Vaikuttaa vai vaikuttua – kas siinähän on kenties kysymys

Viime aikoina on ruvennut kiinnostamaan kovasti se miten vuorovaikutus kahden tai useamman ihmisen välillä rakentuu vaikuttamisen ja vaikuttumisen näkökulmasta. Etenkin sellaiset hetket, jolloin ei pysty päättelemään kuka oikeastaan alkuperäisen impulssin lähetti liikkeelle ovat todella kiinnostavia. Silloin kaikki tuntuu tapahtuvan täysin vaivattomasti ja vuorovaikutus etenee luontevasti. Tuollaisten hetkien jälkeen sitä tulee mietittyä, että miten vastaavan helppouden saisi siirrettyä kaikkeen vuorovaikutukseen. Onko tuollaista tilaa edes mahdollista saavuttaa muiden kuin omaansa vastaavan vuorovaikutustyylin tai ajattelutavan omaavien ihmisten kanssa?

Impron parissa sitä vähitellen herkistyy yhä enemmän sekä omille että toisten tekemille sanattomille tarjouksille. Sitä alkaa paremmin aistia milloin jokin muutos toisessa on käynnistynyt sanattomasti lähettämästäsi impulssista. Sen ei tarvitse kohdistua suoraan siihen, mitä olet tehnyt, eikä toisen tarvitse edes tietoisesti huomata tai tajuta tekevänsä niin. Hän on vain vaikuttunut lähettämästäsi viestistä ja antanut sen vaikuttaa itseensä jollain tavalla. Tämähän on kyllä hyvin luonteva prosessi, mutta valitettavan usein impulssien vastaanottokyky on hieman hämärtynyt. Puhtaiden havintojen tekeminen toisen ilmeistä ja eleistä on vaikeaa ja helposti päätyy tulkitsemaan toista hyvin asenteellisesta lähtökohdasta. Itse ainakin huomasin aiemmin tekeväni jatkuvasti turhan jyrkkiä tulkintoja muiden ihmisten sanattomasta viestinnästä. Poimin impulssin ja tulkitsin sen taustalla olevan jokin piiloagenda. Ei siellä välttämättä ollut, mutta tulkitsin et on ja reagoin sen mukaan.

Nyt huomaan automaattisen tulkintakoneistoni hieman rauhoittuneen. On helpompi tehdä havaintoja, joissa ei ole liian syvällistä tulkintaa ja antaa toisesta lähtevien impulssien vaikuttaa itseensä. Vai annanko sittenkään toisten vaikuttaa itseeni? Voihan olla että impulssi on lähtenyt minusta itsestäni jo aiemmin ja toinen on jo vaikuttunut siitä ja minä peilaankin oman impulssini heijastumaa hänessä. Tämä muna-kana-asetelma on ehkä vähän turha, sillä tärkeintä on että impulssit kulkevat ja vuorovaikutus soljuu luontaisesti eteenpäin. Olennaista kuitenkin on yhteisen tajunnanvirran tila. Tämän tyyppinen flow on se, miksi juuri impro kiinnostaa minua. Minua kun on todella pitkään vaivanneet sellaiset hetket, kun vuorovaikutus on tökkivää tai jotenkin liian kontrolloitua. Kun toinen tulittaa kysymyksiä ja itse toivoisit vain, että hän lopettaisi ja voitaisiin keskustella ihan normaalisti.

Se mitä normaali keskustelu on, riippuu varmasti ihmisestä, mutta minulle se on sellaista orgaanista yhteistä tajunnanvirtaa, jossa lopulta ei tiedä, miten ja miksi johonkin aiheeseen on edes päädytty. Huonossa vuorovaikutuksessa tulee tunne, että toinen ei kuule eikä näe mitään, mitä vuorovaikutuksessa tapahtuu, vaan käy vain jonkun oman pakollisen kysymyslistansa läpi. Ei siis anna itsensä vaikuttua lähettämistäsi viesteistä. Semmosissa keskusteluissa huomaa turhautuvansa koko ajan yhä pahemmin. Siinä jäädään sellaiselle pinnalliselle smalltalk-tasolle, joka on aina jotenkin ärsyttänyt minua. Siedän sitäkin nykyään paremmin, mutta jossain vaiheessa se ärsytti minua todella paljon, koska koin sen valheelliseksi kommunikaatioksi. Suhtauduin jossain vaiheessa aivan äärettömän vihamielisesti esimerkiksi peruskohteliaisuuteen kuuluvaan kysymykseen ”mitä kuuluu?”. Annoin sen ajatuksen, että tuon kysymyksen esittäjä ei oikeasti halua kuulla rehellistä vastausta kysymykseensä, provosoida itseäni. Ihan hyvää kuuluu. PISTE! Vuorovaikutustilanne olikin siinä kohtaa jo tuhoontuomittu.

Kun minulle tulee tunne, että en tule kuulluksi, niin passivoidun yleensä aika ankarasti. Pakenen tilannetta ja suojaan itseäni kokemaltani/kuvittelemaltani torjunnalta torjumalla itse kaikki mahdolliset viestit toisesta suunnasta. Lukitsen passiivisaggressivisesti oman pääni statuskeinulaudasta paikoilleen, enkä anna itselleni lupaa vaikuttua toisen vuorovaikutuksesta. Minun on ollut äärettömän vaikea tajuta, miksi jotkut ihmiset saavat minut kerta toisensa jälkeen tällaiseen kilpikonnapuolustusmoodiin, josta en oikein itsekään löydä tietä ulos.

Tunnistan sen lapselliseksi tavaksi käyttäytyä ja usein lopulta kieltäydyn sanomasta sanaakaan. En ole oikeastaan edes henkisesti  enää läsnä tilanteessa. Saatan vastata lyhyesti, mutta en reagoi oikein enää mihinkään tai jos minut pakotetaan pois passiivisesta suojakuplastani, niin reagoin siihen todella vihamielisesti. Jopa tarpeettoman vihamielisesti tilanteeseen nähden. Nämä ovat niitä hetkiä, kun toiset toteavat minun olevan täysin yhteistyökyvytön tai kohtuuton. Ja sitähän minä olenkin, mutta käyttäytymiseni ei kumpua yksin minusta. Olen reagoinut tekemieni tulkintojen pohjalta, ehkä ne eivät olleet oikeita, mutta syy käyttäytymiselleni on olemassa.

En minä lähtökohtaisesti mene mihinkään tilanteeseen vain riidelläkseni, vaan jotain kautta olen päätynyt tilaan, jossa se on ainoa jäljellä oleva tapa reagoida. Olen siis ajautunut kielekkeelle, jossa minulla on käytössäni olevista vuorovaikutusstrategioista jäljellä enää se viimeinen eli aggressio. Se ei ole mukava paikka, mutta joskus ainoa vaihtoehto. Impron kautta koen löytäneeni muutaman lisävaihtoehdon minun ja kielekkeen reunan väliin.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑