Olen jo vuosia sitten huomannut, että minulle on todella vaikeaa liikkua rennon hitaasti. Siis voin liikkua hitaasti ja suhteutettuna muihin todennäköisesti usein niin teen. Sisäinen fiilis kuitenkin jää nopearytmiseksi ja rauhattomaksi, vaikka fyysisesti liike olisi hidasta. Tämä tapahtuu lähinnä silloin, kun liikun yksin julkisilla paikoilla tai tilanteissa missä ylipäätään on muita ihmisiä. Rentouden tilan saavuttaminen, kun on muita ihmisiä ympärillä on ollut minulle todella haastavaa.

Uudessa ryhmässä minulla yleensä menee melko kauan edes sellaisen puolittain rennon olemisen ja liikkumisen tilan saavuttamiseksi. Huomaan kuitenkin impron harrastamisen lyhentäneen edes jonkinlaisen rentouden tason saavuttamiseen vaadittavaa aikaa huomattavasti. Ei impro kuitenkaan ollut sitä jännitystä täysin poistanut ja sama nopea fiilis oli jäänyt, vaikka fyysisesti liikkeitä pystyisikin huomattavasti hidastamaan. Sellainen rennon rauhallisuuden tila julkisissa tilanteissa on vaan ollut lähes mahdotonta saavuttaa.

Siksi olin jotenkin aidosti hämmentynyt, kun yhtäkkiä löysin sen rennon rauhallisen fiiliksen erään kesäisen improkurssin ensimmäisenä päivänä. Olin ihan hämmentynyt siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtuu, kun yhtäkkiä ei ahdistakaan. Kuljen täysin rentona silmät auki kohdaten ihmisiä, joista suurinta osaa ei ennen tuota päivää ollut tavannut. Joku aika iso muutos tapahtui siinä kohtaa tuon rytmin suhteen ja huomaan, että nyt se sama hitauden / rauhallisuuden tunne on helppoa ajoittain saavuttaa myös julkisilla paikoilla kulkiessa. Se on jotenkin tosi jännä fiilis, kun yhtäkkiä huomaa voivansa liikkua aidosti hitaan tuntuisesti ja rauhallisesti julkisilla paikoilla. Mikään ei sisäisesti kiristä ja pakota nopeuttamaan tahtia. On kuin aikakin hieman hidastuisi.

Liikkumisen rytmin osalta on siis joku sisäisen rauhan elementti ilmeisesti löytynyt ja se on aika jännää. Se nimittäin heijastuu aika moneen tilanteeseen.