Impron jatkokurssi osa 3 – ”Jos ei kevene, niin syvenee”

Tämä on kolmas osa tarinasta, jossa puran sitä, mitä olen henkilökohtaisesti oppinut ja oivaltanut Simo Routarinteen ohjaamalla improvisaation jatkokurssilla. En osaa sitä selittää miksi näiden parin kesäisen viikon aikana olen päätynyt niinkin perimmäisten kysymysten äärelle, kuin mitä huomaan pohtivani. Eihän kukaan ole minua tähän suuntaan edes tietoisesti ohjannut. Ehkä juuri se, että kukaan ei pakota mihinkään suuntaan tai ajattelemaan tietyllä tapaa, on se jutun ydin. On vapaus oppia jokaisesta harjoitteesta juuri se, mitä haluaa tai juuri sillä hetkellä tarvitsee. Toisaalta on myös täysi vapaus olla oppimatta yhtään mitään, jos ei halua.

Tietysti se, mitä harjoitteita kurssille valikoituu vaikuttaa siihen, mikä on se mahdollisuuksien kirjo, josta omaa oppimistaan voi rakentaa. Valinta-avaruus on kuitenkin todella laaja vielä senkin jälkeen, kun ohjauksellisten sekä sisällöllisten ja oppilaan omien sekä muiden ryhmäläistä ominaisuuksien muodostaman kuvion ääriviivat on piirretty. Minun oppimispotentiaalini on muiden ihmisten vaikutuksesta laajentunut yli omien rajojensa ja se tästä tekeekin niin kiinnostavaa. Voi oppia sellaisia asioita, joita ei olisi itsenäisesti osannut edes kuvitella mahdolliseksi. Samalla voi toisten kurssilaisten tarjoaman peilin kautta havaita itsestään jotain aivan hemmetin olennaista.

Synkät pilvet nousevat

Torstaiaamu alkoi hirveän hyvällä mielellä, mutta ajautui tahattoman synkeän lämppäriharjoitteen myötä niin ahdistavaan suuntaan, että siinä oli romahdus todella lähellä. Ahdisti ihan helvetisti oma voimattomuutensa sellaisena hetkenä, kun toisella on paha olla. Koska kyseessä ei ole oma tarinani en sitä tarkemmin avaa, mutta kyseinen tilanne vaikutti minuun todella voimakkaasti. Olisi tehnyt mieli jotenkin tukea toista, mutta ei vaan osannut eikä kyennyt. Tässä tilanteessa kuitenkin näin toivoa. Se näytti minulle selviytymiskeinon. Sen miten ohjaajana ja ihmisenä voi kohdata haastavia tilanteita. Voi hyväksyä toisen tunteen täydellisesti ja antaa sille tilaa. Ei tarvitse pakottaa mitään, vaan vain lempeästi koettaa auttaa ihmistä itseään löytämään keinot ja ilmaisemaan sen miten häntä voisi parhaiten juuri nyt auttaa. Kaipaako hän tilaa vai tarvitseeko tukea. Ei tarvitse tuputtaa tai itse ratkaista mitään, vaan voi antaa asioille aikaa tapahtua luonnostaan.

Pidimme tuon synkän käänteen saaneen harjoitteen jälkeen lyhyen tauon. Siinä kohtaa lysähdin seinän viereen istumaan. En hetkeen voinut katsoa ketään kohti. Oli semmonen fiilis, että tämä kurssi oli nyt omalta osalta tässä. En jaksa enempää. En mä tämmöstä lähtenyt improkurssilta hakemaan. Jatkuvasti joku henkinen kipupiste leimahti liekkeihin ja se alkoi muuttua täysin sietämättömän raskaaksi. Sitten tapahtui odottamatta jotain, mikä sai tilanteen kääntymään hajottavan sijaan voimauttavaan suuntaan. Tauon jälkeen palattiin aivan yksinkertaisella ”Minä näen sinut” -harjoitteella takaisin lempeään vuorovaikutukseen ja läsnäoloon. Tätä harjoitetta jo aiemmin sivusin, mutta se oli itselleni merkittävä hetki, joten se ansaitsee tulla kerrotuksi uudelleen.

Hyväksyvä läsnäolo

”Minä näen sinut” -harjoitteessa kuljetaan tilassa ja ihan yksinkertaisesti vain kohdataan toinen ja kumpikin sanoo toista silmiin katsoen tuon fraasin. Ei siinä sen kummempaa ole, mutta silti se on voimallinen harjoite. Se oli jotenkin niin oikea-aikaisesti tarjoiltu, että ei voinut kuin ihailla ohjaajan kykyä lukea ryhmän tarvetta. Meinasin kyllä purskahtaa itkuun tämän harjoitteen toisella kierroksella, jossa kontaktia voimistettiin koskettamalla toista hartioihin. Ei helvetti, kun toinen pitää sinusta kiinni ja katsoo suoraan silmiin jotenkin avoimen ja vilpittömän empaattisesti (*ding* tulkinta), niin on hirveän hankala siinä olla muuta kuin täysin avoin kirja.

Tuntui, että tuo harjoite jotenkin maadoitti minut ja pystyin jälleen toimimaan niin normaalisti kuin mahdollista. Kyllä se sama synkkyys leijaili koko kurssin yllä loppuun saakka, mutta se ei ollut enää tukahduttavaa, vaan tarpeellista synkkyyttä. Viimeinen kohtaus mikä kurssilla tehtiin päättyi kuolemaan, että siinä sitä on iloista improa ihmiselle. Eikä siinä ole mitään. Siis voihan impro olla puhtaasti iloista, mutta se voi myös olla aivan järjettömän hyvä kanava käsitellä kipeitä ja vaikeita asioita. Nyt oli sitten aika kohdata niitä vaikeita asioita ja en voisi olla iloisempi siitä, että se tapahtui juuri tässä ympäristössä ja näiden ihmisten kanssa. On aivan älyttömän ihanaa huomata, miten turvallista nämä asiat on tuollaisessa täydellisen hyväksyvässä ympäristössä kohdata.

Se täydellisen hyväksynnän energia, mitä toiset ihmiset improkursseilla parhaimmillaan lähettävät on todella ihanaa ja samalla aivan kamalaa. Kamalaa se on siksi, että kohtaamasi positiivinen energia paljastaa usein myös negatiivisen kääntöpuolensa ja se voi olla helvetin tuskallista kohdata. Kun sitä työskentelee niin intensiivisesti omalla persoonallaan, niin siinä on riski, että avaa kokonaisen ongelmien pandoran boxin. Kun on uskaltanut tiputtaa suojauksiaan, ei edes välttämättä halua estää itseään vapauttamasta asioita ja tunteita, jotka tekevät aivan helvetin kipeää. Mutta se onko niitä kuitenkaan siinä hetkessä valmis kohtaamaan on eri asia.

Okei, voi kuulostaa pelottavalta ja sitä se onkin. Mutta ei improssa automaattisesti tapahdu. On se kuitenkin hyvä tunnistaa, että joskus harvoin, kun olosuhteet ovat suotuisat, saattaa tapahtua jotain odottamatonta. Se voi olla positiivista, mutta se voi olla myös traagista ja kauheaa. Kun on täysin avoin, niin saattaa törmätä kipupisteeseen, jota ei ehkä aiemmin edes tiennyt olevan olemassa tai jonka oli aktiivisesti koettanut piilottaa. Tulee yksinkertaisesti tietoiseksi monista asioista, jotka on yrittänyt jättää huomiotta. Tietoisuuden kasvaessa voi löytyä mahdollisuuksia tutkia ja koettaa avata niitä umpisolmuja, joita elämän varrella on sisimpään päässyt syntymään. Se voiko niitä kaikkia avata improlla on sitten ihan toinen juttu. Voi olla että tarvitaan jotain muutakin apua.

Kääntöpuolella

Varoituksena kuitenkin on sanottava, että aina impro ei toimi parantavana voimana, vaan se voi myös hajottaa. Siinä mielessä kehottaisin jokaista improryhmän vetäjää koettamaan löytää ne keinot, jolla pystyy olemaan avoin ja vaikuttumaan myös vaikeista tunteista. Ei tarvitse tietää vastauksia, eikä ratkaista yhtään mitään kenenkään puolesta. Pitää vain olla valmis antamaan tilaa ja kuuntelemaan täysin hyväksyvästi ja olla läsnä. Hyväksyvä läsnäolo ja kuuntelu ovat ihan parasta mitä voit toiselle ihmiselle tarjota.

Jos jotain voin yleisesti pyytää itseltäni ja kaikilta muilta, niin älkää ainakaan sortuko tyrmäämään koettamalla lakaista asiaa maton alle ja kiirehtimällä seuraavaan harjoitteeseen. Koettakaa ryhmän ohjaajina ja ihmisinä ylipäätään löytää keinot hyväksyä toinen ja hänen vaikea tunteensa niin täysillä kuin ikinä kykenette. Aina se ei vaadi edes sanoja. Antakaa vain itsenne vaikuttua. Antakaa sen mikä improssa on hyvää vaikuttaa myös tapaanne ohjata kursseja. Te tunnette voiman valoisan puolen, käyttäkää sitä. Se on raskasta ja olisin luultavasti itse ollut aiemmin todella hajalla tuollaisen tilanteen jälkeen myös ohjaajan roolissa toimiessa. Siinä kohtaa kannattaa olla avoin kuuntelemaan paitsi ryhmän tarpeita, myös omiaan. Mitä sinä itse tarvitset jaksaaksesi auttaa muita? Anna tilaa ja aikaa itsellesi. Se on ainakin minulle ollut vaikea läksy opittavaksi. Voidakseen auttaa muita on joskus autettava ensin itseään. Laitettava happinaamari ensin itselleen, jotta pystyy auttamaan sen myös toiselle.

Ohjaaja, sinä(kään) et ole yksin

Tuo neljännen kurssipäivän kokemus vaikutti minuun todella voimallisesti myös siksi, että se osoitti että ohjaajana ei tarvitse olla yksin. Ei tarvitse kantaa kaikkea vastuuta, vaan sitä voi jakaa. Ryhmän jäsenet voivat auttaa ja tukea toinen toisiaan. Pitää vain uskaltaa kysyä ne kysymykset, joilla saa avun löytymään ryhmän sisältä. Vertaistuki ryhmän sisältä on enemmän kuin arvokasta. En tiedä tajusiko ohjaaja itsekään, varmaan tajusi, itse en olisi hoksannut, mutta tuossa torstaisessa tilanteessa hän antoi yhdellä oikealla kysymyksellä muille kurssilaisille luvan vapautua sivustakatsojan roolistaan. Antoi mahdollisuuden tehdä sen pienen eleen koskettaa toisen kättä tai selkää. Olla fyysisesti läsnä toiselle. Mutta en usko, että sitä kukaan muu olisi siinä tilanteessa voinut tai uskaltanut kysyä. Enkä usko, että olin ainoa, jolle se impulssi kuitenkin automaattisesti ensimmäisenä nousi pintaan.

Ohjaajan paradoksi on se, että parasta mitä hän oppilailleen voi tehdä, on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Viemällä vähän tilaa, jätät sitä paljon muille. Se voi olla pelottavaa, kun tajuaa ettei sinua oikeastaan enää tarvita, vaan ryhmä ohjaa itse itseään. Vaikka kontrollista irti päästäminen voi tuntua vaikealta, olen nyt viimein tajunnut konkreettisesti, miksi se on oikeasti parasta mitä voi tehdä. Näkymätön on muuttunut näkyväksi ja on viimein rauhallinen olo, koska tajuaa tarvittavien palikoiden olleen koko ajan käytettävissään. Aiemmin ei vain ole aiemmin ymmärtänyt miten niistä kootaan vakaa perusta. Nyt se on aivan päivänselvää.

Se mikä tuntuu vaikealta, on tärkeää

Yleensä pidän ihmisiin asiallisen etäisyyden ja poistun kurssien jälkeen nopeasti taakseni katsomatta. Nyt en kyennyt tekemään sitä. En voinut hyväksyä sitä, että vain koska minua pelottaa ja sanat pakenevat mielestäni, en edes yrittäisi sanallistaa sitä minkä tähän blogiinkin olen vuodattanut. Oli pakottava tarve sanoa edes jotain. Tehdä kerrankin tietoinen valinta toimia, sen sijaan että miettisin jälkikäteen kunpa olisin uskaltanut. Sanallistamalla sen, mitä ajattelin ja ennen kaikkea toivoin voivani palauttaa edes osan siitä luottamuksesta, toivosta ja energiasta, jonka näiden kurssien myötä olen itselleni saanut. Koin saaneeni niin paljon, että oli jollain tapaa heijastettava edes osa siitä takaisin.

Tuossa avoimuuden puuskassa oli silti pieni hetki, jossa meinasin vielä perääntyä, vaikka olin jo aloittanut sanomaan asiaani. Ajatukseni katkesi ja itsetietoisuus iski. Päässä kaikui ajatus älä nyt helvetissä ala avautumaan. Jostain sisimpäni syvimmistä kerroksista kuitenkin kupli energiaa, joka vaati päästä ulos. Se on jotain miellyttävän lempeää ja hieman hallitsematonta zenenergiaa, joka vain pulppuaa pirskahdellen ulos minusta jatkuvana virtana. Se, onko mitään tuollaista energiaa edes todellisuudessa olemassa, on yhdentekevää. Loppujen lopuksi se saa olla mitä on, ei minulla ole ollut tarvetta löytää sille tarkempaa selitystä. Energiaksi minä sen tällä hetkellä haluan tulkita, sillä sitä impro minusta aidoimmillaan on. Virtaavaa energiaa toisilleen avoimesti läsnäolevien ihmisten välillä.

Se mikä minut tämän kurssin jälkeen on ehkä eniten yllättänyt on se, että tuo sama energia on pysynyt mukanani koko viikon. En ihan tarkkaan tajua miksi tai mistä se kumpuaa, mutta ehkä se ei haittaa. Joku ydinprosessi vaikuttaisi käynnistyneen, enkä taida enää haluta sammuttaa sitä.

Riittävä ohjaus ja tuki

Kaikki kurssilaiset ja etenkin huikea improtukihenkilöni (Kiitos! ♡) olivat aivan korvaamattomia kurssin aikana. Tunnistin kutenkin kurssilla hyvin selkeästi, että ilman ohjaajan kirurgin tarkasti tarjoilemaa tukea olisin parissa kohtaa vetänyt pinnan alle painuessani vettä keuhkoihin. Olisin saanut mielessäni oikeutuksen jatkaa tuttujen toimimattomien toimintakaavojen toistamista, koska en taaskaan uskaltanut tai jotain muuta syyllistävää roskaa. Kurssilla tuli vastaan muutama hetki, jolloin olin käytännössä lamaantunut paikoilleni. Pelko tai joku ylikriittisyys oli korottanut henkisen riman niin korkeaksi, etten olisi päässyt siitä omin voimin yli.

Sen olen joutunut hyväksymään, että improssa ongelmat pahenevat kääntymällä sisäänpäin ja koettamalla pärjätä yksin. Voi auttaa itseään parhaiten nimenomaan turvautumalla toisiin ja keskittämällä kaiken huomionsa heidän kuuntelemiseensa. Siinä vain on se ongelma, että en oikeastaan ole tottunut saamaan tukea toisilta, enkä myöskään sitä pyytämään. Päässäni on rakentunut joku itse pärjäämisen pakko. (Ei tartte auttaa!) Ei saa olla toiselle vaivaksi tai edes vihjata kaipaavansa apua. Siksi minusta oli suorastaan maagista saada tukea juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsin, vaikka en sitä osannut tai uskaltanut pyytää. Aivan käsittämätöntä yhtäkkiä huomata että joku katsoo sinuun sanaakaan sanomatta, ojentaa käden ja auttaa ottamaan askeleen, jota et yksin olisi uskaltanut ottaa. Auttaa laskemaan riman niin matalalle, että sen ylittäminen ei enää pelota. Tarjoaa riittävästi ohjausta kohti uskallusta ja pois pelosta.

Mitä toivoisin vielä oppivani?

Tuosta ja monesta muusta ohikiitävästä hetkestä en osaa riittävästi kiittää. Ulkoisesti pieniltä vaikuttavilla teoilla ja sanoilla voi olla käsittämättömän suuri vaikutus toiseen ihmiseen, kun ne tapahtuvat juuri oikeaan aikaan. Eikä siihen tarvita mitään ennakkosuunnitelmia, mutta se on vaikeaa. Oikeiden hetkien tunnistaminen vaatii, että kuuntelee todella tarkasti toisia ja myös itseään. Juuri sellaisen herkän joka solulla kuuntelemisen taidon toivoisin vielä jonain päivänä oppivani itsekin.

Toinen minkä tahtoisin itselleni jotain kautta löytää on kyky vaikuttua toisten tekemisestä koko keholla. Ai hemmetti, että olen näiden kurssien aikana nauttinut siitä, kun sivusilmällä tai kuunnellen huomaa, toisten kurssilaisten tehdessä jotain kohtausta, Simon reaktion. Tuntui, että sen esimerkin voimalla on helpompi itsekin reagoida vapaammin. Ottaa se hemmetin käsi pois suun edestä ja oikeasti nauraa. Tajuta ettei omaa aitoa reaktiotaan tarvitse hävetä. Saa olla ihan pähkinöinä pienistäkin jutuista, jos siltä tuntuu ja se on ollut aivan hirvittävän vapauttavaa ymmärtää.

Tämän tekstin lopuksi mainittakoon vielä että kurssilta tarttui mukaan tai jotenkin vapautui sellainen nauru, joka päätyy nenään asti. Joten nyt sitten nauretaan jatkuvasti niin, että röhkintä vaan kuuluu. Se olisi joskus aiemmin ollut hirveän noloa, mutta nyt se on niin huvittavaa, että rupeaa naurattamaan vielä enemmän. Kiitos nyt sitten siitäkin 😂

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑