On aika jännä seurata millaisia erilaisia tulkintoja sitä voikaan tehdä ihan automaattisesti toisten tekemistä fyysistä tarjouksista. Joku tekee jonkun eleen ja reagoit siihen ilman tietoista ajatusta tietyllä tapaa, vaikka toinen ei välttämättä edes tajunnut sellaista tarjousta tehneensä. Se korjausliike, kun tajuat tehneesi väärän tulkinnan on muuten aivan älyttömän ihanaa seurattavaa. On alkanut omassa toiminnassa nykyään naurattaa, kun huomaan sen tiedostamattoman ’eihän kukaan vain nähnyt’ -korjausliikkeen tapahtuvan. ’En minä reagoinut viestiin, jonka olit tarkoittanut vieruskaverilleni, kunhan tässä vain korjasin asentoani.’

Näitä vääriä tulkintoja tapahtuu vuorovaikutuksessa jatkuvasti puolin ja toisin. Lähimenneisyydestä tulee mieleen kaksi esimerkkiä, joista ensimmäisessä tein itse väärän tulkinnan ja toisessa tarjosin mahdollisuuden yllättävään tulkintaan. Ensiksi mainittu tapahtui opintoihin liittyvässä palaverissa, kun tapasin opettajan hänen työhuoneellaan. Olin aiemmin ollut jo useilla hänen kursseillaan, joten hän oli jollain tasolla tuttu ihminen. Sisään saapuessani hän teki kädellään eleen, jonka tulkitsin automaattisesti kättelyeleeksi. Heti välähti mieleen, että onpas oudon muodollista, mutta sosiaalisiin konventioihin ehdollistettuna oliona ojensin käteni.

Hän huomasi virhetulkintani ja kertoi tarkoittaneensa vain että ’istu alas ole hyvä’. Jossain muussa tilanteessa oma ruuvini olisi voinut olla niin kireällä, että olisin saattanut alkaa selittelemään asiaa siihen muotoon, että en ole mitään virhetulkintaa ikinä tehnyt. Kuitenkin, kun jollain tasolla tunsi ihmisen entuudestaan, niin sanoin ihan rehellisesti mitä ajattelin. Sanoin, että olin pitänyt tuota kättelytarjousta outona, mutta mistäs minä voin tietää miten formaalisti hän opetustilanteiden ulkopuolella käyttäytyy. Tilanne tarjosi riittävästi joustavuutta, että pystyin oman mokani tunnustamaan ja sille hyväntahtoisesti jopa naurahtamaan.

Toinen vastakkainen esimerkki tapahtui, kun yhden kurssin jälkeen olin pysähtynyt ovensuuhun juttelemaan. Olin täysin keskittynyt kuuntelemaan keskustelukumppaniani, kun toinen kurssilainen saapui paikalle sanomaan hyvästit kurssin päätteeksi. Siinä silmänräpäyksessä tajusin seisovani ärsyttävästi oven edessä, joten tein pienen väistöliikkeen ja kädelläni eleen, että ole hyvä ja mene siitä vain ulos. Hämmennyksekseni tajusin seuraavana hetkenä halaavani kyseistä ihmistä. Oli hetken sellainen, ’Mitä hemmettiä täällä oikein tapahtuu?!’ -ilme naamalla. Halaus itsessään oli ok, ei siinä mitään, mutta en ihan aidosti tajunnut miksi se oli tapahtunut.

Aika nopeasti tilanteen jälkeen käsitin, että olin omalla toiminnallani tarjonnut toiselle selkeän virheellisen tulkinnan mahdollisuuden ja hän oli vain reagoinut saamaansa sanattomaan viestiin. Sivuaskeleen ohella olin liikahtanut hieman kyseisen ihmisen suuntaan. Samalla olin tehnyt kädelläni sivulle avautuvan eleen oven suuntaan, minkä aivan hyvin voi tulkita halaukseen kutsuksi. Oli hirveän jännä tajuta oma vaikutuksensa tuon yllättävän tilanteen syntyyn.

Ristiriistaista viestintää halauksin

Halauksista olen tehnyt omalta kohdaltani sellaisen huomion, että joidenkin vain vähän aikaa tuntemieni ihmisten kohdalla kynnys halaamiseen on aivan järkyttävän suuri. Jotenkin se tuntuu lähtökohtaisesti aivan liian intiimiltä eleeltä.

Huomasin aika selkeästi eräällä kurssilla, että ihan rehellisesti väistin, kun harjoite olisi edellyttänyt tietyn ihmisen halaamista. Teimme sellaista useamman vaiheen lämppäriharjoitetta, jossa aluksi kuljettiin kyyryssä, mutta sanan ’aurinko’ kuullessaan piti nousta ylös ja halata lähintä ihmistä. Sitten piti lähteä kulkemaan käsikynkkää tämän ihmisen kanssa ja taas sanan ’aurinko’ kuullessa halataan lähintä paria jne. Loppuvaiheessa ryhmä oli siis jakautunut kahteen toisiinsa linkittyneeseen ryhmään. Kuullessani sen tutun triggerisanan nousin ylös ja tajusin minua vastapäätä seisovan juuri sen ihmisen, jonka kohtaamista tässä harjoitteessa olin pelännyt.

Säpsähdin, että nyt on peli pelattu. Kosketuksen asteita on olemassa monta ja silloin tuli semmoinen fiilis, että ei vaan kykene halaamaan neutraalin ystävällisesti, vaan tulee väistämättä halattua sopimattoman pitkään tai liian voimakkaasti tai että en haluakaan päästää irti. Että jotenkin menee tilanteeseen empaattisesti sielu avoinna, vaikka kyse on kuitenkin lämppärileikistä, joten pinnallinen ja kevyt halaus olisi sopivampi. Siinä vaan oli jotain mystistä energiaa ilmassa, mikä veti tiettyyn suuntaan ja ehkä vähän pelottikin sillä hetkellä. Positiivinen kontakti toiseen ihmiseen voi olla yleensä näkymättömyyteen katoavalle ihmiselle yllättävän jännittävä asia.

Huomasin huokaisevani samalla sekä pettymyksestä että helpotuksesta, kun tajusin, että meidän ryhmämme oli vähän sivussa toiseen ryhmään nähden. Pettymykseni kumpusi siitä, että oikeastaan halusin halata kyseistä henkilöä ja olin oikeastaan ollut salaa hieman iloinen siitä, että nyt olisi ”pakko” tehdä niin, koska halusin halata häntä. Helpotusta taas toi se, että minun ei olisi sittenkään tarpeen kohdata typerää suojamuuriani, vaan voisin nössöillä ja välttyä paljastamasta mitään. Niinpä korjasin hieman sijoittumistani ja halasin hänen vieressään ollutta henkilöä. Huomattavasti turvallisempi vaihtoehto, koska häntä pystyin halaamaan rennon ystävällisesti.

Onhan se huvittavaa millaisia turvamuureja ihminen voi ympärilleen rakentaa, vain välttyäkseen paljastamasta jotain todellista. Ei siis ihme, jos joku ei ymmärrä sanatonta viestintääni, koska se on välillä aivan täydellisen ristiriitaista. Väistän ja välttelen, jotta en vahingossakaan päätyisi liian avoimeen kontaktiin toisen ihmisen kanssa – halauksella tai ilman. Mutta, jos asiaa ihan järjellä ajattelee, niin miten moni ihminen oikeasti pystyy halauksesta päättelemään mitään toisen tunnetiloista tai mielenmaisemasta. Olisinkohan rakentanut aivan turhaan tämän(kin) suojamuurin?

P.S. draaman kannalta tämä oli ihan kiinnostava omakohtainen havainto siitä, miten sisäinen tila ja ulkoinen käytös voivat joskus olla täysin ristiriidassa keskenään.