Kuten joskus aiemminkin olen maininnut, niin ajoittain tekstejä ja teksti-ideoita jää vähän vaiheeseen. Jotenkin ei vaan saa tekstiä kirjoitettua loppuun riittävän ripeästi. Sitten tekstin viimeistely jää roikkumaan, kun se ei oikein tunnu enää ajankohtaiselta tai tulee jotain muuta omasta mielestä mielenkiintoista kirjoitettavaa. Nyt huomaan, että viime kevään improiluista on jäänyt tarina todella vajaaksi, koska [sijoita tähän sopiva tekosyy]. Täysin huomiotta on jäänyt mm. kaksi Osuuskunta Kujeen organisoimaa improkurssia, joille alkuvuonna osallistuin. Vuoden 2017 alussa Jyväskylässä aloitti siis toimintansa ImproKampus, joka tarjoaa koulutusta kaikille improsta kiinnostuneille. Opettajina ImproKampuksella toimivat ihanat huipputsempparit Marianna Räsänen ja Kaisa Kokko, joihin on ollut ilo tässä oman improtaipaleen varrella tutustua.

Seuraava teksti ei ole, eikä pyri olemaan, kattava kuvaus kummankaan kurssin sisällöstä eli kursseilla opetellaan paljon muitakin asioita. Kursseilla tutustutaan kattavasti useisiin keskeisiin improvisaation ja ihan inhimillisen vuorovaikutuksen osa-alueisiin. Joo, ja näitä juttuja olisi siis vielä roppakaupalla lisää 😉

Opiskelin alkuvuodesta ImproKampuksella Improvisaatio I ja II -kurssit, joista kummankin päätteeksi pääsin myös muiden kurssilaisten kanssa pienimuotoisesti esiintymään. Kurssit toteutettiin kerran viikossa tapahtuvana kontaktiopetuksena kuuden viikon aikana. Välihuomiona sellainen, että ImproKampus tarjoaa myös viikonloppukursseja, jos viikottaiselle improtunnille on vaikea löytää aikaa. Kursseilla on selkeä opetussuunnitelma, jonka myötä omaa impro-osaamistaan voi kehittää tavoitteellisesti kurssitasoilla eteenpäin edetessään. Liikkeelle lähdetään kuitenkin ihan perusteista ja Improvisaatio I -kurssille osallistuminen ei edellytä mitään ennakkotietoja improsta.

Omaa rimaa voi laskea ihan saman tien, jos mielessä välähtää ajatus, ettei voi mennä improkurssille, koska ei osaa näytellä. Silloinhan sinne just voikin mennä, koska ei improvisoidessa tarvitse osata näytellä. Kyse on ihan yleisinhimillisen tason vuorovaikutuksesta ja sen taitojen harjoittelusta. Vaikka sitä voi olla vaikea uskoa, niin improssa se todellakin riittää että olet läsnä ja reagoit. Improssa ja elämässä ylipäätään on tärkeää, että voi vaan olla rennosti ja aidosti oma itsensä. Ei tarvitse keksiä yhtään mitään, vaan vain hyödyntää sitä mikä on jo käytettävissä. Toki sitä oman osaamisen kenttää voi ja kannattaa aina laajentaa, mutta se mitä tiedät ja taidat juuri nyt riittää.

Oma kehityskaari improvisoijana

Sinänsä, vaikka itse olin jo ennen improvisaatio I -kurssia käynyt pari lyhempää improkurssia, niin kyllä sen huomasi, että asiat eivät vielä olleet uponneet pintaa syvemmälle. Hyväksymisen periaatteen merkitys oli ihan hakusessa. Oli vaikea hyväksyä ajatusta, että aina pitäisi hyväksyä toisten ehdotukset, koska välillä tuntui että olisi ollut parempi kieltäytyä. Tuntui että hyväksymällä oikeastaan latistaa koko jutun pointin, mutta kun ei vaan pystynyt vielä ymmärtämään, mitä hyväksyminen oikeasti tarkoittaa. Se sisäinen kaaos ja myllerrys ensimmäisillä kursseilla voi olla ihan jäätävää. Ainakin itselleni oli, koska olin niin jäässä, mutta se kyllä helpottaa, kun antaa asioille mahdollisuuden upota syvemmälle. Siinä puuhassa sitten auttaakin tietoisuuden kasvattaminen ja oman oppimisen reflektointi.

Omalta kohdalta voisin nostaa muutaman erityisesti mieleen jääneen oppimishetken kurssien varrelta. Osaa näistä olen jo jossain vanhemmissa teksteissä sivunnut, mutta osa on sellaisia, joita en ole vielä kirjoittanut auki.

Yksi kiinnostava juttu oli mimiikan harjoittelu ja voi kyllä sanoa, että hifistelijä minussa jäi hiomaan miimisen oven avaamista todella pitkäksi aikaa. Samoin ihan kahvikupista juomisen treenaaminen oikeaa kuppia ja miimistä vastinetta vuorotellen kokeillen oli todella valaisevaa. Intuitio vie vähän harhaan tässä. Huomasi aika selkeästi, että jos oikeaa kuppia käsittelisi samalla tavalla kuin miimistä, olisi kuppi tai sen sisältö aika nopeasti lattialla. Kurssilla sai paljon hyviä vinkkejä mimiikkaan.

Omia rajoja tuli testattua myös fyysisen esittämisen puolella. Eräässä harjoitteessa meidät oli jaettu puoliksi, joten toinen puoli ryhmästä oli katsojina, kun toiset tekivät harjoitetta. Osa ryhmästä esitti olevansa todella taitavia jossain taidossa ja toiset olivat vastaavasti todella taitamattomia. Itsehän esitin siis virtuoosimaisen taitavaa ompelijaa ja mulla lähti eka kertaa fyysinen toiminta ihan lapasesta. Siihen saakka olin arkaillut fyysistä toimintaa ja ollut melko staattinen. Tuossa kohtaa annoin vain itselleni luvan kokeilla ihan mitä vaan. Siitä seurasi ihan älyttömän kiva ja hämärä jammailu-/jonglööraushetki koristeompelun parissa. Mitä kaikkea tällä jutulla voisikaan tehdä, jos on niin pro, että osaa tehdä asian vaikka silmät kiinni ja kädet selän taakse sidottuna. Se on aika vapauttava ajatusleikki.

Sellainen hämmentävä havainto tuli myös tehtyä omista toimintastrategioista, että joskus helpottamaan tarkoitettu vinkki voi vaikeuttaa asioita. Treenasimme sana-assosiaatioita äänialoituksilla (aaaaaurinko). Tavallaan pitää vain aloittaa tuottamaan ääntä ja sitä kautta sitten antaa sanan muotoutua. Vokaali tai konsonantti äänteen on tarkoitus siis helpottaa, jos sanojen tuottaminen on hankalaa. Itsehän huomasin sääntöuskovaisena tuon apukeinon välillä olevan enempi haitaksi. Eli vaikka minulle tuli salamannopea assosiaatio edellisestä sanasta koin tarpeelliseksi tehdä tuon äänialoituksen, vaikka en sitä oikeasti tarvinnut. Joskus siis apukeinoistakin voi olla tarpeen päästää irti, jos pärjää ilmankin. Säännöistä ylipäätään voi joskus olla tarpeen päästää irti ihan kokonaan ja vain antaa asioiden tapahtua itselleen fiktion turvaverkossa.

Kevyttä hahmottelua

Yksi henkilökohtaisesti haastavimmista harjoitteista Improvisaatio II -kurssilla oli fyysistä kautta rakennetun hahmon siirtäminen ryhmäharjoitteesta muun ryhmän eteen seuraavassa harjoitteessa. Pohjustusharjoitteessa piti luoda, jonkun itselleen tavalla tai toisella tutun henkilö(hahmo)n fyysinen olemus kuvitteellisen peilin avulla. Sinänsä, jonkun tutun henkilön maneereja ja fysiikkaa oli melko helppo toistaa. Ongelmaksi muodostui se, että päädyin nössöilemään harjoitteisiin lähtiessä, joten olin ihan viimeisenä menossa parin kanssa lavalle. Siinä kohta oma hahmovalintani hävetti ihan hirveästi. Olin nimittäin valinnut edeltävässä harjoitteessa niin negatiivisen hahmon, että muiden hahmovalinnat nähtyäni toivoin voivani palata takaisin tekemään toisen valinnan.

Ajassa ei vaan voi palata taaksepäin ja tuo hahmo kaikessa negatiivisen rasittavassa kunniassaan päätyi ryhmän eteen. Kyllä se häpeä omasta valinnasta katosi heti kun aloitimme kohtauksen, koska siinä tilanteessa ei juuri ehdi itseensä keskittymään. Kun pystyy päästämään irti siitä, että se hahmo valinta ei kerro mitään sen syvempää minusta. Tämä nyt vain on tämmönen karikatyyrihahmo, joka valitettavasti pohjautuu ihan oikeaan henkilöön. Siitä tuli yllättävän hyvä kohtaus, jolla oli yksi omituisimmista lopetuksista.

Jotenkin meillä jäi parini kanssa liian monta olennaista määrittelyä sanomatta ääneen, mutta ne eivät sinänsä haitanneet kohtauksen luomista, vaan kumpikin vain sisäisesti ajatteli vähän eri asiaa. Toinen taisi luulla jo muuttaneensa taloon ja itse jotenkin ajattelin olevani esittelemässä asuntoa potentiaaliselle ostajalle tai jotenkin ärsyttävänä naapurina siinä pätemässä. Se ero omissa sisäisissä määrittelyissämme sitten jotenkin kävi pitkän dialogin jälkeen ilmi toisen repliikistä ja siinä kohta minulla tipahti kaikki langat käsistä. Hämmennyin niin paljon, että sanoin repliikin, josta ei vain voinut enää jatkaa. En enää tarkkaan muista mikä se oli, mutta se ei ollut suora tyrmäys, vaan vain niin käsittämätön, että ei siitä enää päässyt yli.  Se hetki, kun kumpikin lavallaolijoista tuijottaa toista huvittuneen epäuskoisesti että ’mitäh?’, eikä pysty enää tekemään mitään, on aivan huippu.

Kehollisuuden ja tunteiden yhteydestä

Keväällä huomasin ensimmäisen kerran toisten kurssilaisten kohtauksia seuratessa, että kasvojeni ilmeet olivat vapautuneet. Huomasin olevani ihan haltioissaan monista hienoista oivalluksista ja se paitsi tuntui sisäisesti myös näkyi ihan selvästi ulospäin.

Toisaalta huomasin sen, että fyysistä kautta rakennettu hahmo voi jäädä vähän päälle, jos siitä ei kunnolla päästä irti kohtauksen päätyttyä. Yhdessä statusparty-harjoitteessa päädyin luomaan todella ahdistuneen ja pelokkaan alastatuksisen hahmon. Käytännössä siinä moodissa en sitten pystynyt ottamaan kontaktia keneenkään muuhun samassa harjoitteessa mukana olleeseen. Hiihdin seiniä pitkin itseeni sekä fyysisesti että henkisesti käpertyneenä. Sen harjoitteen jälkeen oli ihan asiallisesti purkukeskustelu ja näin päin pois, mutta en jotenkin itse siinä tilanteessa saanut roolia tiputettua päältäni.

Huomasin toisten seuraavia kohtaustekniikoita seuratessani kehoni olevan edelleen fyysisesti sulkeutuneessa asennossa ja sen myötä myös sisäinen negatiivisen ahdistunut tila jäi päälle. Tai en nyt tiedä kumpi näistä tuli ensin, fyysinen vai henkinen, mutta sen fyysisen kokoonpainumisen huomasin todella selkeästi. Hartiani painuivat yhä lysyyn ja sisälläni oli vain toivottomuutta ja ahdistusta. Siinä mielin suosittelen ravistelemaan hahmon fyysisesti pois itsestään, vaikka se voisi välillä hölmöltä ja tarpeettomalta tuntua. Se voi olla, että koska tuo oli minulle omakohtaisesti hirveän tuttu fyysinen ja henkinen olotila vuosien takaa, niin sen takia se ehkä jäi niin vahvasti päälle. Tuostakin voi oppia jotain omasta kehollisesta tietoisuudestaan ja muististaan. Selkeästi tuo oli jotain jonka kehoni tunsi hyvinkin omakohtaisesti, koska tuon hahmon mukavuusalueen rajat olivat niin selkeästi aistittavissa.

Mukavuusalueen rajojen ylittäminen

Niin kivaa kuin impron oppiminen yleensä onkin, niin valitettavasti oman mukavuusalueen rajoilla liikkuessa ei kehitystä voi tapahtua ilman, että välillä tuntuu epämukavalta ja jopa pahalta. Joskus löytyy myös yllättäviä kipupisteitä, joista ei itse ollut tietoinen tai jonka oli aktiivisesti koettanut unohtaa. Tästä luultavasti kerroinkin jo aiemmin, mutta se oli sen verran merkittävä, että mainitsen sen uudestaan.

Harjoite oli siis hyvin tavanomainen nimien harjoitteluun käytettävä lämppäriharjoite, jonka olin tehnyt kerran aiemmin toisella kurssilla. Harjoitteessa ollaan ringissä ja jokainen vuorollaan sanoo oman nimensä, jonka muut sitten toistavat sen kolmella eri tavalla (olisivatkohan olleet neutraali, epäluuloinen ja iloinen…). Ensimmäisellä kerralla kun harjoitetta tein aiemmalla kurssilla tunsin ahdistusta, mutta pystyin harjoitteen silti tekemään. Nyt kun törmäsin siihen Improvisaatio II -kurssilla uudestaan, hajosin ihan täydellisesti. En pystynyt vuorollani kyennyt nimeäni sanomaan, vaan pelkkä ajatuskin huomion keskipisteenä olosta ahdisti.

En siinä hetkessä kyennyt sitä itsellenikään selittämään, miksi reagoin niin voimakkaasti tuohon harjoitteeseen. Se on lopulta hyvin simppeli ja harmiton harjoite. Aiempaa kokemusta en ollut ehkä reflektoinut riittävästi, mutta kasvojen menettämisen pelon tai jonkun vastaavan voimin olin kyennyt ensimmäisellä kerralla harjoitteen romahtamatta toteuttamaan. Kahdesta pelosta voimakkaampi ohjasi. Nyt en enää pelännyt kasvojen menettämistä niin paljon, joten toinen pelko pääsi pintaan. Mutta se, miksi minulla oli tuo pelko hämmensi itseänikin. Pelkäsin nimittäin sitä, että joku sanoisi minulle jotain positiivista, kun olen avoin vastaanottamaan tuon viestin ja vaikuttumaan siitä. Se ajatus käynnisti paniikkireaktion.

Miten paljolta sitä itseään voikaan lopulta suojata. Olen vuosien varrella opetellut selviämään kriitikin ja negatiivisen huomion kanssa. Oppinut hyväksymään sen, että kaikessa on aina jotain korjattavaa ja parannettavaa. Samalla tosin olin oppinut olemaan huomioimatta mitään positiivista ja hyväksymään kritiikin totuudenmukaisena palautteena. Positiivinen palaute nyt vain oli jotain, mitä sanotaan, jotta voitaisiin sitten sanoa se oikea palaute eli kritiikki. Olin kyllä oppinut sanomaan kiitos, kun joku sanoo jotain positiivista, mutta positiivinen kommentti jää pintatasolle. Nyt impron myötä suojauksia oli kuitenkin tippunut niin paljon, että positiivinen ajatus tai tunne olisi osunut suoraan syvemmälle tasolle ja se pelotti ihan älyttömästi. Pelotti, koska se oli outoa ja vierasta, eikä minulla ollut valmista tapaa käsitellä sen tyyppisiä huomioita itsestäni. Osinhan se oli myös itsetietoisuuden kriisi. Jos on oppinut hahmottamaan itseään negatiivisen kautta, päinvastainen kommentti romuttaa sitä luotua omakuvaa. Oli se miten vinoutunut tahansa, niin se on se minkä sillä hetkellä tunsin ja muutos ylipäätään on pelottavaa.

Näiden kurssien aikaan en sitä vielä kyennyt henkilökohtaisesti sisäistämään, mutta hyväksymiseen kuuluu myös omien ideoidensa ja oman itsensä hyväksyminen. Armollisuutta itseään kohtaan jouduin ainakin itse ihan todenteolla opettelemalla opettelemaan. Kun oma syyllisyyden kehä pyörii täydellä teholla, niin sitä ei välttämättä huomaa omia onnistumisiaan, vaan vain kaiken minkä olisi voinut tehdä paremmin. Siinä kohtaa ohjaajien ja ryhmän roolin onkin tärkeä, että jokainen pääsee kuulemaan ne jutut, missä on onnistunut. Välillä se saattaa unohtua kritiikkiä painottavassa yhteiskunnassa, että siinä mitä teemme on jo nykyisellään paljon hyvää. Lempeällä ja kevyellä ohjauksella tuota hyvää voidaan myös vahvistaa entisestään ja avata uusia mahdollisuuksia. Sellaista ohjausta ImproKampuksella  nimenomaan on tarjolla.

Entäs se esiintyminen?

Esiintyminen on siis kursseilla vapaaehtoinen mahdollisuus ja todella pieni osio, eli ei tarvitse stressata, vaikka ei julkisesti tahtoisikaan improilla. Ketään ei siihen pakoteta, vaan voi opiskella myös ihan vain omaa itseään ja vuorovaikutuksen rentoutta sekä omia ilmaisukeinojaan kehittääkseen. Henkilökohtaisesti voin kuitenkin suositella kokeilemaan. Ei siksi että kaiken pitää johtaa esiintymiseen, vaan koska se voi joskus olla tarvittava hyppy oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Tuttujen kurssilaisten ja ohjaajien kanssa lavalla oleminen on jännää, mutta se on myös hirmu turvallinen ja kiva tapa kokeilla pienimuotoisesti miltä yleisön edessä toimiminen tuntuisi. Improtessa jännitystä voi aika näppärästi laskea, sillä että ihan tietoisesti ja aktiivisesti suuntaa oman huomionsa niin täysillä kuin pystyy toisiin ihmisiin. Jos jää oman päänsä sisään pohtimaan, että itse pitäisi luoda jotain omaperäistä ja hienoa, niin sitten joutuu keksimään kaiken itse. Sen sijaan kuuntelemalla ja reagoimalla siihen, mitä kuulet, näet tai muutoin aistit saisit materiaalia ilmaiseksi.

Impro kuitenkin parhaimmillaan tarjoaa todella mahtavaa vertaistukea ja sitä joo ja – asennetta, millä tavallisinkin ehdotus muuttuu parhaaksi ideaksi ikinä. Ei tartte olla hauska lavalla ollessaan, yleensä parempi kun ei yritä olla hauska. Pyrkimys hauskuuteen kääntyy yleensä itseään vastaan. Hauskinta tai koskettavinta impro yleensä on silloin, kun vaan on ja antaa itsensä vaikuttua siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Kuuntelee ja on avoinna reagoimaan.

Itselleen kannattaa olla myös armollinen siinä mielessä, että kaikkia improvisaatio I -kurssilla opeteltavia asioita ei pysty syvällä tasolla vielä välttämättä sisäistämään kurssin jälkeen. Ei välttämättä Improvisaatio II:n jälkeenkään löydy vastausta kaikkiin kysymyksiin, mutta se että ne kysymykset ovat heränneet on itsessäänkin arvokasta. Se prosessin vaihe missä olet juuri sillä hetkellä on hyvä ja arvokas. Välillä edistysaskeleet voivat tuntua tosi pieniltä, mutta kyllä näiden kahden kurssin pohjalta edistystä väistämättä tapahtuu, jos on avoin kokeilemaan ja välillä myös haastamaan itseään.

Hyväksyminen ja kaverin auttaminen sekä monet muut impron perusperiaatteet tulevat kyllä kursseilla tutuiksi. Vaikka esiintyminen ei olisi se oma juttu, niin noista kursseista voi saada ihan älyttömästi apua omaan vuorovaikutukseen ja arkielämän ilmaisuun. Vapaus kokeilla omia rajoja on hienoa ja kun sen saa tehdä turvallisessa ryhmässä, hyvässä ohjauksessa, niin eihän sen parempaa olekaan. Molemmilla kursseilla oli tosi mukavaa ja pääsi tekemään hienoja juttuja ihan huikeiden tyyppien kanssa. Kiitokset siis kurssien ohjaajille sekä kaikille ihanille kanssaimproilijoille, opin teiltä todella paljon improsta ja myös itsestäni.

P.S. artikkelikuvasta voin todeta sen verran, että se on teksti, jonka kirjoitin impro I -kurssin ekan tunnin jälkeen vihkon laitaan. Viittaus on Kaisan esittelemään ajatukseen impron eri tasoista / kerroksista. Luontevasti se yhdistyi mielessäni Shrekin ajatukseen siitä, miten jäteissä, kuten sipuleissa, on kerroksia. Ihan loogista minusta. Jännityksellä odotan, millaisia eri tasoja improsta matkan edetessä vielä paljastuukaan 🙂

P.P.S. Lisäsin tekstiin siitä alunperin pois jättämiäni esimerkkejä, koska valitsemani esimerkit antoivat asioista turhan yksipuoleisen kuvan.