Vaikuttavaa impron opetusta ja oppimista

Joskus harvoin sitä tapaa sellaisen opettajan, jota ei osaa kuvailla muuten kuin sanalla ihana. Päällimmäinen tunne hänen ohjauksessaan ollessaan ja sen jälkeen on jotain pehmeää valoisaa iloa, jota ei oikeastaan edes kykene sanoin kuvaamaan. Ihan jo pelkästään hänen kuuntelemisestaan ja läsnäolostaan tulee itselle niin hyvä ja turvallinen olo, että eihän siinä voi muuta kuin oppia. Sitä vaan on siinä silmät, korvat ja suu auki: kerro hyvä ihminen lisää,  tuohan on hienointa/järkevintä/syvällisintä mitä olen pitkään aikaan kuullut. Olen minä innostavia opettajia toki aiemminkin kohdannut, mutta tämä oli ehkä jo jollain seuraavalla kosmisella tasolla tapahtuvaa opetusta. Sensei-meininkiä suurella ja suhisevalla ässällä.

Tällä mainospuheella haluan nostaa esiin yhden minuun henkilökohtaisesti todella vahvasti vaikuttaneen kokemuksen impron opettelun parissa. Yksi sellainen opettaja, jolta huomaan todella lyhyessä ajassa oppineeni (tai ehkä oikeammin, jonka kevyesti ohjaamana olen vapautunut oppimaan ihan itse) enemmän kuin kymmeneltä muulta vuodessa yhteensä, on Simo Routarinne. Kaikkea mitä tuossa lyhyessä ajassa opin, en edes kykene hahmottamaan, joten voi olla että muutama lamppu syttyy vielä hieman viiveellä. Simon syvällisen oivaltava tapa opettaa ja kyky sitoa asioita konkreettisella tavalla elämään ja taiteeseen ovat äärettömän ihailtavia ominaisuuksia. Se kokonaisvaltaisen hyväksynnän ja tuen ilmapiiri, jonka Simo kurssilleen rakensi, on jotain, mikä mielestäni jokaisen ihmisen pitäisi saada kokea. Joten jos olet miettinyt, että olisipa kiva kokeilla improa, niin voin täydestä sydämestäni suositella osallistumista Simon vetämille kursseille.

”Kuuntelijat auttakaa kertojaa kuuntelemalla todella aktiivisesti. Voi olla jopa ihan yliaktiivinen kuuntelija, että on koko ajan ihan tiloissaan. Vau mikä tarina. Eli tarkoitus on antaa energiaa puhujalle.” (ohjeistus ennen aktiiviseen kuunteluun liittyvää harjoitetta)

Kuluvalla viikolla vietin neljä päivää hänen vetämällään improkurssilla ja täytyy myöntää, että hajonneen mieleni sirpaleita naksahteli paikoilleen sellaista tahtia, etten ole vastaavaa aiemmin kokenut.  Se mitä opin ja koin tämän kurssin aikana on korvaamattoman arvokasta minulle sekä improvisoijana että ihmisenä. Pelkkää sieluhierontaa ja ihguilua ei kurssilla kuitenkaan ollut tarjolla, vaan myös impron sisältöjen ja tekniikoiden osalta löysin paljon vastauksia. Vastauksia kysymyksiin, joita en oikeastaan edes osannut kysyä, mutta joiden olen huomannut salakavalasti hidastavan kehittymistäni impron parissa.

Viimeisen vuoden aikana olen oppinut paljon, mutta koko ajan on ollut sellainen jäytävä tunne, että jotain olennaista puuttuu. Nyt yhtäkkiä maa jalkojeni alla tuntuu paljon vakaammalta. Esimerkiksi hyväksyminen on käsitteenä ja käytännön tasolla paljon selvempi kuin koskaan ennen. Se mitä kaikkea se oikeastaan voi tarkoittaa, alkaa viimein hahmottua. Uusia polkuja avautui improkohtauksiin hyväksynnän kautta huimasti, kun  Simo havainnollisti kohtausten mahdollisia erilaisia kulkuja. Mielessä välkkyivät salamavalot, kun yhtäkkiä tajusi, että siitä vielä sekunti sitten mahdottomalta tuntuneesta tilanteesta olisi ollut mahdollista päästä eteenpäin ilman toisen tekemän tarjouksen tyrmäämistä.

”Hautaa se ja heitä järveen!” (repliikki gibberish elokuvatekstitysharjoitteessa)

Hyväksyntään liittyvistä arkielämän sovellutuksista oli myös omalle ajattelulleni todella paljon apua. Kokonaisvaltaisen hyväksynnän hyödyllisyys elämässä oli mielestäni erittäin tärkeä nostaa esiin. Ajatukset toisten ihmisten vaikeiden tunteiden kohtaamisesta kolahtivat todella voimakkaasti. Samoin se, että vaikka oma intentio olisi hyvä, saattaa ilmaisun aiheuttama impakti olla toisessa ihmisessä aivan erisuuntainen.

Tämä tuli huomattua aika konkreettisesti viikon aikana, sillä eräänä päivänä sisäinen marttyyrini oli jo vetämässä naamaani todella happamaan asentoon. Sanoin tunnilla kommentin, jonka merkityksen siinä hetkessä koin ohjaajan käsittävän täysin väärin ja reagoivan sanomaani siis aivan väärällä tavalla. Hän korjasi (lempeästi toki) ajatustani  suuntaan joka tuntui teon tasolla todella rankalta tyrmäykseltä. Tuntui, että hän tyrmäsi minulle todella olennaisen ja keskeisen ajatuksen, joten otin sen oikeastaan melko pitkälti henkilökohtaisena loukkauksena. Siinä ahdisti ajatus, että ihminen, joka sanoo ja jonka olin havainnut toimivan positiivisesti ja hyväksyvästi muiden ajatuksia kohtaan, toimii päin vastoin kun minä erehdyn puhumaan ääneen. Ihan muina marttyyreina koin, että nyt tuli täysin tarpeeton ja turhan jyrkkä tyrmäys ajatuksilleni, joten haistakaa kukkanen. Olin täysin valmis menemään seuraavana päivänä kurssille pahalla tuulella ja täynnä loukatun herkän ihmisen oikeutettua vihaa.

Ajatus kuitenkin jäi jäytämään mieleen, sillä samana yönä se hiipi myös uniin. Heräsin aamulla tajuten jotain hemmetin olennaista. En ollut oikeasti sanonut ääneen sitä ajatusta, jonka luulin sanoneeni. Ohjaajan reaktio oli siis aivan oikean suuntainen, koska hän oli korjannut sanojani juuri siihen suuntaan, mitä alunperin kuvittelinkin sanovani. En vain sitä siinä hetkessä kyennyt käsittämään, koska olin tulkinnut tulleeni tyrmätyksi ja kuuntelin hänen puhettaan sen tulkinnan tarjoaman suodattimen kautta. Tajusin silloin, että vaikka olin niin tuossa hetkessä tulkinnut, hän ei ollut siinä asiassa eri mieltä kanssani, vaan itseasiassa ihan samaa mieltä.

Ne sanat, jotka olin lopulta ilmoille lausunut, eivät sisältäneet kaikkea tarpeellista tietoa, vaikka niin olin kuvitellut. Oikeastaan niissä oli jopa vähän ristiriitaista tietoa siihen nähden, mitä oikeasti yritin ilmaista. Eli hän luonnollisesti reagoi vain niihin ääneen sanomiini sanoihin, ei siihen mitä ajattelin tai kuvittelin ilmaisevani. Siinä hetkessä ne kuitenkin mielestäni olivat sama asia, koska luulin sanoneeni sen mitä ajattelin. Sitä en todellakaan ollut tehnyt. Eihän kukaan voi lukea mielestäni niitä sanoja, jotka jutusta jäivät puuttumaan. Se oli todella iso oivallus, että joskus kokemani tyrmäys ei johdu siitä, että olisimme keskustelukumppanini kanssa eri mieltä asiasta. Ilmaisuni vaan on ollut epätarkkaa tai jotenkin ristiriitaista ja toinen reagoi siihen. Sama toki pätee myös toiseen suuntaan eli itsekin reagoin vain toteutuneeseen ilmaisuun, enkä voi tietää toisen intentiota.

”Taas tuli ruumita. Jee.” (kommentti kohtauksen jälkeen, jossa mentiin rohkeasti kohti arkijärjen vastaista vaaraa eli uskallettiin kuolla.)

Tajusin silloin pyhän vihani olevan täysin perusteetonta ja se helpotus, mitä tuosta havainnosta sain, oli aivan valtava. Tajusin, että oman ajatteluni kaavamaisuus ja jämähtäminen tiettyyn oletukseen olisivat voineet pilata minulta helposti koko loppu kurssin. Menin sinä aamuna kurssille vapautuneena ja iloisena. Se oli todella hieno juttu, sillä siitä muotoutui aivan mahtava päivä impron parissa, yksi ehdottomasti parhaista tähän mennessä. Se tuskin olisi ollut sitä, jos olisin murjottanut nurkassa itse täysin tarpeettomasti luomaani haavaa sörkkien. Olin niin iloinen siitä, että tajusin sen miten väärässä olin. Nyt jos koskaan moka todellakin oli lahja. Se paljasti minulle, miten helppoa väärän tulkinnan tekeminen oikeastaan onkaan. Kun kaikki tulkinnat jäivät pois ja keskityin pelkkiin havaintoihin, yhtäkkiä tilanne näyttäytyi puhtaassa valossa, vailla loukatun egon aiheuttamia vääristymiä.

On hämmentävää, miten helppoa väärien tulkintojen tekeminen on, mistä päästäänkin hienoisella aasinsillalla arviointiin. Koen saaneeni tältä kurssilta paljon uutta näkemystä ja toisaalta myös vapautta oppimisen arviointiin ja palautteen antamiseen. Löysin Simon teettämien harjoitteiden sekä kerrottujen esimerkkien kautta oman ajatteluni kannalta todella tärkeän puuttuvan palan. Minua on pidempään kammottanut ajatus säännöllisestä opettamisesta, vaikka se periaatteessa on jotain mistä pidän ja mitä osaan. En ole vuosikausiin vakavissaan edes uskaltanut miettiä opettamista, koska pelkään toistavani haitalliseksi kokemiani tapoja arvioida tai antaa palautetta, joita minuun itseeni on vuosien varrella käytetty.

Tekemämme delfiinikoulutusharjoitteen kautta koin melkoisen ahaa elämyksen positiivisen palautteen vaikutuksista ja haasteista. Voisi ajatella, että kehut ja positiivisuus vievät aina eteenpäin. Siinä harjoitteen aikana täysin päämäärättömästi ja ymmärtämättä mitä sinulta odotetaan pyöriessään, sitä tajusi miten tärkeää positiivisen palautteen oikea-aikaisuus ja tarkoituksenmukaisuus ovat. Kritiikillä voi rikkoa, mutta toisen voi myös palkita täysin oppimiskyvyttömäksi. Mind blown #kalakalakala.

”Kyllä. Se porsas on minun lapseni. – Hetkinen mitä sinä teet minun lapsellani? Ei kun ota se takaisin.” (repliikki gibberish elokuvatekstitysharjoitteessa)

Omaksi ja muiden tueksi nostan tähän kolme Simon taajalti viljelemää käsitettä, jotka tahdon siirtää paitsi impron parissa tapahtuvaan tekemiseen, myös arkielämään:

  1. ruuveja löysemmälle
  2. rimaa alemmas
  3. mene kohti vaaraa

Ensimmäiset kaksi asiaa liittyvät omien paineiden sekä blokkien vähentämiseen ja luovuuden vapauttamiseen. Olisi hyvä miettiä, mitä itse voin tehdä helpottaakseni mieltäni ja auttaakseni itseäni. Miten voisin tehdä jostain nyt pelottavalta ja hankalalta tuntuvasta asiasta itselleni helpompaa? Miten saan itse epärealistisen korkealle korottamani riman laskettua sopivalle korkeudelle, jotta onnistuminen on mahdollista?

Kolmas, eli vaaraa kohti menemisen ajatus on sellainen, jota silloin tällöin toteutan, mutta jota voisi hyödyntää enemmänkin. Käytännössä elämässä näen sen menemisenä kohti mukavuusalueen rajoja ja niiden yli. Kohti sitä mitä haluaisi tehdä tai sanoa, mutta joka tuntuu vaikealta ja/tai pelottaa. Improssa se taas konkretisoituu hyvin helposti menemisenä kohti mm. arkijärjen vastaisia ehdotuksia ja rohkeutena mennä lavalle vain kuollakseen. Jos kohtauksessa mainitaan ase, sitä tulisi myös käyttää.

”Ei kai täällä vain mitään laittomuuksia tehdä? Minä otin tämän pampunkin sitä varten mukaan.” (repliikki kolmen henkilön kohtauksessa)

Kun nyt kerran mukavuusalueen mainitsin, niin lopuksi on mainittava, että tämä kurssi oli hieman mukavuusalueeni rajoilla. Ei siksi, että enää erityisemmin pelkäisin improvisaatiota, vaan siksi että minulla on paha tapa mytologisoida ihailemiani ihmisiä. Minua aidosti pelotti lähteä kurssille koska olin mielessäni mytologisoinut kurssin opettajan. Hänen kirjansa Improvisoi! oli se, mikä sysäsi minut ensi kertaa impron polulle, vaikka en sinne täysillä heti uskaltanutkaan syöksyä. Kyseinen kirja puhutteli minua perusideologiansa ja äänensä kautta todella voimakkaasti. Olin luonut sen kirjoittajasta selkeän kuvan ja sen kuvan särkymisen pelko aiheutti hieman ylimääräistä jännitystä. Kun tätä kuvaa vielä täydensi muiden medioiden, kuten television, vaikutus, oli kynnys hänen kohtaamiseensa aitona olemassaolevana ihmisenä kohonnut aika korkeaksi.

”Mielellään lähtee vähän viivyttelemään sitä mistä on jo puhuttu. — Jos toinen sanoo, että juo oikein iso kulaus, niin juo heti. Jos toinen sanoo, että avaa häkin ovi, niin avaa heti.” (improvisaation perusteista, palautteena harjoitteena jälkeen)

Se oli kuitenkin kynnys, jonka ylittämistä en kadu. Tajusin, että voidakseni olla vuorovaikutuksessa mielikuvan sijaan ihmisen kanssa, minun oli annettava itselleni lupa päästää irti mielikuvasta. Sysättävä pois tulkintojani ohjaava kehys ja annettava itselleni lupa vain olla läsnä ja antaa vuorovaikutustilanteiden rakentua orgaanisesti.

Huomasin, että tällaisia mielikuvia rakentamalla olin ulkoistanut vastuun vuorovaikutustilanteen onnistumisesta toisen harteille. Näin toimimalla teen aidon vuorovaikutuksen molemmille mahdottomaksi, sillä lataan tuohon ohikiitävään hetkeen turhia ja usein täysin epärealistisia odotuksia. Eihän se voi olla toisen ihmisen vastuulla yrittää vastata jotain mystistä kiiltokuvahahmoa, jonka olen mielessäni rakentanut. Sabluunaa, jonka olemassaolosta hän ei voi edes olla tietoinen. Sehän on täysin kohtuuton lähtökohta toiselle asetettavaksi. Jos et vastaa mielikuvaani, niin minulla on oikeus pettyä.

Tässä kohtaa on mainittava ihminen/opettaja luomani myyttisen taruhahmon takana oli oikeastaan juuri sitä mitä odotinkin ja vielä paljon enemmän. Joten jos nyt jotain eroa kirjojen ja median kautta saadun kuvan ja todellisuuden välillä oli, niin se oli puhtaasti positiiviseen suuntaan. Ihan kauheaa. Tästähän saattaa jäädä ikuinen trauma, kun pessimisti joutuu tällä tavalla iloisesti yllättymään.

No höpsis. Ihanaa se on.

P.S. pieni sössötys on aina sallittua.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑