Unohduksia

Mitä tehdä, kun vastanäyttelijä unohtaa repliikkinsä, sanoo repliikin väärin tai hyppää eteenpäin käsikirjoituksessa. Mitä teet kun itse unohdat? Teattereissa on (usein) kuiskaaja, joka voi muistuttaa repliikistä hienovaraisella kuiskauksella (lue huudolla). Aina ei kuitenkaan kuiskaajakaan voi auttaa. Väärä repliikki on jo lausuttu, eikä sitä saa takaisin, vaikka mitä tekisi. Siinä se livetilanteen hienous ja kauheus piileekin. Se mitä sitten tapahtuu riippuu vastanäyttelijästä. Hän voi sopeutua väärän repliikin muuttamaan tilanteeseen. Hän voi hienovaraisesti korjata toisen lausumaa, lisäämällä siitä puuttumaan jääneen osuuuden. Tätä tapahtuu varsinkin, kun unohdus koskee nimeä, joka on myöhemmän dialogin tai juonen kannalta olennainen.

Tämä on yksi niistä monista syistä miksi minusta on mielenkiintoista nähdä teatteriesityksiä useampaan kertaan. Silloin pystyy havaitsemaan muutokset ja erot käsikirjoitukseen. Huomautan kuitenkin tässä heti, että minä olen aina mokaajan puolella. Minua nimittäin kiehtoo se, miten tällaisista tilanteista pystytään jatkamaan eteenpäin. Oma ensimmäinen reaktio näin kokemattomana, olisi luultavasti vain jähmettyä tuijottamaan. Ehkä jopa toimia kuiskaajan korvikkeena ja korjata toista. Se ei kuitenkaan ole uskottavaa näyttelemistä. Eihän se hahmo jota esitän voi tietää, mitä toinen oli sanomassa, vaikka minä näyttelijänä tietäisinkin.

Siksi pyrinkin selvittämään ammattilaisnäyttelijöitä seuraamalla mahdollisimman paljon keinoja siihen, miten noista tilanteista pääsee eteenpäin. Tilanteessa, jossa näyttelijä on yllättäen hypännyt yli repliikkejä, paineet ovat vastanäyttelijällä. Hänen seuraava repliikkinsä ei sovi siihen, mitä on sanottu. Tähän olen nähnyt erilaisia reaktioita. Esimerkiksi voi joutua muokkaamaan kokonaan uuden repliikin, jotta tarina ei katkeaisi. Minua erityisesti ilahdutti viime kevään Nummibodareissa Antreksen (Leponiemi) nopea reagointi, kun Esko yllättäen hyppäsi repliikeissään yllättäen liian pitkälle. Tuossa tilanteessa näyttelijä muokkasi itselleen kokonaan uuden repliikin, sillä mikään alkuperäisistä repliikeistä ei olisi enää soveltunut muuttuneeseen tilanteeseen. Kaikki tämä tapahtuu ohikiitävän hetken aikana, sillä pitkäksi aikaa ei lavalla voi jäädä miettimään reaktiotaan.

Aina tilanne ei kuitenkaan ole sellainen, että olisi pakko keksiä mitään uutta. Silloin pystyy hyppäämään tuohon repliikkiin sopivaan seuraavaan repliikkiin. Se on kuitenkin harvinaista hyvässä dialogissa, että siitä pystyisi jättämään pidempää pätkää pois, ilman että se vaikuttaisi myös toisen näyttelijän repliikkeihin. Tarina, kun rakentuu jatkuvasti sen päälle, mitä edellinen repliikki sisälsi. Sitähän näytteleminen paljaimmillaan on: reagoimista. Reagoimista siihen, mitä toinen sanoo ja ennen kaikkea siihen mitä hän tekee.

Oma reaktioni harjoituksissa omiin unohduksiini on lähes poikkeuksetta erittäin vaivaannuttava ilmeily tai nauru. Nauru on ehkä pahempi, koska se on yleensä sellaista hysteerisemmän puoleista naurua. Toisten tekemiin unohduksiin on yleensä helpompi suhtautua ja näin harjoitteluvaiheessa pyrin kuiskaamaan oikean repliikin tarvittaessa. Se mitä tapahtuu sitten, kun tästä joskus näyttämölle asti päädytään onkin sitten ihan eri asia. Kaikki mitä voin tällä hetkellä tehdä on harjoitella vaihtoehtoisia tapoja toimia tilanteessa ja toivoa, että sitten unohduksen hetkellä niistä tilanteeseen soveltuvin nousisi pintaan. Ettei nyt ainakaan intensiivisemmässä kohtauksessa päätyisi nauramaan katketakseen.

Itse olen ja tulen varmasti aina olemaan harrastajanäyttelijä, joten en sinänsä teeskentele olevani mikään näyttelemisen auktoriteetti. Minulla vain on suuri kiinnostus ja aito halu oppia aiheesta kaikki mahdollinen. Mutta kyllä sen huomaa ihan harrastajaproduktioissakin, että välillä on todella vaikea reagoida aidosti, kun toiselta ei saa mitään. Teimme sellaista harjoitetta, jossa toinen käyttää repliikkiä ”Minä menen” ja toinen vastaa siihen ”Et mene”. Näillä sitten olisi tarkoitus kokeilla erilaisia reaktioita. Olen tehnyt saman harjoitteen useamman ihmisen kanssa ja on tullut huomattua, miten vaikea harjoitus on, kun toinen ei reagoi mihinkään tai tarjoa itse mitään uutta harjoitteen aikana. Erään kanssa niin ei käynyt missään vaiheessa. Toistimme vain tyhjiä lauseita, ilman että niissä olisi ollut mitään sen enempää.

Sekin on havainto.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑