä ei tekstissä silitellä, niin lopulta se kaikki tähtää näyttelimisen ja teatterin ytimen tunnistamiseen ja vapauttamiseen ylimääräisestä painolastista, joka siihen vuosien varrella sitoutunut.

Tämä kirja sisältää aika paljon kritiikkiä Stanislavskin teorioihin pohjautuvaa näyttelijänkoulutusta sekä showbisneskulttuuria kohtaan. Lähtökohtaisesti Mamet esittää ajatuksen, että näyttelemään oppii vain yleisön edessä näyttelemällä ja kaikki muu on lopulta akateemista puuhastelua. Eli todella voimakkaasti yksinkertaistaen, jos haluat oppineeksi, opiskele, jos haluat näyttelijäksi niin näyttele. Se on hyvin käytännönläheinen lähestymistapa ja sinänsä varsin paikkansa pitävä. Pysymällä luokkahuoneessa harjoittelemassa ei tarvitse testata kykyjään maksavan yleisön edessä. Onhan loputon opiskelu toisaalta tietynlainen keino vältellä epävarmaan todellisuuteen siirtymistä. Se on ihan ihmillistä, että tahtoo suojata itseään epävarmuudelta ja pelottavilta asioilta. Kuitenkin Mamet’n mukaan sellainen suojautuminen ei näyttelijän ammatissa ole mahdollista, vaan luontainen osa työn luonnetta.

”This is one of the greatest tools an actor can have. The capacity to accept: to wish things to happen as they do. — To deny nothing, invent nothing – accept everything, and get on with it.” Mamet, D. – True and False: Acceptance, s. 70-71.

Sinänsä Mamet ei kiistä sitä, etteikö äänen ja kehon kehittämiseen liittyvä harjoittelu olisi tarpeellista näyttelijälle. Totta kai pitää kehittää ilmaisullisia valmiuksiaan ja se on sinänsä hyödyllistä näyttelijälle. Sen sijaan pohdintaa ja akateemisempaa lähestymistapaa edellyttäviä toimia mm. roolin kaaren ja hahmon syvällistä analysointia hän pitää turhana työnä. Hänen näkökulmastaan on näytelmäkirjailijan tehtävä luoda kiinnostava teksti, eikä teksti itsessään kaipaa näyttelijän apua. Hyvässä tekstissä on jo kaikki olennainen, eikä huonoa tekstiä pysty näyttelijä pelastamaan. Hänen lähestymistapansa näytelmäteksteihin on muutenkin hyvin mekaaninen eli opettele vuorosanasi ja sano ne lavalla. Se riittää.

”Everything you ever feel onstage will be engendered by the scene.” Mamet, D. – True and False: Guilt, s. 92.

Kirjassa ei tosiaan kumarrella teatteriteoreetikkoja, vaikka ei sen kummemmin heidän työnsä arvoa muutoin kuin teoreettisuuden osalta lähdetä kritisoimaan. Stanislavskin käsitteistä varsinkin tunnemuistin käyttö saa selkeän tyrmäyksen täysin merkityksettömänä pyrkimyksenä. Mamet näkee tämän tyylisten asioiden harjoittelun turhana, koska niihin ei voi tietoisesti vaikuttaa. Sinänsä Stanislavskin töistäkin itseasiassa löytyy se sama ajatus, että tunteet ja ajatukset ovat sellaisia, mitä emme tietoisesti pysty hallitsemaan. Kuitenkin kyllä sieltä löytyy myös se ajatus, että aikaansaadakseen tietyn tunnetilan, pitäisi jotenkin hyödyntää omia kokemuksiaan. Välihuomiona totean, että vähän riippuu käännöksestä, mitä osia Stanislavskin teorioista painotetaan. Joissain englanninkielisissä versioissa Stanislavskin teoksista on vedetty vähän mutkia suoraksi ja siinä mielin suosisin ehkä itse suomenkielisiä käännöksiä, koska ne ovat pääsääntöisesti laadukkaampia ja käsittääkseni myös uskollisempia alkuteksteille. 

”Stanislavsky said that the job of the actor was to bring the life of the human soul to the stage. That life is your life.” Mamet, D. – True and False: Guilt, s. 88.

Joka  tapauksessa tunnemuistin käyttö on Mamet mielestä täysin virheellinen ajatus. Hän mieluummin korostaa fyysisen toiminnan merkitystä sekä sellaisten toimintojen valitsemista, jotka kiinnostavat näyttelijää itseään. Tunteet tulevat tekstin ja tekojen seurauksena, eikä niiden luomiseen tarvitse muistella lapsuuden lemmikin kuolemaa tai jotain muuta kokemaansa traagista tapahtumaa. Ihmismieli, kun reagoi suoraan käskyyn tuntea jotain kapinoimalla käskyä vastaan.

Enemmän toimintaa, vähemmän pohdintaa

Toiminta (action) on tässä yhteydessä määritelty siten, että se pyrkimys saavuttaa joku päämäärä. Toiminnan täytyy kuitenkin olla yksinkertainen Mamet korostaa, että mikään toiminto, joka on mahdottomampi toteuttaa kuin ikkunan avaaminen ei voi olla toiminto. Ei siis pidä ajatella liian vaikeasti ja jotenkin ylevästi. Tekemisen pitää olla yksinkertaista ja jos se ei ole yksinkertaista, niin sitä ei voi toteuttaa. Tekemisen pitää olla sinua innostavaa ja hauskaa. Kun valitset toiminnan, jonka haluat tehdä, niin sinun on helppo toteuttaa se. Yksikkönä tekstin purkamisessa on kohtaus eli sinulla on joku tavoite siinä ja siihen liittyviä toimintoja. Ei voi kantaa koko näytelmän painolastia mukanaan joka kohtaukseen.

”Give yourself a simple goal onstage, and go on to accomplish it bravely.” Mamet, D. – True and False: Acting ”As if”, s. 120.

Ydinajatus tässä kirjassa on se, että teksti ei tarvitse näyttelijän apua tulkinnassa. Näyttelijän tehtävä on valita kuhunkin kohtaukseen sopivat toiminnalliset tavoitteet ja sen jälkeen lausua vuorosanansa ymmärrettävästi. Ei tarvitse tietää, mitä roolihahmo ajatteli tai tunsi, vaan hyödyntää sitä mitä näyttelijästä itsestään. Jännitys, pelko ja epävarmuus saavat näkyä. Mitään roolihahmoa ei ole olemassa, on vain näyttelijä, joka lausuu vuorosanansa. Ainoa, jonka hyvää mielipidettä itsestäsi sinun kannattaa näyttelijänä hakea, olet sinä itse. Eli tee valintoja, joihin itse voit olla tyytyväinen. Näyttele näytelmissä, joissa haluat näytellä ja jos sellaisia ei ole niin kirjoita itse. Jos et pääse niihin rooleihin mihin haluat, niin perusta oma näyttelijäseurueesi.

Yksi ajatus, minkä Mamet teilaa täysin on varasuunnitelmat, joiden varaan voi kaatua, jos ei onnistu näyttelijänä. Alitajuisesti, jos sinulla on tällainen varasuunnitelma, niin oikeastaan olet koko ajan aikonut sitä myös hyödyntää. Ne joilla ei sitä turvaköyttä ole, kohdistavat ajatuksensa eri tavalla omaan ammattiinsa. Näyttelijän työ ei ole turvallinen työ ja jos kaipaa turvaa, niin sitten on syytä pysyä jonkun muun työn parissa. Eikä siinäkään ole mitään pahaa.

Vuorovaikutus ja reagointi

Yksi tärkeä asia on kuitenkin vuorovaikutus muiden näyttelijöiden kanssa. Samoin kuin esim. Meisnerin ajatuksissa vuorosanat tulisi opetella ulkoa ilman tulkintaa. Ei rakenneta valmiiksi ajatuksia siitä, mitä missäkin kohtaa pitäisi tuntea tms. Sen sijaan tavoitteena on osata omat vuorosanansa ja sen jälkeen olla vuorovaikutuksessa muiden lavalla olijoiden kanssa. Reagoida ja antaa sen esityksen elää. Eli hyvin pitkälti kuten improvisaatiossa, niin vaikka teksti pysyy samana, niin koska näyttelijä on valmis jatkuvasti reagoimaan ja muuttumaan, niin hänen esityksensä ei ole koskaan täsmälleen sama kahtena iltana. Kritiikki kohdistuu siihen, että tuo analyysi on tavallaan turvaverkko epävarmuutta ja ahdistusta vastaan. Mamet lähtökohta on se, että jos teksti aiheuttaa sinussa epävarmuutta tai pelkoa tai mitä tahansa, niin se on nimenomaan se mitä sinun pitää lavalla hyödyntää. Koultuksella pyritään minimoimaan sitä turvattomuutta, mutta juuri se on se, mikä näyttelijänä pitäisi hyväksyä ja hyödyntää sitä.

”An actor should never be looking inward. He or she must keep the eyes open to see what the other actor is doing moment by moment, and to call it by its name and act accordingly.” Mamet, D. – True and False: Performance and character, s. 111.

Toisaalta myös se ajatus, että jos tuo tietonsa koko näytelmästä ja sen tavoitteista jokaiseen kohtaukseen, niin silloin ei ole avoin reagoimaan. Jos ehtii pohtia, miksi pitäisi tuntea jotain, on oikea hetki tuntea jotain jo ajat sitten mennyt ohi. Tunteita sen kummemmin kuin keskittymistä ei voi tietoisesti pakottaa. Sitten taas toisaalta pakotetut hymyt ja tyylikkäätkin tekoitkut hän niputtaa yrityksiksi manipuloida tietynlainen reaktio yleisöstä. Se on halpa temppu ja hän pitää näyttelijän tarkoituksena olla totuudenmukainen. Ei pidä lisätä mitään, ei kieltää mitään ja lausua vuorosanansa niin, että niistä saa selvää.

”The audience only wants to know what happens next. And what happens next is waht you (the actor) do.” Mamet, D. – True and False: The rehersal process, s. 73.

Tee toinen valinta, älä ruoski itseäsi virheistä

Tärkeä ajatus on mielestäni myös se, että näyttelijän tulisi jättää arkimaailma teatterin ulkopuolelle ja toisaalta se mitä esityksessä on tapahtunut jää teatteriin. Itsekritiikin ja itsensä ruoskimisen omasta mielestä huonon suorituksen jälkeen, hän näkee vain auktoriteetin tarpeena. Jotenkin tarvitsemme jonkun sanomaan itsellemme että emme ole riittäviä ja jos kukaan muu ei sano sitä, niin teemme sen itse. Se yleinen ajatus siitä, että aina on jotain mitä voisi tehdä paremmin ja se pitää kritiikin kautta tuoda esiin. Mamet’n mielestä tulisi pidättäytyä sanomasta ääneen asioita, kuten ”olin tosi huono tänään”. Sen sijaan jos haluaa tehdä jotain toisin, niin sitten seuraavassa esityksessä tekee niin. Se itsekritiikki ei palvele mitään eteenpäin vievää tarkoitusta.

”Don’t ”confess” when you come offstage. If you have gained an insight, use it.” Mamet, D. – True and False: Auditions, s.49.

Aina löytyy joku kritisoimaan ihan mitä tahansa, mutta ne ihmiset eivät ole niitä, joiden arvostus pitäisi saada. Mamet mielestä loistava näytteleminen on juuri sellaista, mitä ei yleensä huomata. Huomiota sen sijaan saavat ”Suuret näyttelijät”, jotka eivät hänen näkemyksensä mukaan yleensä ole erityisen hyviä näyttelijöitä. Heillä on selkeät tunnistettavat tavat näytellä ja he sopivat yleisesti hyväksyttyyn muottiin, mutta sinänsä heidän näyttelemisessään ei välttämättä ole aitoutta ja edes teknistä taituruutta.

Kriittisyys auktoriteetteja kohtaan

Tämä kirja sisältää todella paljon toistoa ja rakenteellisesti siinä on muutama ydinviesti, jotka toistuu luvusta toiseen. En osaa sanoa, onko tämä kirja mielestäni todella kiinnostava siksi, että sen ajatukset ovat kiinnostavia vai siksi, että se vahvistaa monella tasolla omaa näkemystäni. En väitä omaavani sellaista objektiivisuutta, ettenkö tuntisi vetoa nimenomaan omaa näkökulmaani vahvistavia näkemyksiä kohti. Okei ehkä itse näen tässä sellaista tiettyä oikaisemista, että Stanislavskin teoriat on aika yleisellä tasolla niitattu kivaksi teoriaksi, mutta ei toimi käytännössä. Joo, osin se pitää paikkansa. Stanislavskin ajatuksissa on kuitenkin myös paljon hyvää ja paljon samaa mitä löytyy myös tästä kirjasta. Kumpikin on oikeastaan samalla asialla ja ajatukset ovat syntyneet vastalauseena vallitsevalle tavalle näytellä. Se onko kumpikaan puhtaasti jotenkin oikeassa, on sivuseikka. Se, että vallitsevan tilanteen epäkohtiin puuttuminen ja niiden käsittely on itsessäänkin jo tärkeää.

”The addition of ”emotion” to a situation a situation which does not organically create it is a lie.” Mamet, D. – True and False: Emotions, s. 78.

Ehkä se kriittisin kärki onkin kohdistettu formaalin näyttelemisen opetuksen suuntaan. Se mihin ja miten Stanislavskin ja muiden teorioita hyödynnetään koulutuksessa on jotain, mikä hänestä Yhdysvalloissa on huonolla tolalla. Moni näyttelijäntyönkoulutus on hänen mielestään turhaa ja haitallista, koska koulutusta tarjoavat tahot ovat huijareita. Teetetään sellaisia harjoituksia, jotka eivät perustu oikein mihinkään tai kehitä mitään näyttelemisen kannalta olennaista taitoa. Hän kehottaakin aina kyseenalaistamaan opetuksen ja mikäli opettaja ei pysty tarjoamaan sanallisesti tai demonstraation kautta riittävää perustetta sille, miksi joku harjoitus tehdään, niin kannattaa poistua kurssilta. Siinä on tiettyä perää, koska periaatteessa kuka tahansa voi opettaa näyttelemistä, eikä kaikki opetus ole laadukasta tai ihmisen kasvua näyttelijänä tukevaa. Osa on, mutta ei kaikki.

”Rehearsal is the time for work. Home is the time for reflection. The stage is the time for action.” Mamet, D. – True and False: Habit, s. 102.

Se terve epäluulo auktoriteettaja kohtaan on tärkeää. Miksi se, mitä joku roolituksesta vastaava henkilö on mieltä koe-esiintymisestäsi olisi arvokasta tietoa? Hänen näkökulmansa voi olla tosi rajattu ja hän voi etsiä hyvinkin ahtaaseen muottiin sopivaa näyttelijää. Ei koe-esiintyminen ole paikka, jossa taitojasi tai arvoasi näyttelijänä arvioidaan. Varsinkin hollywoodkontekstissa, mistä tässä kirjassa puhutaan, niin se on hyvin raadollinen maailma. Miksi valita sijoittaa miljoonia tuntemattomaan näyttelijään sen tunnetun sijaan, koska se on aina riski. Näkökulma ei ole laadullinen, vaan se on taloudellinen. Eivätkä nämä ihmiset välttämättä ole näyttelemisen tai edes teatterin/elokuvien sisällöllisiä tai taidollisia asiantuntijoita. Mamet’n kehotus onkin miettiä sitä, mitä oikeasti haluaa. Maine ja mammona vai näytteleminen. Jos haluat näytellä, niin hakeudu teatteriin, jos taas tavoittelet mainetta ja mammonaa, niin sitten valitset sitä tavoitetta tukevan tien.

”Create with your peers, and you are building true theatre. — Be your own best friend and the ally of your peers.” Mamet, D. – True and False: Habit, s. 103.

Ajatus minkä haluan nostaa kirjasta esiin on, että jos haluat olla mukana tekemässä teatteria, niin tee se. Älä mieti sitä, vaan tee se. Etsi keinot päästä mukaan ja vaan tee se. Jos mahdollisuuksia ei ole valmiina tarjottuna, niin etsi keinot tehdä teatteria itse. Nyt sitten se, itsenikin tuomitseva ajatus: voit lukea aiheesta loputtomiin, mutta näyttelemään oppii vain näyttelemällä. Eli elä, ole vuorovaikutuksessa ja mene teatteriin.

Gurut ja huijarit

Kritiikkiä saa myös tietty guruajattelu. Siis, että ne jotka ovat kulkeneet täällä ennen meitä olisivat jotenkin tienneet ja osanneet enemmän tai olleet vapaita epävarmuudesta. Ihan samat epävarmuudet ja ihmilliset haasteet heitäkin ovat kohdanneet. Mamet itse on kiitollinen siitä, että on nähnyt pitkän ajanjakson elokuvien ja teatterin kehityksestä. Siinä missä aiemmin näyttelijät elokuviin tulivat teatterin kautta, niin nykyään tämä ei enää ole edellytys. Siinä hänen mielestään menetetään paljon olennaista ymmärrystä esiintyjän ja yleisön suhteesta. Sitä Mamet monessa kohtaa korostaakin yhä uudelleen ja uudelleen, että näyttelijän työ on aina yleisön edessä tapahtuvaa. Toisaalta yleisö on tullut viihtymään ja kaikki mitä voit heille tarjota on uskottavaa, niin kauan kunnes jokin saa epäilemään asian olevan. Ihan luontaisesti koemme liian mairean tekohymyn valheelliseksi. Näyttelijänä ei tarvitsisi sortua moiseen, koska se mitä olet ja juuri nyt tarjoat on riittävää. Kunhan olet totuudenmukainen, et lisää tai poista mitään, niin olet oikeilla jäljillä.

”There is nothing we feel nothing about.” Mamet, D. – True and False: Helping the play, s. 65.

Mamet kohdistaa kritiikkiä myös näyttelijän työn oppilaistosten tapaan mainostaa rooliaan hyvin menestyneiden ja tunnettujen näyttelijöiden koulutuksessa. Mamet arvioi, että nämä yksilöt ovat mieluumminkin menestyneet koulutuksestaan huolimatta. Kouluun on valittu jo valmiiksi taitavia ja innokkaita näyttelijöitä, joten on kyseenalaista mikä se koulun rooli heidän osaamisensa kehittämisessä on lopulta ollut. Koulutuksen arvohan sinänsä tulisi siitä, jos sen avulla kenestä tahansa voisi tulla taitava näyttelijä. Sen sijaan yksittäisiä loistavia yksilöitä korostava mainonta hänen mielestään osoittaa sen, että koulutus itsessään ei tee kenestäkään hyvää näyttelijää. Menestyksen tekevät yksilön omat ominaisuudet ja omistautuminen itsensä kehittämiseen. Siinä koulutuksen merkitys on häviävän pieni.

”The audience perceives only what the actor wants to do to the other actor.” Mamet, D. – True and False: ”Work”, s. 57.

Niitä ominaisuuksia, mitä itsessään voi kehittää kannattaa kehittää. Sen sijaan pyrkimys kehittää sellaisia ominaisuuksia, kuten keskittyminen, joita ei voi tietoisesti kehittää on sama kuin toivoisi olevansa pidempi tai lyhyempi. Sillä ei sinänsä ole vaikutusta. Kuitenkin helposti tulee ottaneeksi asioita, joihin ei oikeasti pysty vaikuttamaan merkiksi omasta epäonnistumisesta. Kantaa syyllisyyttä sellaisesta, mihin alunperinkään pystynyt vaikuttamaan. Lahjakkuuteen tai sen puutteeseen vetoaminen on Mamet’n mukaan sama kuin uhkapelurin vetoomus onnen puutteeseen. Ei se ole asia, johon voi vaikuttaa. Ylipäätään syyllisten etsiminen on turhaa. Se mikä tapahtuu, tapahtuu ja jos jotain haluaa muuttaa, niin sen voi tehdä seuraavalla kerralla. Vastanäyttelijän tai olosuhteiden syyttäminen on täysin tarpeetonta, koska ne eivät ole asioita mihin voisit vaikuttaa. Saa sitä sisäisesti inhota vastanäyttelijäänsä, jos haluaa, mutta ei se muuta mitään.

Loputon toisto

Tämä teksti toistaa itseään tosi monessa kohtaa, mutta se on oikeastaan aika sopivaa, koska kirja rakentuu aika vahvasti toistolle. Sama viesti toistuu eri muodoissa. Kevyempänä viittauksena tai terävän iskevänä käskynä. Vaikka mukana on aika purevaa ja tylyä teksti, niin viesti on lopulta aika positiivisesti latautunut. Epävarmuus ja kaikki mitä tunnet on ok, se kuuluu asiaan. Eihän se mukava tunne ole, mutta se jos käsikirjoitus aiheuttaa jonkun tunteen, niin se on ok. Se on enemmän kuin riittävää, ei tarvitse lisätä siihen mitään, eikä teeskennellä mitään. Näyttelijän tehtävä ei ole esittää (portray) mitään, vaan tehdä (act) asioita lavalla. Sinä itse näyttelijänä olet kiinnostava, ei ole mitään hahmoa. Kun itse teet asioita ja annat asioiden tapahtua itsellesi, niin se riittää. Sitä ei ehkä usko, mutta niin se on. Näyttelijän työ Mamet’n mukaan on ennen kaikkea fyysinen ammatti. Tekijän, ei akateemisen pohtijan, ammatti.

”You not only have a right to choose actions which are fun, you have a responsibility – that’s your job as an actor.” Mamet, D. – True and False: Concentration, s. 96.

Ei tarvitse kysyä mitä hahmo tässä kohtaa ajattelisi tai tuntisi, koska ei sillä ole merkitystä. Se mitä tuo pohdinta tuottaa on päälleliimattua. Mitä teksti sinussa aiheuttaa ja mitä toimintaa tekstii liittyy, on se, mikä ohjaa sinua. Tämä on siinä mielessä itselleni kiinnostava näkökulma, koska minua on ahdistanut ajatus esim. itkemisestä käskystä. On sitä pyydetty ja voin kertoa, että niinä hetkinä ihan viimeinen asia, mitä olen pystynyt tekemään on itkeminen. Sehän on oikeastaan aika hupaisaa, kun miettii, miten herkästi silmäni vuotavat sekä surusta että ilosta. Se tietoinen reaktio tuollaiseen pyyntöön on, kuten Mamet sanoo, kapina. Ei tunteita voi sillä tavalla pakottaa. Sen sijaan voi tehdä asioita, jotka johtavat sellaiseen tilaan, jossa itkemienn olisi luonnollinen reaktio. Jotenkin kaikki mikä tuntuu vaikealta ja pakotetulta lavalla on myös sitä. Päästä irti tarpeesta tuntea jotain tuntemisen vuoksi. Sen sijaan, jos tunne herää tekemisen kautta, niin hyödynnä se.

”– if you’ve got something to say, say it, and think well of yourself while you’re learning to say it better.” Mamet, D. – True and False: Auditions, s. 51.