Tarina: Lukittu

Olipa kerran lukkiutunut improharrastaja, joka eli Keskimaan mäkisillä metsästysmailla. Joka päivä hän kulki samaa polkua eteenpäin pysähtymättä kysymään miksi. Kunnes eräänä päivänä hän huomasi hyllyssään improkirjan, joka oli kulkenut vuosia hänen mukanaan. Kirjan kannessa oli vakain kirjaimin kirjoitettuna improgurun nimi. Lukkiutunut improharrastaja päätti syöttää webbipohjaiseen hakukoneeseen improgurun nimen selvittääkseen olisiko jotenkin mahdollista päästä hänen oppiinsa. Yllätyksekseen hän huomasi improgurun pitävän kaksi avointa kurssia seuraavana kesänä.

Siitä seurasi, että lukkiutunut improharrastaja päätti ilmoittautua improgurun vetämälle alkeiskurssille. Vaikka hän tunsi suurta mielenkiintoa myös jatkokurssia kohtaan hän arkaili edelleen sinne ilmoittautumista. Hän päätti antaa itselleen luvan tehdä päätöksen jatkokurssi-ilmottautumisesta vasta alkeiskurssin jälkeen. Ainahan sen voisi käydä seuraavana kesänä, jos ei tänä vuonna uskaltaisi.

Lukkiutunutta improharrastaja huomasi kesän lähestyessä, että häntä itseasiassa hieman pelotti ajatus improgurun opetukseen osallistumisesta. Impron periaatteet eivät olleet vuoden harrastamisenkaan jälkeen uponneet pintaa syvemmälle, hän tunsi pettäneensä kaikki ne jotka olivat koettaneet niitä hänelle opettaa. Lukkiutunutta improharrastajaa hävetti, sillä hän ajatteli, että hänen olisi jo pitänyt oppia paljon enemmän. Olipa hän heikkoina hetkinä pohtinut, että ehkä impro ei vaan ollut yhteensopiva hänen aivosähkökäyränsä kanssa. Ehkä negatiivinen varaus vain oli liian suuri, eikä positiiviselle ollut tilaa.

Pelonsekaisin ajatuksin hän pakkasi laukkunsa ja lähti pääkaupungin viileyteen osallistuakseen improgurun kurssille. Häntä ahdisti hieman, mitä jos ei hän uskaltaisikaan. Mitä jos hän murtuisi, niin kuin oli meinannut käydä jo parilla viimeisimmällä improkurssilla. Arkaillen hän astui sisään luokkaan, jossa hänen katseensa ei kohdannut ketään. Vain selkiä ja tyhjiä katseita. Hän tunsi pienen värähdyksen sydämessään ja epäilys siitä, että hän oli tehnyt virheen nousi kuristavana pintaan.

Luokassa oli hiljaista, painostavan hiljaista. Pieni puheensorina tuntui hajoavan hiljaisuuteen, niin kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Yhtäkkiä tutun kappaleen rytmi alkoi varovasti kaikua huoneessa. Se oli musiikkia, jota ei olisi uskonut tässä tilassa kuulevansa. Lukkiutunut improharrastaja huokaisi helpotuksesta ja antoi jalkojensa liikkua musiikin tahtiin. Ehkä se johtui musiikista tai kenties se oli jokin muutos luokan energiassa, mutta yhtäkkiä hänen sisimpänsä täytti turvallisen lämmin tunne. Tunne siitä, että hän pystyisi tähän.

Päivä päivältä tunne siitä, että hän oli juuri oikeassa paikassa vahvistui. Hän seurasi ryhmän jäsenten pirskahtelevaa iloa ja huikeita oivalluksia haltioituneena. Silloin tällöin toisten esittämää kohtausta seuratessa hän huomasi improgurun reaktion ja ilahtui. Hänen sydäntään lämmitti, kun joku muukin oli aivan yhtä haltioissaan toisten onnistumisista. Hänestä oli ihana olla hiljaa ja katsoa, mutta toisaalta hän tunsi myös rohkeutensa kohoavan. Hänestä tuntui että hän uskaltaisi ihan mitä vain.

Niin hän uskalsikin. Hän haastoi itseään ottamalla useita askeleita kohti tuntematonta. Kohti alueita, jonne ei aikaisemmin ollut uskaltanut edes vilkaista. Ensimmäisen harjoitteen hämmennyksestä selvittyään hän huomasi ilahtuvansa jokaisesta uudesta mokasta sekä hetkestä jolloin ei ollut tilaa ajatella.

Sitten se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta: täysi tyrmäys. Selittelemätön ja mitään anteeksipyytämätön osuma märästä rätistä suoraan kasvoille.

Lukkiutunut improharrastaja hämmentyi. Hän nieleskeli pettymystään ja koetti ymmärtää miksi, mutta ei hän ymmärtänyt. Yöllä ajatus heijastui myös hänen uniinsa. Unessa hän kuuli omat sanansa yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes hän tajusi jotain olennaista. Sanat, jotka hän sanoi ääneen olivat toiset kuin ne, jotka hän oli ajatellut sanovansa. Niiden sisältö oli täysin päinvastainen kuin niiden, mitä hän oli ajatellut sanovansa.

Aamulla herätessään lukkiutunut improharrastaja tunsi suurta helpotusta. Hän oli saanut tärkeän opetuksen intention, ilmaisun ja impaktin välisestä suhteesta. Olipa hän samalla tajunnut jotain olennaista havainnon ja tulkinnan välisestä erosta. Hänen sydämensä oli kevyt, kun hän tajusi tulkintansa olleen väärä ja hän tunsi vapautuneensa suuresta taakasta.

Silloin lukkiutunut improharrastaja päätti ilmoittautua myös jatkokurssille. Hän ei odottelisi alkeiskurssin loppuun, vaan tekisi päätöksen nyt heti. Vähänpä hän vielä tuossa vaiheessa aavisti, miten paljon se päätös vaikuttaisi hänen elämäänsä ja tapaansa ajatella. Jos alkeiskurssi oli tarjonnut hänelle pääasiassa posititiivisia tunteita ja energiaa, se kaikki tulisi muuttumaan jatkokurssilla. Hän tulisi putoamaan niin alas, ettei hän enää omin voimin jaksaisi nousta ylös.

Jatkokurssille lukkiutunut improharrastaja meni luottavaisin mielin. Hän oli iloinen nähdessään tuttuja ja uusia kasvoja. Tuntui että juuri nyt hänen kuului olla juuri täällä. Ensimmäinen päivä ei vielä paljastanut kurssikokemuksen todellista luonnetta, mutta pieni pelko alkoi hiipiä lukkiutuneen improharrastajan mieleen. Hän kuuli sanoja, jotka enteilivät palaa. Koki pieniä torjuntoja, jotka tuntuivat tarpeettomilta. Vähä vähältä, hänen itsevarmuutensa alkoi murtua palasiksi. Hän huomasi vetäytyvänsä jatkuvasti ja ahdistuvansa yhä pahemmin.

Lukkiutuneen improharrastajan jokainen aisti tuntui ylikuormittuneen, eikä hän enää kyennyt erottomaan yksittäisten ihmisten ääniä luokan iloisesta puheensorinasta. Hän tunsi olevansa yksin, epäonnistunut ja negatiivisiin tapoihinsa kangistunut. Hän oli antanut pelon voittaa itsensä kerta toisensa jälkeen. Ei uskaltanut, kun olisi pitänyt uskaltaa. Teki vain niitä juttuja, jotka jo osasi, eikä haastanut itseään. Tuttu syyllistävä levy oli käynnistynyt hänen mielessään, eikä hän saanut sitä vaiennettua.

Sisäisen syyllistäjän ääni vuosi myös hänen sanoihinsa. Hän sanoi ääneen sen, minkä olisi aiemmin pitänyt visusti sisällään. Tunnusti ahdistuksensa kenelle tahansa, joka suostui hetken kuuntelemaan. Hän yllättyi siitä, miten paljon hänen oloaan helpotti, kun joku toinen kuunteli hetken aikaa. Kun ei enää tuntenutkaan olevansa yksin riittämättömyyden tunteensa kanssa. Ehkä se oli ollut hänen virheensä aiemmin. Hän oli koettanut jaksaa itse. Koettanut antaa haavojen umpeutua itsestään, vaikka ne olisivat vaatinut tikkejä.

Hän rohkaistui havainnostaan. Antoi itselleen luvan uskaltaa jälleen ja sysäsi syyllisyyden gramofonin neulan syrjään levyltä. Hän tarjoutui vapaaehtoiseksi harjoitukseen tietämättä mihin oli astumassa. Improgurun puolihuolimattomasti mainitsemasta sanasta jäi ilmaan huolestuttava jälkikaiku. ’Älä vain sano sitä. Ohita se ajatus ja sano jotain muuta.’ lukkiutunut improharrastaja sanoi mielessään. Improguru ei kuitenkaan ohittanut ajatusta, vaan sanoi juuri sen mitä lukkiutunut improharrastaja oli pelännytkin. ’Apinoiden planeetta.’

Lukkiutunut improharrastaja huomasi joutuneensa käytännössä juuri siihen tilanteeseen, jota oli koettanut vältellä. Mutkan kautta harjoittelemaan niitä samoja taitoja, joiden treenaamisen väliin jättämisestä hän oli aiemmin samana päivänä syyllistänyt itseään. Siinä hän seisoi nolouden ja ryhmäpaineen ristiaallokossa, kykenemättä kunnolla edes hengittämään. Voisiko vielä perääntyä?

Ryhmäpaine kuitenkin voitti nolouden, kuten se usein tekee. Siinä samassa aiemman syyllisyyden viimeinenkin kaiku katosi. Ajoittaisesta kohtauksen fokusta särkevästä hermostuneen energian ulos sylkemästä naurusta huolimatta, hän pystyi siihen. Kohtauksen jälkeen hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin nauraa. Se oli vapauttavaa naurua ja lukkiutunut improharrastaja tajusi olevansa kiitollinen hänelle heitetystä kierrepallosta. Hänet oli ovelasti houkuteltu kohtamaan pelottava tilanne ja hän tajusi että tarvittavat kyvyt siitä selviämiseen olivat koko ajan olleet hänen käytössään.

Seuraavana aamuna hän saapui kurssille valoisin mielin ja verhot auki. Eipä hän silloin vielä arvannut, että se sama päivä vetäisi hänet vielä sellaisen mankelin läpi, että hän ei enää omin jaloin pystyisi nousemaan ylös. Se keveys, jonka hän oli tuonut mukanaan aamulla ei kantanut yli sen synkkyyden, joka hänen eteensä avautui. Sillä hetkellä, kun lukkiutunut improharrastaja tajusi voimattomuutensa toisen tuskan edessä, hän alkoi sulkeutua takaisin kuoreensa. Takaisin paikkaan, jossa voisi kieltäytyä näkemästä sitä, mitä ei ollut valmis kohtaamaan. Jalat pettivät alta ja lukkiutunut improharrastaja romahti lattialle.

Sitten tapahtui pieni ihme. Improguru tarjosi mahdollisuuden selvitä. Mahdollisuuden kohdata toinen ja tajuta, että parasta mitä toisen olon helpottamiseksi voi tehdä, on olla läsnä ja hyväksyä hänen tunteensa täydellisesti. Nähdä toinen ja tulla itse samalla nähdyksi. Ei tarvitse välttämättä edes sanoa mitään ja silti voi olla tukena. Lukkiutunut improharrastaja huokaisi helpotuksesta, raskas tunne oli yhä läsnä, mutta sen paino ei enää musertanut, sillä hän ymmärsi jaksavansa kantaa sen. Ehkä pelot olivat olleet aiheettomia. Kenties hänellä oli koko ajan ollut voima kantaa tämä taakka. Juuri kun hän uskoi maan jalkojensa alla kantavan jälleen, se alkoi taas upottaa.

Lukkiutunut improharrastaja lamaantui piirin kehälle. Hän ei saanut otettua askelta. Ei vaikka tiesi fyysisesti pystyvänsä siihen. Henkisesti hän tajusi olevansa oman itsekritiikkinsä vanki. Hän oli nähnyt toisten asettamat esimerkit, eikä kyennyt niitä enää mielestään poistamaan. Toisto ei ollut vaihtoehto. Syyllisyyden ja kykenemättömyyden rummut kaikuivat jo korvissa. ’Ei taas.’ Hän tuntui jatkuvasti kompastuvan samaan esteeseen: itseensä.

’Ketä minä koetan huijata. Ei minusta ole tähän.’ hän huokasi mielessään ja sulki silmänsä.

Kun lukkiutunut improharrastaja seuraavan kerran avasi silmänsä hän oli valmis luovuttamaan. Hän katseli muiden iloista toimintaa ja tiesi että, jos ei nyt pystyisi tähän, olisi edessä alamäki. Hetki hetkeltä hän tulisi antamaan itselleen luvan kieltäytyä yhä useammin ja pelko valtaisi takaisin sen tilan, jossa rohkeus oli hetken viivähtänyt. Tämä kurssi oli virhe.

Sitten yhtäkkiä hän havaitsi jotain yllättävää. Energian, jota ei voinut olla huomaamatta. Hän kääntyi hämmentyneenä improgurun puoleen ja tajusi tämän katsovan häntä suoraan silmiin. Paniikki läikähti lukkiutuneen improharrastajan mielessä. Muistikuva kaikista niistä kerroista, kun apua kaikkein eniten tarvitessaan oli kohdannut tahallisen tai tahattoman tyrmäyksen. Ei hän ollut osannut erottaa niitä toisistaan, sillä kumpikin tuntui yhtä pahalta.

Ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan hän tajusi, että ei tarvinnut pelätä tyrmäystä. Ei tarvinnut pelätä yhtään mitään. Ei tarvinnut teeskennellä pärjäävänsä yksin. Joku ojensi kätensä ja auttoi yli sen kohdan, josta hän ei yksin uskaltanut kulkea. Kulki vierellä sen aikaa, että maa jalkojen alla tuntui jälleen vakaalta ja jatkoi eteenpäin omaa polkuaan.

Se oli hetki jolloin lukkiutunut improharrastaja heräsi koomastaan. Hän ymmärsi, että ehkä tämä ei ollutkaan sattumaa. Ehkä hän sai apua, koska ensi kertaa oli avoinna ottamaan sitä myös vastaan. Suostui kääntämään katseensa ja näkemään oljenkorren, jota hänelle tarjottiin. Mitä jos hän oli aiemmin sulkenut silmänsä avun mahdollisuudeltakin? Tyrmännyt ensimmäisenä sitä koskaan itse huomaamatta.

Viimeisen kurssipäivän surullinen tunnelma ei enää vetänyt häntä mukanaan pohjaan, vaan kyyneleet valuivat puhdistavan vesiputouksen lailla poskia pitkin. Ne lukot, joiden takana hän oli piilotellut särkyvimpiä osiaan, olivat naksahtaneet auki. Hän käsitti lukinneensa nuo lukot aivan turhaan, sillä se mitä hän oli kätkenyt ei ollut hänen heikkoutensa. Se oli hänen vahvuutensa lempeämpi puoli, se jota hän oli vuosikausia kaivannut, vaikkei sitä ollut tajunnutkaan.

Silloin lukkiutunut improharrastaja huomasi, ettei enää tuntenut olevansa lukossa. Sen päivän jälkeen hänen oli jälleen helppo olla lempeä muille ihmisille, myös itselleen.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑