Tässä on ollut reilut pari viikkoa aikaa pohtia asioita ja tulin siihen tulokseen, että se mikä näiden improkurssien myötä eniten muuttui on se suodatin jonka läpi maailmaa ja itseäni tarkastelen. Kun pääsee ylös pessimismin leimaamasta itsesäälikyyrystä alkaa vähin erin nähdä, että suurin osa negatiivisuudesta on oman toiminnan ja vuorovaikutuksen heijastumaa toisissa ihmisissä. Tuntuu, kuin olisin viimein saanut oikealla voimakkuudella varustetut silmälasit. Sellaiset, jotka eivät vääristä negatiiviseen tai positiiviseen suuntaan. Arvostelun sijaan pystyy jälleen arvostamaan asioita.

Tekeehän se helvetin kipeää tajuta, miten irvokkaasti vääristynyt oma tapa ajatella asioista ja erityisesti itsestään on ollut. Ymmärtää se, että on itse tiedostamatta valitsemillaan strategioilla pitänyt kiinni näkemyksistä ja asioista, joista olisi pitänyt jo vuosia sitten päästää irti. On tulkinnut kaikki ympäristönsä viestit pahimmalla mahdollisella tavalla. Ylianalysoinut ihmisten intentioita koskaan pysähtymättä miettimättä, miksi olettaa niin kuin olettaa. Miksi heijastaa tietyn tulkintakehikon ihmisen ympärille jo ennen kuin hän on sanonut sanaakaan? On järkyttävää, miten helppoa piilomerkityksiä on löytää, kun niitä haluaa etsiä. Mitäpä jos ei aina etsisi?

Itse tuomiosi langetat

Impron jatkokurssilta mieleeni jäivät (hyvässä mielessä) kaikumaan Mafioso-lämppärin aikana ohjaajan lausumat sanat: ”aika ankara tuomio itselle.” Tarkoittaen sitä, että silmämääräisesti ei pystynyt arvioimaan tuon leikillisen kaksintaistelun voittajaa. Itse kuitenkin totesin itseni saman tien hävinneeksi, sekuntiakaan harkitsematta, vaikka se saattoi ihan hyvin olla tasapeli. Miksi tein niin? Yksi mahdollinen selitys on se, että oma havaintoni vastasi reaktiotani. Sisältä tilanne näyttäytyy hieman eri tavalla kuin ulkoa. Toinen hieman pelottavampi selitys on se, että epäselvässä tilanteessa oletusarvoisesti ajattelen olevani huonompi / hitaampi / väärässä. Enkä tuota omaa arviotani tuppaa juurikaan kyseenalaistamaan.

Mittari vaikuttaa tuloksiin

Huomaan, että minulla on olemassa kaksi settiä sisäisiä arvosteluperusteita, yksi itseäni ja toinen muita ihmisiä varten. Kun joku toinen tekee improkohtauksessa sen, mitä itsekin ajattelin, niin se on mielestäni mahtava ratkaisu. Jos itse tekisin täsmälleen samassa tilanteessa saman ratkaisun, se olisi oman arvioni mukaan korkeintaan keskinkertainen paniikkiratkaisu. Muistan viime vuodelta harjoituksen, jossa yksi kerrallaan lauletaan piirin keskellä. Haluamallaan hetkellä joku toinen kiilaa edellisen pois valokeilasta ja aloittaa oman laulun jne. En käyttänyt tuossa harjoitteessa yhtään vuoroa.

Olen jälkikäteen miettinyt miksi niin kävi ja tunnistan kolme syytä. Ensinnäkin laulaminen yksin julkisesti aiheutti silloin ja aiheuttaa edelleen epämukavan fiiliksen. Toisaalta toisen keskeyttäminen noin tökerösti, vaikka se kuuluisi harjoitteen luonteeseen, on helvetin vaikeaa minulle. Jos jossain kohtaa impulssi mennä framille tuli, joku muukin liikahti samaan aikaan. Mene sinä vain ensin. En mene harjoitteisiin, koska koen että pitää antaa tilaa muille. Olen itse näkymätön, jotta muut eivät joutuisi olemaan. Kolmanneksi päädyin myös tyrmäämään omia ideoitani ajatuksella mitä tämän laulun laulaminen kertoisi minusta? No mitä mm. mieleen juolahtaneiden junttidiskohittien laulaminen sitten olisi kertonut minusta? Sehän olisi käytännössä kertonut sen, että tunnen lauluja ja olen jopa joskus kuullut nämäkin biisit. Mitään sen suurempaa se ei esim. musiikkimaustani tai minusta itsestäni olisi kertonut.

Älä häpee sua

Sitä paitsi minusta oli hauska laulaa mukana, kun muut ehdottivat kuluneita iskelmäralleja ja karaokeklassikoita, joita kaikki osaavat laulaa mukana. Enkä ajatellut yhden yhtä negatiivista ajatusta kenestäkään heistä ehdotuksen vuoksi. En ajatellut, että valinta kertoo jotain syvempää viestiä heistä tai jotenkin edustaa heidän musiikkimakuaan. Mietin vain, että olipa hienosti poimittu edellisestä biisistä ehdotus seuraavaksi biisiksi. Harmi kun en itse osaa. Fakta kuitenkin oli ja on, että aivan tasan varmasti osasin. En vain antanut itselleni lupaa tehdä niin. Syitä tuollaiseen toimintaan on varmasti monia, mutta yksi aika selkeä on itsensä vähättely. Se on välillä ihan hyödyllistä, että ei tee itsestään sen suurempaa numeroa ja on valmis joustamaan. Mutta eihän se nyt voi jokaista päätöstä ohjata.

Tilaa muuntumiselle

Joskus ihan oikeasti täytyy olla positiivisella tapaa röyhkeä ja vaatia tilaa myös itselleen. Joon jälkeen pitäisi tulla ja eli sen edellisen tarjouksen arvoa nostava idea. Vuorovaikutus ei oikein toimi, jos omalla vuorollaan vain vaikuttuu, eikä koskaan anna omaa panostaan takaisin eli tarjoa toisellekin mahdollisuutta vaikuttua. Kun siitä ihan ensimmäisestä pelon ja tottumuksen sanelemasta tyrmäämisen pakosta pääsee ajatuksellisesti yli, niin sitten huomaakin ajautuneensa morphauslimboon. Pakotetuksi koko ajan hyväksymään muiden tarjoamat määrittelyt, sen sijaan että pystyisi tai ehtisi tarjota omia. Se on ihan hyvä, että suostuu muuntumaan toisenlaiseksi, mutta sekin käy aikaa myöten raskaaksi. Jos ei koskaan pääse tekemään sellaisia juttuja, mitkä oikeasti innostaisivat, niin improstakin tulee pian yhtä miimistä halonhakkuuta.

Kuule, älä vain kuuntele

Ei minun tarvitse tietää sitä, miksi olen kuullut näillä kursseilla omasta mielestäni jatkuvasti täsmälleen oikeat sanat. Ei sillä tarvitse olla suurempaa kosmista merkitystä. Jostain syystä tarvitsin vain jonkun muun sanomaan ääneen ne sanat, jotka oikeastaan jo tiesin, mutta joissa omalla äänelläni lausuttuna oli valheellinen kaiku. Olennaista tässä koko prosessissa oli se, että olin ensimmäistä kertaa valmis kuulemaan ja tulemaan kuulluksi ja siksi niin myös tapahtui.

Tämä on nyt viimeinen teksti tästä kurssista. On tullut aika päästää irti ja lähteä tutkimaan mitä kaikkea muuta täällä voi tehdä.