Festarifiiliksiä ja pohdintoja positiivisuudesta

Viime viikolla järjestettiin Turussa improfestarit, jossa myös itse kävin osallistujana vierailemassa. Oli kyllä todella mukavat festarit koleasta säästä huolimatta. Henkilökohtaisesti hienointa oli kun festareilla pääsi improamaan uusien ihmisten kanssa ja sitä kautta taas laajentamaan omaa osaamistaan ja ymmärrystään.

Samalla tuli tehtyä hieman havaintoja itsestäni ja tavastani improta. Ensinnäkin tyrmääminen on edelleen aivan liian helppoa. Tulee niin helposti huomaamattaan tuhottua toisen ehdottama todellisuus, vaikka se ei edes ollut tarkoituksena.

Huomasin myös sen, mistä olen jo aiemminkin puhunut, että en oikein kykene käsittelemään itseeni kohdistuvaa positiivista huomiota. Hahmona/roolissa asia on ok, mutta kun kaikki teeskentely tiputetaan ja puhutaan hyvää minusta, jähmetyn aivan täydellisesti.

Stella Polariksen Micken ja Elinan (+ Jouni) vetämän työpajan lopuksi kaikki antoivat positiivista palautetta vuorotellen jokaiselle ryhmän jäsenelle. Kun vuoroni kuulla muiden palaute tuli, minä kävin mielessäni läpi keinoja paeta tilanteesta. Tilassa ei ollut ikkunaa, joten olisi paettava ovesta.

Koko kroppa oli tuona hetken ihan jännityssolmussa ja paniikki kohisi korvissa. Kuitenkin koska muut olivat jo tehneet saman harjoitteen, en voinut antaa peloilleni periksi, vaan kuuntelin tyynesti mitä muut sanoivat.

Tätä ei nyt pidä tulkita sillä tavalla, että en pitäisi kehuista tai positiivisten asioiden kuulemisesta. Totta kai pidän, kukapa ei haukkujen sijaan mieluummin kuulisi kehuja. Mieleeni on vain vuosien aikana kehittynyt vinouma siihen suuntaan, että minulle on huomattavasti helpompaa kuunnella itseeni henkilöityvää kritiikkiä positiivisen palautteen sijaan.

Ehkä olen altistunut niin harvoin itseeni kohdistuvalle positiiviselle palautteelle, ettei minulla ole ollut tarvetta kehittää keinoja käsitellä sitä. Kritiikkiä on tarjolla jatkuvasti, joten sen kanssa on joutunut opettelemaan elämään.

Näen tässä yhden itselleni aika keskeisen kipupisteen, jota impron ja teatteriharrastuksen parissa on tullut aika lailla tökittyä viimeisen vuoden aikana. En ole asiaa tietoisesti sen enempää käynyt läpi, joten kenties nyt on tullut aika tehdä se. Pureutua vähä vähältä siihen, miksi pelkkä ajatus siitä, että joku sanoisi jotain ystävällistä, mukavaa tai kaunista minusta pelottaa niin järjettömästi.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑