Olen joskus suhtautunut ihan tavallisen esitelmänkin pitämiseen todella vakavasti. Jännittänyt niin, että henki on meinannut salpautua. Jännitän minä edelleenkin, mutta itseasiassa jo opiskelun alkuaikoina tein päätöksen, että tietoisesti treenaan esitelmien pitoa, koska koin sen haastavaksi. Aika monta aiheeseen liittyvää kurssia tuli eri kielillä käytyä ja nykyään jännitys- tai stressitaso ei nouse esiintyessä niin korkeaksi kuin aikoinaan. Eli suosittelen kyllä ihan tietoista treenaamista.

Opin myös kursseilta todella monta itselleni sopivaa kikkaa, jolla pystyn luomaan itselleni luottavaisen olon mennä puhumaan suurenkin yleisön eteen. Jossain kohtaa en nimittäin sallinut itselleni mitään muistiinpanoja, vaan yritin opetella esitelmän ulkoa. Se ei vaan ollut kovinkaan toimiva ratkaisu, vaan johti yleensä siihen, että jos tuli joku yllättävä hetki tai unohdin sanat, niin paniikki oli valmis.

Ongelmia yleensä tulee siinä kohtaa, kun en ole ehtinyt valmistautua puheenvuoroon omalta kannaltani riittävästi. Asiantuntijapuheenvuorossa improsta on apua tiettyyn pisteeseen. Ihan vapaasti ei voi lähteä assosioimaan tai riski sanoa jotain yllättävän hönttiä kasvaa. Se ei ole toki vakavaa, olen minä kasvoni menettänyt isommankin yleisön edessä ja noussut takaisin jaloilleni. Se on asenne kysymys miten sanomaansa typerään ajatukseen suhtautuu. 

Yksi sellainen hetki, jolloin tajusin että pystyn nousemaan täydellisen romahduksen jälkeen takaisin ilman kolhuja tapahtui eräässä koulutuksessa. Olin siellä siis tietyllä tapaa roolissa, sillä koulutus oli työhön liittyvä. Joka tapauksessa meidän piti siis tiimimme kanssa kehitellä tiivis ja vakuuttava puheenvuoro omaan työhömme liittyen. Teimme kolme kierrosta, joiden välissä esityksestä saatiin palautetta, jonka pohjalta esitystä parannettiin seuraavaa esityskierrosta varten.

Päädyimme jostain syystä siihen, että vaihdoimme aina kierroksen vaihtuessa myös esiintyjää. Niinpä viimeisellä esityskierroksella oli minun vuoroni. Suostuin kyllä esiintymään, mutta en aidosti uskonut selviäväni siitä. Esitys nimittäin oli perusrakenteeseen improttua puhetta, jonka olisi pitänyt olla vakuuttavaa ja tiivistä. Ai niin ja se kestää korkeintaan kaksi minuuttia. Ei sekuntiakaan yli.

Ei muuten onnistunut.

Sanoin ehkä kaksi virkettä ja purskahdin nauramaan. Muistelen, että taivuin vielä kaksinkerroin, ikään kuin todella syvään kumarrukseen, siinä kaikkien edessä. Olisihan minä voinut häpeillä ja valahtaa pöydän alle, mutta jotenkin luontainen reaktio koko tilanteen absudiuteen oli nauru. Ja se oli vapauttavaa.

Oli todella vapauttavaa mokata täydellisesti, kun oikeastaan mitään edellytyksiä onnistua ei edes ollut. Miten helvetissä olisin voinut onnistua noin monen rajoitteen ja omien sisäisten vaatimusteni ristipaineessa. Rima oli niin korkealla, että kompastuin jo juostessa, kun tajusin etten millään voisi päästä edes lähelle rimaa. Saati että päätyisin edes patjalle.

Se mikä tuosta kokemuksesta tekee itselleni merkityksellisen ja miksi tuota tarinaa ajoittain toistan, on että minä nousin ylös romahduksen jälkeen. Paineet olivat purkautuneet nauruna ja pidin puheenvuoroni kuin mitään ei olisi tapahtunut. En muista oliko sisällössä mitään järkeä tai muistinko sanoa kaiken, mitä tiimimme kanssa olimme sopineet. Muistan kuitenkin sen, että sen puheenvuoron aikana minun oli todella helppoa ottaa kontaktia yleisöön. Vaikuttaa ja vaikuttua, koska kaikki teeskennelty sosiaalinen jäykkyys oli hävinnyt romahdukseni mukana.

Jos siis mietit ajatusta moka on lahja, niin tuona hetkenä se todellakin oli sitä. Se oli lahja itselleni, sillä opin pystyväni selviämään ja myös sen, että toiset eivät tuomitse sinua niin ankarasti kuin ehkä kuvittelet, kun mokaat. Toisaalta se oli lahja myös yleisölle ja seuraaville esiintyjille, sillä rima oli tämän vedon jälkeen pudotettu maahan, joten kevyt pomppu riittää.

Sen jälkeen en ole enää juurikaan pelännyt kasvojen menetystä esiintyessäni. Muissa vuorovaikutustilanteissa pelko edelleen on olemassa, mutta ei esiintyessä. Silloin olen vapaa ja mieleni toimii ihan omalla tietoisuuden tasolla, johon ei tietoisella kontrollilla juurikaan pysty vaikuttamaan. Sitten esityksen jälkeen tai kuulijakommentteihin vastatessa voi miettiä, että mitä helvettiä minä justiinsa sanoin.