Täydennetään tämä ”Routarinne-trilogia” vielä kolmannella, kun tarinaa kerrankin tuntuu riittävän. Keskitytään tällä kertaa kahteen ensimmäisessä tekstissä esiteltyyn ajatukseen eli ruuveja löysemmälle ja rimaa alemmas. Nämä olivat itselleni jotenkin hirveän helpottavia ajatuksia, sillä huomaamattaankin sitä tulee tehtyä asioista liian vaikeita itselleen.

Improvisaatiohan on parhaimmillaan jonkinlaista yhteistä tajunnanvirtaa kahden tai useamman improvisoijan kesken. Tähän virtauksen tilaan ei kuitenkaan voi päästä, mikäli omat ruuvit ovat todella tiukalla. Jokainen meistä on varmasti luonut itselleen tietoisia ja tiedostamattomia sääntöjä ja rajoitteita, mutta suuri osa niistä on täysin tarpeettomia. Tärkeää onkin tulla tietoiseksi siitä, miksi tekee asioita. Näin välttyy myös vahinkotyrmäyksiltä, kun tekee asioita tarkoituksen mukaisemmin. Tämä ei kuitenkaan edellytä kontrollin lisäämistä, vaan nimenomaan kontrollista luopumista. Asioiden tietoista helpottamista.

Ei kukaan ole sanonut että pitää keksiä 52 eri eläintä. Jos te itse sanoitte itsellenne niin, niin näyttäkää itsellenne keskaria. — Päättäkää nyt ennen seuraavaa kierrosta yksi eläin, vaikka koira. (Kommenttina naps-harjoitteen jälkeen. Harjoitteessa lyödään parin kanssa pöytään kuvitelluista korttipakoista eläimiä yhtä aikaa.)

Se, että sinulle lyödään käteen kuvitteellinen korttipakka, jossa on 52 korttia ja käytössäsi on kaikki maailman asiat, on hämmentävä tilanne. Sinulla on kaikki maailman mahdollisuudet käsissäsi ja mielessäsi, mutta et saa sanaa suustasi. Mieli tyhjenee, etkä saa sanotuksi mitään, kun lyöt kortin pöytään. Itse en tietoisesti ainakaan pyrkinyt rajoittamaan itseäni, mutta alitajuisesti taisin vaatia itseäni keksimään 52 eri asiaa, jotka korteista löytyy. Olikin äärettömän hyvä, että ohjaaja tuon harjoitteen eri versioiden välillä aina tarjosi konkreettisia ideoita siihen, miten tehtävän voisi tehdä itselleen helpommaksi. Miten rimaa voisi tiputtaa itselleen niin alas, ettei korttia pöytään lyödessä jäisi suu auki, vaan sieltä tulisi sitten edes se koira. Toisto toimii aina.

Jos ette keksi mitään, niin kuunnelkaa. Täällä on muita ihmisiä, jotka mainitsevat filmitähtien nimiä. Varastakaa. Olkaa sikoja. (Naps-harjoitteen ohjeistus ennen filmitähtikierrosta)

Yksi käyttökelpoinen vinkki sen pakan osalta, jossa oli kaikki maailman asiat oli havainnointi. Itse taisin heittää kymmenen verhoa, ikkunaa ja peiliä peliin, koska ne olivat asioita, joita ympäristössäni näin. Toinen olisi havainnoida pariaan ja poimia sanomansa asiat hänestä esim. paidan väri, korva, nenä, nappi jne.

Myös se, millä taktiikalla pelaa on ihan valittavissa oleva asia. Eihän kyseessä ole millään tasolla vakava peli, vaan se on vain leikkiä, jossa ei ole väliä montako korttia saat itsellesi napattua, kun sanotte saman sanan yhtä aikaa. Sitähän voi lähteä pelaamaan hävitäkseen. Siis tekee pelin todella helpoksi toiselle, vaikkapa sanomalla aina sen koiran tai Tauno Palon. Mutta joku semmonen sisään rakennettu kilpailuvietti kuitenkin tuntuu itselläni nousevan pintaan. Ennen kuin tuo ajatus tahallisesta häviämisestä sanottiin ääneen, se ei ollut käynyt mielen vieressäkään. Pelasin siis voittaakseni, mutta se ei ollut tietoinen valinta, vaan alitajunnan sanelema rajoite: pakko voittaa. Mutta oikeasti, ei ole pakko voittaa. Se voittaako vai häviääkö ei vaikuta siihen, miten hauskaa pelatessa voi olla. Oikeastaan hävitessä oli usein paljon hauskempaa.

Mielestäni tosi persoonallinen oli Tauno Palo -tekniikka. Mainitsin ohjeistuksessa vain englanninkielisiä filmitähtiä ja sitten sinä vedit pakasta kortteja: ”Tauno Palo, Tauno Palo, Tauno Palo…” — Ja sä vielä varastit sen tekniikan toiselta. Mahtavaa!  (Naps -harjoitteen filmitähtikorttipakka version purkukeskustelu)

Se mikä ajatusten ruuveja löysemmälle ja rimaa alemmas kautta tuli konkreettisesti huomattua, on se miten paljon tiedostamattaan tulee rajoitettua itseään ja aivan turhaan. En minä edes tiennyt, että minulla on joku sisäänrakennettu tarve voittaa (kortti)pelit, ennen kuin asiasta puhuttiin harjoitteen jälkeisessä purkukeskustelussa. En minä tajunnut tähtääväni siihen, vaan tietoisesti kuvittelin pelaavani rennosti.

Kun tämmöisistä asioista tulee tietoisemmaksi, niin on paljon helpompi ymmärtää itseään. Miksi teen asioita niin kuin teen? Toisaalta silloin, kun asioista tulee tietoiseksi, niin myös muutos on mahdollista. Eihän sellaista pysty muuttamaan, mitä ei edes tajua tekevänsä. Nyt kun tiedän, miten nykyisin toimin se avaa minulle mahdollisuuden laajentaa tapaani toimia. Jos normaalisti pelaan voittaakseni, tekee minulle hyvää kokeilla pelata hävitäkseen. Näin toimimalla mukavuusaluueeni rajat laajenevat ja minulle avautuu uusia vaihtoehtoja, joita en aiemmin osannut edes kuvitella.