Vaikuttavaa impron opetusta ja oppimista vol.2

Minulla olisi tuossa pari kesäteatteriesitystä sekä kirjaa kirjoitusjonossa odottelemassa, mutta aivot pursuavat vielä ideoita ja energiaa viime viikon jäljiltä, joten kaikki muu saa nyt odottaa. Palataan siis hieman vielä viime viikkoon. Tässä tekstissä keskityn edellisessä tekstissä mainituista siihen kolmanteen pointtiin, jonka Simo Routarinteen opetuksesta matkaani poimin eli ”mene kohti vaaraa”. Sen voisi ehkä ajatella kehotuksena kokeilla juuri niitä ideoita, joista aivot sanoo: pöljä tuota et ainakaan sano/tee! 

Hölmöille ajatuksille vapauden suominen on, niin no, vapauttavaa. Tunnistin viime viikon kurssilla aika monta sellaista kohtaa, missä arkijärki lähti tyrmäämään tai sitten aivoissa kuului viesti ei noin voi tehdä. Silloin yleensä sitten syntyikin aika epäinspiroivia tarinoita. Mutta se riemu, mikä täysin arkijärjen vastaisesta ja hieman hullun, makaaberin tai muuten vain poikkeuksellisen idean seuraamisesta saa sekä katsojana että improajana on kuitenkin aivan valtava. Joten miksi ei siis improssa menisi juuri sinne, minne ei muuten menisi.

Hyväksy yhteinen todellisuus

Kuten kurssilla käsiteltiin, niin on todella helppoa tyrmätä ideoita arkijärjen pohjalta. Itse esimerkiksi harjoitteessa, jossa teimme pareittain sana kerrallaan postikortteja ja vastasimme toisen parin postikorttiin, päädyin tekemään hyvin rationaalisen tyrmäyksen. Toinen pari laati postikortin vankilassa olevalta mieheltä pääministerille ja pyysi häneltä armahdusta. Siinä kohtaa naksahti ikävä ”mutta, eihän pääministeri ketään voi armahtaa” -moodi päälle ja päädyin sen myös vastauspostikorttiimme ujuttamaan mukaan.

*Ding*

Purkukeskustelussa Simo nosti hyvin esiin, että hyväksymällä oltaisiin päästy myös muihin vaihtoehtoisiin tapahtumakulkuihin. Olisimmehan voineet ihan hyvin ehdottaa vaikkapa ”joo armahdan sinut kyllä. Ja sinä sitten voitkin tehdä minulle pienen palveluksen siitä hyvästä”. Hyväksymällä toisen parin tarjouksen tarinalle olisi avautunut paljon enemmän ja mielenkiintoisempia vaihtoehtoja.

Hyväksy omat ehdotuksesi

Toisen samanlaisen tyrmäyksen olen tehnyt jollain aiemmalla kurssilla omalle idealleni. Päädyin jostain syystä ehdottamaan eräässä kohtauksessa, jossa esitimme kahta näyttelijää odottelemassa valintakokeiden alkamista tai jotain vastaavaa, että olen menossa esittämään Shakespearea. Heitin itselleni määritteeksi, että olen kokenut näyttelijä ja päädyin kertomaan toiselle niistä ajoista, kun esitin Hamletia. Toinen pyysi minua näyttämään pätkän siitä ja hyväksyin tämän, mutta siinä samassa mielessäni kuului *ding* tulossa olevan itsetyrmäyksen merkiksi. Siitä huolimatta, että huomasin asian, päädyin tyrmäämään oman ideani.

Ensimmäinen impulssini melko luontevasti oli tempaista miiminen pääkallo käteen ja aloittaa sanoilla ”Ollako vai eikö olla. Kas siinä pulma”. Ikoninen asetelma ja kaikille taatusti tuttu, joten aivan hyvin olisi voinut lähteä siihen suuntaan.

”Mietin itse delfiininä… Täysin loogista.” (Rohkaiseva kommentti delfiinikoulutusharjoitteen jälkeen tapahtuneeseen oman ehdotuksen tyrmäämiseen. Eräs kurssilainen aloitti puheenvuoronsa sanoilla Mietin itse delfiininä ja alkoi sitten epäillä ajatuksen järkevyyttä.)

Valitettavasti tieto lisää tuskaa ja torjumista. Olen nimittäin lukenut ja nähnyt Hamletin aika monta kertaa, enkä pystynyt päästämään irti siitä ajatuksesta, että se hemmetin pääkallo kuuluu oikeastaan ihan eri kohtaukseen. En vain voinut hyväksyä, että tekisin jotain ”väärin” ja päädyin tekemään aivan umpitylsän kommentoivan version siitä ”oikeasta” kohtauksesta pääkallo kädessäni. Tyrmäsin siis itse itseni, koska tiesin tietäväni paremmin ja aiheutin itselleni aivan turhan umpisolmun.

Mene kohti vaaraa

Tehdessämme lause kerrallaan tarinaa koko ryhmän kanssa nousi esiin se tärkeä ajatus, että ei pidä rajata vaikeitakaan aiheita pois kerronnasta. Muuten päädytään hyvin kapealle alueelle, jossa on vain kourallinen sopivia aiheita. Jos tarinaan ilmestyy esim. todella synkkiä tai seksuaalisia viritteitä, niin sitten hyödynnetään niitä maksimaalisesti. Simo sanoi mielestäni hyvin, että jos tällaisia viritteitä syntyy, niin sitten mieluummin kerrotaan se julma, roisi ja/tai härski tarina, kuin kierrellään vaikeaksi koettua aihetta. Kiertely kun aiheuttaisi kaikille tekijöille ja katsojille vain niljakkaan fiiliksen hyi me melkein mentiin sinne. Maailmahan on täynnä tällaisia tarinoita, joten parempi mennä kohti vaaraa ja todeta sen jälkeen, että olipa se todella inhottava tarina.

Sama vaaraa kohti meneminen tai sen välttely näkyi selkeästi myös nope / ei -harjoitteessa. Siinä tarkoitus oli tyrmätä iloisena ja avoimena parin tekemiä tarjouksia, jos ne eivät inspiroineet itseä. Kyllä luitte aivan oikein, improssa ei tarvitsekaan aina sanoa joo ja, vaan ehdotuksen voi myös hylätä. Tyrmäyksen voi kuitenkin tehdä avoimesti ja positiivisesti, tylyn ja negatiivisen sijaan. Teimme tämän iloisen tyrmäämisen harjoitteen lopuksi kaksi koko ryhmälle yhteistä skenaariota parin kanssa. Ensimmäinen alkoi ohjeistukselle mene luolaan ja toinen avaa kellarin luukku.

Luolaversiossa olin itse ehdotusten tekijänä ja siitä tuli kyllä tarinana niin kesy, että hohhoijaa. Tuli annettua toiselle turvallisia ja tavallisia ehdotuksia, eikä siellä luolassa oikeastaan tapahtunut mitään jännää. Toisaalta koska kyse oli tyrmäysharjoituksesta, myös pari saattoi tyrmätä joitain omasta mielestäni kiinnostavia tai synkempiä ehdotuksia. En aidosti muista. Muistan kuitenkin sen lampun välähdyksen, kun purettiin tuota harjoitetta ja Simo kysyi meiltä, että kuinka moni esim. kuoli siellä luolassa. Moni nimittäin oli viritellyt luolaan karhuja ja muita vaaratilanteita, mutta kukaan ei kuitenkaan ollut valinnut tietä, jossa olisi itse luolassa kulkevana hahmona loukkaantunut tai kuollut. Myös ehdotusten antajat olivat tarjonneet aina pelastusköyttä tai vaihtoehtoa karhu ei huomaa sinua, vaan menee pois. 

*Ding*

Toinen variantti oli siis avaa kellarin luukku eli toiminta alkaa siitä, että jokaisessa parissa avataan kellarin luukku ja pari lähtee ehdottamaan tekemistä/tapahtumia. Olin tässä tapauksessa siis se tarinan keskushenkilö, jolle toinen tekee ehdotuksia, jotka voi hyväksyä tai tyrmätä. Mene luolaan -version jälkeisestä purkukeskustelusta jotenkin valaistuneena olin päättänyt hyväksyä joka ainoan ehdotuksen, joka veisi piirun verran lähemmäs vaaraa. Olisin siis myös suostunut kuolemaan tuossa kohtauksessa.

Päädyin sitten kohtauksen aikana vangiksi sinne kellariin, jonkun homeiselta hillolta haisevan vankikarkurin kanssa (toim. huom. hyi hele). Menin jotenkin niin mukaan siihen tarinaan, että yrittäessäni avata sitä kuvitteellista kellarin luukkua, huomasin tyrmääväni jokaisen idean, joka olisi tarjonnut vapautuksen tuosta ahdingosta. Kun olin ehkä kolmannen tai neljännen kerran tyrmännyt idean jollain ihmeellisellä paniikinsekaisella äänensävyllä Eiiii! Simo kävi siinä ohimennen sanomassa jotain tyyliin: se haluaa, että sillä on hätä.

*Ding* 

Tämä kommentti selkeästi vapautti parini mielikuvituksen, sillä sitten lähdettiin kyllä sellaiseen suuntaan, että huhhuh. Vieläkin tuntuu kuvitteellisen vankikarkurin kädet kurkulla kuristamassa, kun muistelen asiaa. Ettekä voi kuvitella, miten hauskaa oli vain mennä tarinan mukana. Olihan se hemmetin ahdistavaa ja tunteet vaihtelivat kauhusta kuvotukseen, mutta siinä oli ihan eri tavalla energiaa kuin aiemmissa kohtauksissa. Minä itse olin ihan messissä tuossa karmeassa tarinassa ja ainakin jonkinasteisessa flow-tilassa.

Pointtina tässä siis se, että menemällä kohti vaaraa tai sellaista ideaa, jonka normaalisti tyrmäisi, päästään paljon mielenkiintoisempaan tarinaan käsiksi. Vaikka impron perusmoottori on joo ja, on joskus ihan hyvä sanoa ei ideoille, jotka eivät inspiroi. Sitä kautta voi löytyä kiinnostavampia tarjouksia, eikä päädy aina tekemään samanlaisia omalta kannalta epämotivoivia kohtauksia.

*Ding*

Kun itse innostut aidosti ehdotuksesta on sinulla ja varmasti myös parillasi sekä yleisöllä paljon mukavampaa. Oli todella helpottavaa tajuta, että ei aina tarvitse olla joku hangon keksi, joka lähtee mukaan kaikkeen. Joskus voi myös edistää tarinan kehitystä inspiroivaan suuntaan tyrmäämällä hyvällä energialla. Sanoa silmät auki ja hymyillen ei.

Täydellinen hyväksyntä tuo pisteitä

Teimme kurssilla myös tyrmäyskisa -hajoitteen, jossa porukka jaettiin kahteen joukkueeseen ja tehtiin parikohtauksia, joista saattoi kerätä joukkueelleen pisteitä. Ajatuksena on, että jokainen tyrmäys antoi pisteitä vastustajajoukkueelle ja pyrkimyksenä siis on hyväksyä kaikki. Siinä itselleni tuli hienoinen tenkkapoo ja voin myöntää, että tuli tyrmättyä toisen ideoita. Pääsyy tähän oli se, että tarjottu skenaario teki hyväksymisen minulle hieman haastavaksi. Pohjustus kohtaukselle, jossa olin mukana oli, että olemme sisko ja veli. Lisämääritteenä oli annettu, että sisko haluaa veljen ulos talosta, koska haluaa järkätä bileet. Tarjosin kyllä ihan hyvän ehdotuksen alussa, mutta toisen heittämä vastapallo ”joo totta kai menen kaverin luo. Tuletko mukaan?”, sai minut ihan lukkoon ja tyrmäsin ehdotuksen.

Ding! Hyväksy. kuului silloin Simon ääni jostain yleisön seasta. Siinä kohtaa havaitsin tekemäni tyrmäykseni äärimmäisen kirkkaasti. Minulta kuitenkin puuttui tarvittava joustavuus, että olisin keksinyt tieni ulos tuosta tilanteesta siinä hetkessä. Olin jumahtanut siihen ajatukseen, että minun on pakko saada tuo toinen ulos ja itse jäädä tänne. En ihan aidosti kyennyt näkemään tilanteessa piileviä muita vaihtoehtoja.  

*Ding* – *Ding* – *Ding*

Kohtauksen päätyttyä pidimme lyhyen purkukeskustelun, joka avarsi kummasti omaa ajattelua. Minulla olisi ollut ihan oikeasti vaihtoehtoja tavoitteeni saavuttamiseen. Olisin esimerkiksi voinut sanoa joo toisen hitusen manipuloivalle ehdotukselle ”Tuletko mukaan?”. Lähteä hänen kanssaan ja sitten jonkun tekosyyn varjolla poistua takaisin kotiin. Tai sitten, mikä itseasiassa välähti minulle vasta eilen mieleen. Olisin voinut nopeampana aloittajana kääntää roolit ja varastaa helpomman aseman eli veljen roolin. Miksi minun olisi pitänyt hyväksyä se perinteinen asetelma, että koska olen itse nainen, niin minun pitäisi esittää siskon rooli. Ei kukaan niin ollut sanonut. Siinä oiskin ollut yllärin paikka.

Tuumasta toimeen

Jos jostain puhutaan, niin se olisi hyvä tehdä mahdollisimman pian, on ajatus joka toistui kurssilla. Sama koskee sitä, jos joku asia/esine esitellään kohtauksessa, niin sitä pitäisi kohtauksessa myös käyttää. Tätä aihetta hieman jo käsittelinkin edellisessä tekstissä, mutta haluan vielä nostaa yhden asian liittyen tyrmäämiseen ja hyväksyntään.

Teimme gibberish elokuvatekstitys -harjoitetta, jossa päädyttiin aika jännille vesille. Kohtaus joka alkoi siitä, asetelmasta että kahdella henkilöllä oli porsas, joka tuntui olevan kummallekin jollain tasolla rakas, päätyi siihen, että porsas päätyi paistiksi. Itse olin siis katsojana ja siinä kohtaa, kun porsaan paloittelu heitettiin ensi kertaa ehdotuksena ilmoille, kuulin tuottavani omituisen korkean äänen.

*Ding*

Se oli se ääni, kun arkijärkeni huusi, että Ei! Älkää nyt helvetissä siihen suuntaan menkö. Tunnistin, että siinä oli se konkreettinen kohta, jossa itse olisin todennäköisesti esiintyjänä päätynyt tyrmäämään oman tai toisen tekemän ehdotuksen. Tajusin kuitenkin samalla, että se olisi ollut täysin tarpeeton tyrmäys. Juuri se, että mentiin sen pisteen yli kohti absurdia, teki tuosta kohtauksesta todella hauskan. Se, että toinen, joka vielä hetki sitten oli, että et varmasti tätä suloista porsasta paloittele, nautiskelee hyvästä possupaistista, oli järkyttävän hauskaa.

A: Me voisimme paloitella sen. 

B: Älä nyt sellaista tee!

A: Miksi en? Sehän on herkkua. 

B: Katso nyt miten pieni ja suloinen tämä on. 

A: Kas näin se napsahtaa. (Repliikkejä gibberish elokuvatekstitys -harjoitteesta, jossa rakas porsas päätyy paistiksi)

Hyväksy fyysiset rajoitteet ja rajat

Kaikki mitä improvisoidessa tehdään, tehdään sillä rajoituksella, että ketään, edes itseään, ei lähdetä aidosti satuttamaan. Joillain kursseilla on erikseen määritelty ja keskusteltu fyysisistä rajoitteista ja toisten rajojen kunnioittamisesta. Ei siis yllätetä kaveria hyppäämällä lavalla syliin tai selkään, jos fyysisistä rajoista ei ole keskusteltu. Se ei ensinnäkään ole välttämättä kovinkaan mukavaa ja toisekseen siinä on mahdollisuus, että yllätetty taho loukkaa itseään.

Monesti saattaa unohtua se, miten tärkeä pitää itsestään huolta. Sitä kun saattaa välillä olla niin kohtauksen imussa, että unohtaa omat rajoitteensa seuratessaan jotain impulssia. Jos siis huomaat suunnittelevasi loikkaa huteralle pöydälle, joka ei tule painoasi kestämään, niin *ding* pysäytä itsesi ja tee toinen valinta.

Fyysisyyttä tai fyysistä kontaktia ei kuitenkaan tarvitse täysin vältellä, mutta ei aina myöskään tarvitse liimautua toisen iholle kiinni, vaikka kohtaus läheisyyttä vaatisikin. Siinä voi feikata jättämällä parin sentin välin itsensä ja toisen välille. Kyse on kuitenkin leikkimisestä ja näyttelemisestä. Kannattaa siis hyväksyä se, että meillä on kaikilla on rajat, joiden yli ei mennä ilman lupaa.

Hyvä. Ei siellä oikeasti tarvitse mitään kielareita ruveta vetämään. (Kommenttina nukkeharjoituksen jälkeen, kun esittäjät olivat onnistuneesti feikanneet treffikohtauksessa suudelman.)

Oma turvavyöhykkeeni ei useiden kohtaamieni ihmisten kanssa ole ihan niin laaja, kuin mihin se yleensä ihmisten kanssa asettuu. Improvisoidessa ja muutoin elämässä turvalliseksi kokemieni ihmisten kanssa hyväksyttävä minimietäisyys on lopulta aika pieni. Eli minua ei haittaa, vaikka toinen joskus on ns. henkilökohtaisessa tilassani tai vaikka hän heittäisi jonkinasteisen statushaasteen esim. päänalueelle koskettamalla. Joskus se taas on ihan todella ahdistavaa, jos en tunne oloani juuri sillä hetkellä turvalliseksi toisen ihmisen seurassa. Siksi hyväksyn sen, että itse turvalliseksi kokemani toisen ihmisen tarvitsema turvaväli minun suuntaani saattaa olla suurempi kuin minkä itse vaadin suhteessa häneen. Se on aivan ok, sillä sopiva (minimi)etäisyys kahden ihmisen välillä on sellainen, jolla kummankin on vielä hyvä olla. Kannattaa siis mieluummin varmistaa onko tämä vielä ihan ok etäisyys, jos meinaat mennä aivan toisen iholle. Jos itsellesi on ok halailla tuntemattomia ihmisiä ja seisoa puhuessasi sentin päässä toisen kasvoista, ei se välttämättä sitä kaikille ole.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑