Tarina: Improvisoitu elämä

Olipa kerran tarina, jonka loppua ei koskaan kirjoitettu. Tarina, jota ei kuullut kukaan. Nahkaan tatuoitu ankkuri, jonka painoa kukaan ei ole koskaan tuntenut. Vapaana kulkevan kumisaappaan pari, jota ei enää kaivattu. Taikuutta vailla kohdetta, hetkiä elämästä, jota kukaan ei havainnut. Ihminen, joka oli mustasukkainen siitä, että kaikki muut on huomattu, vaan häntä ei milloinkaan. Tuulen laulua kuunnellessaan yksinäisyyttään pohtiva sielu, joka olisi antanut mitä vain edes yhdestä hetkestä huomion valokeilassa.

Vaan eihän voi tulla huomatuksi, jollei täytä elämäänsä mehukkailla yksityiskohdilla. Sosiaalipornolla, jota galluppien mukaan salaa silmäilee useampi kuin uskoisi. Kenties sinäkin. Pitää olla vähintään blogi, jossa esitellään täydellinen koti, perhe ja elämä. Keltainen mekko tuulessa heilahdellen kaupungin läpi virtaava voima, jonka jokaisen askeleen joku ikuistaa jaettavaksi. Lehdet kirjoittavat otsikoita vailla totuutta, sanoja vailla kaikua. Saippuan lailla kukkivia ajatuksia, jotka huuhdotaan alas viemäristä, kun aika on. Jäljelle ei jää mitään. Vain perhosen siivenisku, jota ei muista yksikään. Miksi kadehtia sellaista, mikä on pelkkää pintaa? Asianajajan lailla vaatia elämältä omaa osuuttaan, vaikka se ei ole velkaa sinulle mitään.

Tavallinen elämä ei houkuttele, mutta kuitenkin joululahjaksi saatu snorkkeli jää käyttämättä, sillä eihän sitä enää uskalla edes matkustaa. Uutisten kuvittama pitsiliina on tahriutunut vereen, kaikkialla on vain kuolemaa. Heinäseiväs tunkeutuu yhä tukevammin selkärangan paikalle, joustavuutta ei ole ollut enää aikoihin. Sinisenä kukkiva pelto on mahdottomuus, mutta silti se on ainoa mitä voi kuvitella kaipaavansa. Oma elämä on ällöttävä varjokuva siitä, mitä joskus kuvitteli ja toivoi sen olevan. Ainoana katumuksena on se, ettei opetellut häikäilemättömyyttä. Ettei tajunnut vaatia sitä, mitä oikeasti halusi. Suojatielle liiskautuu eilisen uuniperunan jäänteet. Kaikki on menettänyt merkityksensä.

Eräänä päivänä kuitenkin huomaa jotain uutta ja päättää salakuunnella naapurin rouvaa, joka meduusan lailla on lonkeroitunut kaikkien elämään. Jos hetki sitten ikävästytti niin että melkein itkettää, niin nyt alkaa jo hieman naurattaa. Naapurin rouva pureskelee tarinan siemeniä ja sylkee niitä ympärilleen, kenelle tahansa joka jaksaa häntä kuunnella. Pomminvarmana faktana selittää tuo pihapiirin konstaapeli, kuinka kulkurien kapina on alkamassa, koska haitarien ääni kuuluu jo. Ässävikaisena sirkustirehtöörinä pyörittää tarinan ruskeaa akselia suuntaan, jonne kukaan ei uskonut sen edes kääntyvän. Sekoamassa lienee piru polo. Niinpä hän pyyhkäisee ikkunan tomuista pintaa ja päättää lähteä ulos.

Metsän keskellä sijaitsevalle majalle matkalla hän huomaa hiiren nyökkäävän. Farkut kiristävät ja päässä humisee, ehkä hulluus iskikin häneen itseensä. ’Mitä jos nyt sekoan, huomaisiko kukaan?’ Likainen olo leviää läpi kehon, ei tiedä oliko aina saastainen, mutta nyt kuona valuu aivoista kehoon kuin suklaavanukas. Uupunut ihminen vailla päämäärää. Ainoa, mitä aidosti tuntee, on kitka, joka kirskuu alla kenkien, mutta kenties sekin on vain harhaa.

Lopulta polun laidalla häämöttää tuttu punainen savusauna. Tahmein askelin taittuu taival kohti majaa matalaa, jossa hän on viettänyt lapsuudessaan useamman suvisen ilon hetken. Kenties tutun kiukaan jääkylmää pintaa koskettamalla voisi löytää keinon polttaa poroksi lankakerän, josta loittoneva silmukka kuristaa kurkkua. Vapaus on vankila, jossa ei ole kaltereita, mutta jonka äärettömyyteen voi kadottaa itsensä.

Mistä löytää tasapaino, kun sitä eniten kaipaa? Voimakas elämänhalu, joka kantaisi, kun ainoa, mikä silmien sumuiseen pintaan heijastuu, on kuolema. Saari, jonka rantaa nämä synkät aallot eivät pääsisi huuhtomaan. Laiskasti etenevä pulska, makea elämä, jota mielellään eläisi. Paikka johon tarinansa ankkurin voisi heittää ja levätä. Valkoinen viilentävä keidas epätoivon erämaassa, jossa soitto soisi ja ilo alkaisi. Sellaista paikkaa hän oli etsinyt, mutta oli alkanut viimein epäillä, ettei hän edes osannut olla onnellinen.

Säyseän ratsun lailla hänen askeleensa ohjautuivat tutun majan ja sen punaisen savusaunan ääreen. Täällä hän oli ensi kertaa kuvitellut olevansa tuhkimo vailla toista kenkäänsä, odottanut prinssiään ja pettynyt. Prinssin sijaan oli tullut matka sairaalaan, kun paljaan jalan oli lävistänyt ruosteinen naula. Routa puski läpi maan appelsiinin pinnan lailla kumpuilevan arkkitehtuurin. Hän oli viimeinen villihevonen, eikä voinut koskaan löytää kaltaistaan. Päivän anti uhkasi jäädä laihaksi, sillä tuttu paikka ei tarjonnut sen kummemmin iloa kuin lohtuakaan. Ei löydy onni kotomaasta, jossa hän alitajunnassaan oli omaksunut haudankaivajan roolin. Kopiokoneella monistanut päiviä, joista jokaisen täytti uuden haudan kaivuu-urakka. Pelokas sielu vaati saada haihtua, ennen kuin maa nielaisisi hänetkin.

Eipä jäänyt pirtin pitäjäksi tuo susityttö, joka lailla runoilijan villasukan kaipasi vain inhimillistä lämpöä osakseen. Ei löytynyt täältä lämpöä, mutta löytyipä sentään munankeitin. Munankeitin, jonka hän vei uuteen kotiin. Koti maassa, jossa paviaanit juoksivat vapaana. Löytyipä sieltä myös aviomies, jonka sattuman arpakuutio hänen tielleen marssitti.

Täällä Pohjantähden alla ei ollut happilaitetta, jolla hän olisi voinut hengittää. Niinpä etsi hän muualta lestilleen suutarin ja miehen, joka lämpöisen pullan lailla tahtoi hänelle vain hyvää. Silloin hän ensi kertaa tajusi, että kenties koti oli siellä, minne pitkän loman jälkeen kaipasi eniten. Ehkä hänen toiveensa tutun pihapiirin uudesta onnesta oli ollut vanhentunut. Miksi riehua ramman hyeenan lailla paikassa, jonne ei tuntenut kuulevansa. Tuntea katkeruutta ja myrkyn mustaa vihaa elämäänsä kohtaan, vaikka voisi valita toisin.

Voi valita elää hiuskarvan varassa ja teeskennellä yllättynyttä, kun masennus ajaa kuilun reunalle. Syödä mökin kahvipöydän ääressä ruisleipää, kunnes alkaa pelätä jääkarhujen hyökkäävän suljetusta ovesta. Rummuttaa yksinäisyydessään tuhkakupin pintaa kuin peltirumpua ja huutaa ”miksi kukaan ei kuule minua”. Turhautua ja humaltua. Maksaa kallis hinta siitä, että saa tuntea itsensä arvottomaksi. Ei enää. Ase oli jo ollut hänen kädessään ja hän oli valinnut toisin, hän oli valinnut uskaltaa.

Hän puki hansikkaan ruskettuneeseen käteensä ja hymyili. Hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Tämä puutarha, elämä ja mies olivat kaikki mitä hän juuri nyt kaipasi. Oli löytynyt paikka missä hänen elämänsä oli löytänyt uuden maukkaan suunnan. Siitä eteenpäin hän maisteli elämäänsä uteliaasti kaikin aistein.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑