Yksi haastava alue, mitä on joutunut oman itsensä kanssa työstämään impron parissa on tarve löytää syyllinen, sillä miksi asiat menevät jotenkin solmuun tai pieleen. Yleensä itse löydän syyllisen heti peilistä. Olen todella hyvä kääntämään asiat omaksi syykseni ja syyllistämään itseäni myös asioista, joihin en oikeasti voisi edes vaikuttaa. Siksi minulle oli aivan älyttömän hienoa tajuta, että siitäkin voi vapautua. Siis voi tietoiseksi tulemisen kautta vapautua tarpeesta etsiä syyllistä asioihin. Sitä voi tuhota harjoitteen logiikan ihan täydellisesti jopa sääntöjä liian tarkkaan noudattaen, joten mokaaminen on siis enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Sitä paitsi, kun mokia rupeaa analysoimaan tajuaa, että oikeastaan ainoa syy miksi niistä on tullut mokia on se, että asiaa ei ole hyväksytty. Hyväksyntä nimittäin saa mokan muuttumaan virheen sijaan mahdollisuudeksi.

Improssa tulee hyvin usein huomattua se, että ei ongelma aina ole automaattisesti omassa ilmaisussa, jos joku tekemäsi tarjous jää käyttämättä. Ei tartte ottaa sitä henkilökohtaisena loukkauksena. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että kontakti sinun ja muiden välillä ei ole ollut riittävän vahva. Siksi se mitä tarjosit on jäänyt huomaamatta. Toisaalta vaikka kontakti olisikin hyvä, niin tarjouksia jää sekä itseltämme että muilta aina huomaamatta. Ei se, että niitä ei sillä kertaa huomata kuitenkaan tee niistä huonoja tarjouksia. Eikä se että ne jäävät huomaamatta ole kenenkään syytä. Se vain tapahtui.

Olisi ehkä välillä ihan hyvä tulla tietoiseksi siitä, miten monta toisten tekemää tarjousta itseltä jää huomaamatta, kun keskittyy johonkin muuhun. Niinhän sitä oikeassa elämässäkin jää jatkuvasti toisten lähettämää sanatonta ja sanallistakin viestintää huomaamatta. Ollaan armollisia puolin ja toisin, aina ei vain huomaa kaikkea tai edes pysty reagoimaan kaikkeen vaikka haluaisi.

Jälkikäteen on helppo huomata kymmenen eri vaihtoehtoa, miten jossain tilanteessa voisi toimia, mutta itse tilanteessa käytössäsi on yleensä ehkä yksi idea, joka juuri sillä hetkellä mieleesi nousee. Joskus toki on aikaa ja kapasiteettia hieman harkitakin, mutta yleensä on vain reagoitava sillä materiaalilla mikä juuri siinä hetkessä on käytettävissä. Ei tarvitse kehitellä valmiiksi mitään, vaan vain kuunnella toista ja reagoida niin kuin reagoi ja hyväksyä että tämä on se mitä nyt pystyin tarjoamaan. Luonnollisesti toki reagoinnin olisi hyvä tapahtua yleensä hyväksyvässä ja eteenpäin vievässä muodossa, jollei tilanne / tyylilaji / tekniikka muuta vaadi. Sen arkijärjen / pelon tms. ohjaaman ekan tyrmäävän impulssin voi välillä pysäyttää ja tietoisesti valita jonkun toisen tien.

Se on kuitenkin käynyt itselleni selväksi, että kun vapautuu asioiden arvostelusta, vapautuu samalla myös syyllisyydestä. Lakatessaan arvostelemasta omia ideoitaan, on helpompi hyväksyä myös muiden ideat ja rakentaa niitä eteenpäin. On helpompi heittäytyä ja rentoutua, kun ei tarvitse koko ajan yrittää pitää itseään jossain vakavasti otettavan aikuisen moodissa. Sekin on tietysti välillä ihan hyödyllinen juttu, eikä siinä ole mitään pahaa, jos on järkevä aikuinen. Saa olla, itsekin usein olen. Välillä kuitenkin olen kokenut sen aivan kauhean rajoittavaksi ja saanut omasta ajoittaisesta häröilystäni yhden syyllistämisen aiheen kehitettyä. Jotenkin se vakavuuden vaatimus on vuotanut liian laajalle sovellusalueelle.

Siinähän ei kuitenkaan juurikaan ole järkeä, että syyllistää itseään omista ominaisuuksistaan. Ei niitä ole tarpeen arvottaa, vaikka onkin hyvä tunnistaa millaista ominaisuuskokoelmaa yksittäisessä tilanteessa on hyvä käyttää. Onhan ihmisillä muutenkin erilaisia strategioita ystävien ja tuntemattomien ihmisten kanssa kommunikoidessa, joten sinänsä se on ihan normaalia, että kaikki puolet omasta ilmaisusta ja persoonasta eivät ole jokaisessa tilanteessa näkyvissä. Kun olen rennossa ja posiivisessa moodissa on minusta näkyvissä ihan eri puoli kuin silloin, kun olen jännittynyt ja ahdistunut. Se on ihan luonnollista.

Jotenkin vuosien aikana olen oppinut sulkemaan mm. oman huumorintajuni ulos omista ominaisuuksistani. Olen pyrkinyt vakavoitumaan. Jättämään ilkikurisen huumorin ja kyseenalaistamisen vähemmälle, pyrkien olemaan vakava aikuinen, joka kuuntelee toista keskittyneesti. Sovittanut vakavan asiantuntijan naamio kasvoilleni ja huomannut etten pysty sen takaa hengittämään, eikä aitoa vuorovaikutusta pääse syntymään. Nyt vähin esin tajuan, että niin hyvä kuin tuokin maski on olla olemassa tiettyjä tilanteita varten, olen väärinkäyttänyt sitä. Jos koetan tarpeettomastai pakottaa itseni aina ja kaikissa tilanteissa siihen muottiin, jää paljon hyvää matskua käyttämättä. Jää paljon hyvää näkemättä ja kokematta.

Hyväksynnän soveltaminen omaan itseensä ja elämäänsä on valitettavasti aika haastavaa välillä. Mutta se on haaste, johon mielestäni kannattaa tarttua.