Prosessidraaman syventävä lähijakso (Draamakasvatus)

On ikävä myöntää, mutta asenteeni prosessidraaman syventävän kurssin ennakkotehtävää kohtaan jätti todella paljon toivomisen varaa. Minulle ongelmia tuotti se, että omassa ohjauksessa piti pakollisena osuutena käyttää opettaja roolissa -työtapaa sekä luoda draamaan liittyviä kysymyksiä etukäteen. Luin ennakkomateriaalit moneen kertaan ja muistelin miten olin opettaja roolissa -työtapaa nähnyt hyödynnettävän perusopinnoissa ja iski paniikki. Kun yritin alkaa laatimaan prosessidraamasuunitelmaani kuulin oman ääneni toistuvasti huokaavan ”eääääh onko pakko…”. Kipuilin asian kanssa viimeiseen mahdolliseen hetkeen asti ja sittenkin jäi fiilis, että en olis halunnut tehdä tätä näin.

Tämmösissä jutuissa huomaan tosi selkeästi sen miten helposti ajatteluni urautuu yhteen tiettyyn tulkintaan, jos jonkun asian ”säännöt” ovat minulle liian epäselvät. Kykyni fokusoida toimintaani on joskus tosi hyvä juttu ja sitten taas toisaalta sen kanssa voi mennä tosi syvälle suohon, mikäli aloituskoordinaatit ovat pielessä. Minulla oli ihan väärä käsitys siitä, miten vapaasti tuota työtapaa voisi soveltaa. Ei olis tarvinnut kirjoittaa itselleni valmista käsikirjoitusta, vaan olisin voinut improta ryhmän esiin nostamien ajatusten pohjalta, kuten olisin halunnut. Se tulkinta ei vain auennut ennakkomateriaaleista tai aiemmin kokemieni prosessidraamojen pohjalta. Olin ihan turhaan kahlinnut käteni, vaikka ei olisi tarvinnut.

Luomaani käsitystä tuki myös suunnitelmalle määritelty toinen pakollinen elementti eli tarinaan / aiheeseen liittyvien kysymysten miettiminen valmiiksi. Että kysymykset, joita haluan prosessidraaman aikana kysyä pitäis olla valmiina. Aivot meinas hajota silkasta turhautumisesta. Mistä sen etukäteen voi tietää, mitkä ovat toteutuksen aikana ne oleelliset kysymykset? Se, mitkä ovat relevantteja kysymyksiä, riippuu täysin ryhmässä esiin nousevista ajatuksista. Enhän mä ikinä opettajana rakentelis itselleni junanraiteita ”ja sitten mä kysyn tän kysymyksen”. Ei, ei ja vielä kerran ei. Omassa ohjauksessani uskon joustaviin runkoihin ja vaihtoehtoihin sekä siihen, että joskus voi vaan todeta, että tämähän ei nyt sitten toiminut, joten vaihdetaanpa suuntaa kokonaan tai tehdään joku toinen harjoite. Totta kai mulla on yleisellä tasolla tavoite olemassa, jos lähden jotain ohjaamaan. Se mitkä ovat tarpeelliset askeleet aloituksen ja tavoitteen välillä riippuu siitä, mitä itse tilanteessa tapahtuu.

Myöhemmin tosin tajusin, että vaikka protestoin valmiita kysymyksiä vastaan suunnitelmaa kirjoittaessani, olin niitä automaattisesti joka tapauksessa tehnyt. Muun tekstin seassa oli aiheeseen liittyviä pohdintakysymyksiä, vaikka en niitä ollut erikseen suunnitellut. Minä vaan näköjään kirjoitan niitä joka tapauksessa. Hitto. Tietoisuus lisää ymmärrystä.

Se, että avauduin tästä suunnitteluprosessista ja kokemistani vaikeuksista ei tarkoita ettenkö olisi tyytyväinen ohjaukseeni. Itse ohjaustilanne meni hyvin ja tykkään ohjata tämän tyyppistä työskentelyä. Se mikä minua harmitti oli se oma turhanpäiväinen potentiaalin haaskaus väärän tulkinnan vuoksi. Hyväksyn kuitenkin sen, että tämä meni nyt näin ja voin tuosta jatkaa. Se ok suunnitelma noin ja muutamalla muutoksella se on vielä parempi. Mikään ei estä mua tekemästä niitä muutoksia suunnitelmaan, jos haluan. Mikäli tuo edellä oleva itkuvirsi nyt jotain kertoo, niin ilmeisesti haluan joitain muutoksia tuohon suunnitelmaan tehdä.

Okei nyt se asia on käsitelty.

Oppia osallistujana

Tämä oli tosi hieno opintojakso siinä mielessä, että näki miten moneen asiaan ja aiheeseen prosessidraama taipuu. Potentiaalia on ihan valtavasti tosi vaikeidenkin asioiden käsittelyyn. Ryhmältä oppii paljon ohjaamisen eri tyyleistä ja saa hyviä ideoita, joita voisi itsekin kokeilla. Toisaalta ohjaamisen näkökulmasta tuli prosessidraaman osallistujana tajuttua, miten tärkeä on tärkeä aina välillä muistaa muistuttaa itseään toiminnan tavoitteista. Miksi haluan ihmisten tekevän juuri tämän tehtävän?

Itsestäni huomasin osallistujan roolissa kolme juttua, mitä en ollut valmis tekemään ja ne ovat mielestäni myös ohjaamisen kannalta tärkeitä tunnistuksia. Tajusin yhteen prosessidraamaan kuuluneessa harjoitteessa koko ajan ottavani askeleita taaksepäin, jotta en joutuisi siihen harjoitteeseen mukaan. Aihe kyseisessä draamassa ylipäätään oli vaikea ja sen käsittelytapa tuossa yksittäisessä harjoitteessa oli sellainen, että se henkilökohtaisella tasolla tuntui todella ahdistavalta. Taisin sen aiemmin mainita teatteriteoreetikot jakson yhteydessä, mutta mikäli en tunne oloani turvalliseksi tilanteessa, niin tasan varmasti selkäni taakse ei lähietäisyydelle tulla. Painaudun vaikka seinään kiinni itseni suojaamiseksi, jos tarvis on. Tuona hetkenä tuntui siltä, että tarvetta on.

Ehkä siinä harjoitteessa jäi fiktion turvaverkko osin määrittelemättä, minkä vuoksi se tuntui liian henkilökohtaiselta. Huomasin ahdistuvani todella paljon siitä, että ohjaaja kysellessään oli usein katseen ulottumattomissa esittäessään kysymyksiä, joko henkilön sivulla tai takana. Aiheesta johtuen kysymykset olivat aika rankkoja fiktiossakin, joten se että kysymyksenä esitetty tarjoiltu sinä-muotoinen syytös tulee selän takaa saa kyllä ikäviä väreitä aikaan.

Korostan kuitenkin sitä, että eivät kaikki asiaa näin toki kokeneet ja osa meni vapaaehtoisesti mukaan harjoitteeseen, eikä kokenut asiaa ahdistavaksi. En siis lähde yleistämään omaa kokemustani kaikkiin ihmisiin, koska jokainen on yksilö ja reagoi asioihin omista lähtökohdistaan. Tunnistin vain omakohtaisesti todella vahvasti sen, että siinä on riski ahdistaa toinen ihminen ihan nurkkaan. Se tuskin lienee draamassa tavoitteena. On ihan hyvä tunnistaa itsessään ne merkit milloin ja miksi joku raja ylittyy, koska sitä kautta pystyy toivottavasti myös tunnistamaan niitä toisissa. Se on ohjaajalle tosi arvokas taito, jos se yhdistyy kykyyn auttaa käsittelemään vaikeita tunteita ja asioita. Ei tarvitse olettaa tai heijastaa mitään toisiin ihmisiin, vaan riittää kun on avoin ja valmis havaitsemaan asioita.

Toinen voimakkaampi välähdys tuli keskellä erästä aiheeseen johdattelevaa harjoitetta. Yhtäkkiä harjoitteen ohjeistuksessa pyydettin eläytymään sellaiseen rooliin, missä tunnistettava tunneskaala on täynnä pelkoa, ahdistusta ja hämmennystä. Huomasin vasemmassa kädessäni sen saman nykimisen, mikä iski edellisen lähijakson aikana, kun tilanne alkoi tuntua liian painostavalta. Se käden liike ei ole pakko-oire, vaan se nykiminen on sitä, että joudun pakottamaan käteni pysymään avoimessa asennossa vartalon sivulla, vaikka sisäinen fiilis olisi kietoa kädet suojaamaan itseään. Saisin toki ihan vapaasti sulkea kädet ympärilleni suojaksi.

Olen kuitenkin kokemuksen myötä tunnistanut sen, että suojaan itseäni fiktiossa paremmin, jos en tee niin. Fyysisesti vahvistetun negatiivisen tunteen karistaminen harjoitteen loputtua on minulle vielä ajoittain hankalaa. Se tärinä tai puristavan pakottava tunne jää kehoon joskus pitkäksi aikaa harjoitteen päättymisen jälkeen. Se johtuu ihan siitä, että se on minulle todella tuttu tunnealue ja kehollisen olemisen tapa. Sen puolen fyysinen aktivoiminen voi edelleen aiheuttaa yllättävän voimakkaita reaktioita, koska siihen tapaan olla kehollisesti liittyy menneisyyden painolastia.

Sitä ei voi etukäteen tietää tai päällepäin nähdä millaisia kipupisteitä ihmisissä on ja minkä tyyppiset harjoitteet niitä aktivoivat. Se jos joku aito tunnereaktio tuollaisessa tilanteessa tapahtuu, sen on oltava ok ohjaajalle. Sanon tämän nyt näin, koska pidän sitä omakohtaisesti kokemieni asioiden pohjalta todella tärkeänä, että on ohjaajana valmis hyväksymään toisen ihmisen vaikeat tunteet, ilman että yrittää muuttaa tai pakottaa mitään. Torjutuksi tuleminen tai yksin jääminen, voi saada tuollaisessa tilanteessa ihmisen sulkeutumaan ja kokemaan tunteensa jotenkin vääriksi. Siinä ei ole mitään pahaa, jos jotain ihmisen sisältä vapautuu. Se on hyvä asia, jos niin käy, sillä aivan liian usein joudumme patoamaan pahaa oloa ja ikäviä tunteita sisäämme, koska niitä ei hyväksytä.

Kolmas juttu, joka itselleni kirkastui entisestään oli se, miksi en halua käyttää harjoitteita, joissa osallistujien pitäisi ilmentää jotain voimakasta tunnetta ohjaajan käskystä. Totta kai voi tukea positiivisten tunteiden heräämisen mahdollisuutta harjoitteiden avulla. Sen sijaan surun tai synkkien ja ahdistavien tunteiden pakottamiseen en lähtisi. Se jos niitä orgaanisesti syntyy jossain tilanteessa on ok ja sallittua. Saa olla surullinen ja niitä asioita voidaan käsitellä. Sen sijaan kavahdan ohjetta itkeä edes roolissa ollessani. Mikään siinä, mitä ehdimme ennen tuota ohjetta tehdä ei pohjustanut näin äärimmäisen reaktion tarvetta.

Se miksi tuo ohje tuntui vaikealta oli se, että pohjustus oli vienyt positiiviseen tunteeseen. Oli täysi shokki, että miksi tässä nyt pitäisi olla surullinen. Siinä piilee juuri se liian tarkan käsikirjoittamisen vaara, mikä minua omassa suunnitelmassani häiritsi. Olin kirjoittanut suunnitelmaani empatian ja toisen aidon kuuntelemisen teemaksi. Se kuitenkin oli minun puoleltani manipulointia, koska se kävi ohjatessa selväksi, että ryhmän prosessi ei välttämättä vie siihen suuntaan. Päästin toteuttamassani opettaja roolissa -työskentelyssä irti siitä alkuperäisestä ajatuksesta ja annoin keskustelun mennä sinne minne se luontaisesti meni. En lähtenyt sinne tuputtamaan tai pakottamaan sitä alkuperäistä ideaani, vaikka mieli teki. Se oli tuohon lyhyeen aikaan ja tuolla tarinalla vähän turhan kunnianhimoinen tavoite.

Olisi ollut tosi ihana päästä kiinni empaattiseen toisen ihmisen kuunteluun. Siihen, että miten vois neuvomisen sijaan vaan kuunnella. Se on yllättävää välillä miten helposti sitä lähtee tarjoamaan toiselle neuvoja ja ohjeita, vaikka sillä toisella ihmisellä olisi ensisijaisesti vain tarve tulla kuulluksi. Itse roolissa ollessani huomasin useamman kohdan missä olin lähdössä kertomaan jotain sen pohjatarinan kannalta olennaista tietoa ja hiljenin, koska tilaa puhua ei ollut. Se on hätkähdyttävää huomata, miten pienestä se voi olla joskus kiinni, että kertooko toinen ihminen asioistaan vai sulkeutuuko hän. Se oli tosi tärkeä havainto itselleni, että jos haluaa kuulla, niin pitää aistia tosi herkästi sitä toista ihmistä. Se on pelottavaa tajuta, miten pienestä toiselle voi tulla fiilis, että en aidosti kuuntele häntä. Sorrun itsekin siihen, että tulee tupattua kysymystä ja kommenttia liian nopeaan tahtiin ajoittain. Hyvää tarkoittava huoli ja halu auttaa voi joskus johtaa siihen, että ei saakaan tietää sen toisen ihmisen ajatuksia. Luulee kuuntelevansa, mutta oikeastaan ei kuule muuta kuin sanat. Ei sitä, miten paljon jää sanomatta, koska niille ajatuksille ei ole tilaa tulla sanotuksi.

Jos olisin ollut omana itsenäni tuossa tilanteessa, niin en olisi kertonut kaikkia asioita, mitä prosessidraaman roolissa ollessa kerroin. Tässä yhteydessä tiedostin tekeväni osin käsikirjoitettua prosessidraamaa, joten  huolehdin siitä että olennaiset faktat tulevat sanotuksi, koska niillä on merkitystä tilanteen kannalta. Siinä mielessä käsikirjoitukseni oksetti mua, koska se antoi väärää kuvaa siitä asiasta, mitä oikeastaan halusin käsitellä. Aitous olisi ollut tärkeä siihen empatiaan kiinni pääsemiseksi. Nyt päästiin kiinni siihen, mitä ohjeita voi antaa tuossa tilanteessa. Mutta mitä jos ei neuvoiskaan toista? Siis mitä jos vaan kuuntelis? Ratkaisu tilanteeseen voi olla täysin selvä ja silti tilanne voi sellainen, ettei ihmisellä ole voimia tai rohkeutta tehdä niitä tarvittavia toimia. Hyvää tarkoittavakaan neuvo ei välttämättä auta. Usein ihminen vaan ennen kaikkea kaipaa hyväksyvää kuuntelua, ei ratkaisuja.

Kaiken kaikkiaan todella ajatuksia herättävä jakso. Aika diippiä settiä.

P.S tunteisiin liittyen voisin muuten suositella katsomaan Susan Davidin Ted-puheenvuoron The gift and power of emotional courage.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑